Tänään on uusi päivä. Kipu ei raasta sydäntäni niin kovaa kuin tähän asti on ollut. Yhtäkkiä tunnen olevani elossa, ilman kipua. Äitini ei huomannut muutosta. Ehkä muutos oli vaan sisälläni, niin ettei sitä ulospäin havainnut. Olin edelleen mykkä. Äidin kasvot eivät ole enää nauravat. Kuinka kauan tätä on jatkunut? Siitäkö asti kun... kun menetin Jasperin? Siitä hetkestä olen ollut niin hukassa, etten ole huomannut mitään. Nyt huomaan erilaisia asioita liian helposti. Kuten että äidin kasvot ovat surulliset ja että niihin sekoittuu tuskaa, jota en täysin kykene ymmärtämään. Hiuksetkin hänellä on kasvanut ulos siitä mallista, joka hänellä oli ollut viimeiset puoli kymmentä vuotta.
- Huomenta, sanon varovaisesti, kuin kuiskaten.
 Ensin äidin kasvoilta paistaa avoimesti järkytys, sitten täydellinen hämmennys.
 - Hu-huomenta, hän änkyttää ja katsoo minua uteliaana, muttei uskalla sanoa mitään.

Sitten onkin aivan hiljaista. Ajatukset myllertävät päässäni. Mihin viimeiset puoli vuotta onkaan kadonnut? Mitäköhän pikkuveljelleni on kerrottu? Voi, hän piti niin kovasti Jasperista, kuin oma isoveli, jota ei koskaan saanut.

Jasper lupasi, vannoi, ettei koskaan jättäisi minua. Ei yksin, ei pimeään. Menetin niin paljon.

Söin aamiaiseksi omenaa. Ihan kuin söisin sitä ensimmäisen kerran, sillä sen maku on outo. Oliko se aina maistunut niin hyvältä, raikkaan kirpeältä. Myös mehu oli niin ihanan makuista! Odotin ilon kaltaisella tunteella tulevaa päivää. Tahtoisin nähdä ystäväni. Hämärästi muistan, kuinka suorastaan roikuin heidän perässään, mutta pysyin aina mykkänä ja huomaamattomana. Onneksi minulla on ystäväni. Heidän ansiosta tulen selviämään tästä. Vaikken tähän asti halunnutkaan, niin nyt minusta tuntuu, että tahdon nähdä vielä vähän lisää elämää.
- Heippa, sanon ja jätän hämmästyneen äidin keittiöön. Ennen oven sulkemista kuulin, kuinka veli tuli keittiöön ja kysyi äidiltä olinko se minä, joka äsken puhui.

Ilma oli niin raikas. Ja kylmä. Tammikuu on kyllä kylmä, mutta että näin kylmä? Silloin kuin se mopo-onnettomuus sattui, oli toukokuu. Oli vielä liukasta, ja ilma oli sinä päivänä huono. Asiaa ei auttanut, että oli jo hämärää.. Auto tuli liian nopeasti mutkan takaa ja kuljettaja huomasi Jasperin liian myöhään. Kuukauden Jasper oli teholla tiedottomana, kunnes lopulta sydän petti. Se kuukausi oli alkua minun tulevalle pimeydelle. Pimeydelle, josta en muista mitään.

Kävellessäni kouluun olin itsekin yhtä hämmästynyt kuin äiti. Minulla alkoivat vihdoinkin silmät aueta. Painajaiset olivat loppuneet, enkä ymmärrä mistä tämä kaikki johtuu. Äidillä on ollut valtava taakka minun huolehtimisessa. Vihdoin saisin auttaa häntä tässä taakassa. Joka tapauksessa tämä on aika upeaa. En kuitenkaan voi unohtaa sitä surua, jota kannan sisälläni. En sitä tyhjyyttä. Vaikka tuska on siirtynyt vähän syrjempään, ei se sitä tarkoita, että nyt kaikki on hyvin. Kun ei ole.

Näen ystäväni vähän kauempaa. Jännityksen pilkahdus läikähtää vatsan pohjassa ja heikotuksen tunne valtaa jalat. Mitä minä sanoisin? Tai mitä he sanoisivat? Emme ole jutelleet... hetkinen, noin kuuteen kuukauteen. Se on paljon, ja pelkään hieman, ettemme voi enää olla ystäviä. Me kolme.

Koulun pihassa kuitenkin huomaan, etteivät Outi ja Raakel olekaan kahdestaan. Heidän ympärillään pyörii paljon muitakin, tyttöjä sekä poikia. Mistä lähtien? Myös tyttöjen ulkonäöt ovat muuttuneet niin paljon viime keväästä. En ymmärrä miten näillä on varaa tuohon kaikkeen. Enkä tiedä voinko uskoa silmiäni, kun näen tupakka-askin kokoisen rasian paistavan farkkujen taskusta... Tosin voi se olla karkkiaskikin. Ehkä Puuha Pete...?

Kävelen hitaasti heidän luokseen, eikä kukaan tunnu edes huomaavan.
- No hei! Olisitte nähny sen tytön ilmeen. Ei hemmetti et repesin! Outi selitti innoissaan. En todellakaan tiedä mistä he puhuvat.
- Niinpä! Siis luuliko se nörtti oikeasti pääsevänsä Mikaelin kaa ulos? joku toinen tyttö kysyi, ja samalla Raakel suukotti jotain poikaa poskelle. Mikael ehkä?
- No, tanssiaiset on kuitenkin jo parin viikon päästä, ja piti sitä toivoa herätellä, vaikka Mikael nyt onkin mun, Raakel sanoi, ja Mikael (arvasin oikein) kietaisi kätensä Raakelin ympärille.
Olisi ehkä viisaampaa pitää suu kiinni, mutta kysyn kuitenkin:
- Kuka nörtti?
Kaikkien katseet kääntyvät minuun, kuin kuulisivat minun puhuvan ensi kertaa. No, ehkä jotkut kuulevatkin, mutta silti. Ei olisi noin avoimen hämmästyneenä tarvinnut tuijottaa. Aivan kuin olisin sairas.
- Se rinnakkaisluokan Niina. Tiedät sä sen?
- Enpä oikeastaan.
- No, tuolla se seisoo, osoittaa yksi blondeista.

Näen yksinäisen hahmon seinän vierellä ja tajuan, että olen nähnyt tytön ennenkin. Olin viime perjantaina vessassa, ja juuri pesemässä käsiä, kun tyttö juoksi yhteen pikkuruisista kopeista. Olin hetken aikaa jaksanut kiinnittää huomiota tyttöön, mutta lopulta mielenkiinto lopahti. Olin liian suruissani vieläkin. Tyttö pitelee jotain kädessään. Kaukaa katsottuna se näyttää paperilta.  Hiljaa käännyn taas piirileikin puoleen, ja huomaan edelleen sen saman tuijotuksen jonka äskenkin. Juttu on lopahtanut alkuunsa, eikä kukaan puhu mitään. Outi ja Raakel vaihtavat katseen. Se on kuin telepaattista viestintää. Ennen minäkin olin osa sitä. Huomaan ilmeeni muuttuneen vihamieliseksi, sillä katseet kääntyy pois yksi kerrallaan ja juttu jatkuu. Nyt jostain toisesta tytöstä, joka on kuvitellut itsestään liikoja.

Tarkastelen jokaisen kasvoja yksitellen. Outin ja Raakelin kasvoja ja olemusta jään tuijottamaan pisimmäksi aikaa. He ovat niin muuttuneet. Molemmilla on aina ollut jonkin verran luonnonkiharaa, Raakelilla aavistuksen enemmän, mutta nyt hiukset ovat piikkisuorat. Olin meidän porukan ainoa, jota oli suotu suorilla kutreilla. Nyt Outi ja Raakelkin ovat saaneet ne - suoristusrauta on mahtava.

Muistan, kuinka molemmat vannoivat kiertävänsä sellaisen vekottimen kaukaa. Kuka nyt hiuksiaan tahtoisi polttaa ja luonnokiharat ovat kuitenkin hienommat. Ja Raakelin tumman ruskea tukka oli nyt vaalennettu, haalean ruskeiksi. Ehkei hän saanut blondata niitä kokonaan.Meikki ja vaatteetkin tekevät minuun jonkinlaisen vaikutuksen. He olivat kuin eri ihmisiä nykyisin. Väkisinkin tulee alipukeutunut olo näissä vanhoissa farkuissa ja ylisuuressa kauluspaidassa, joita peittää kulahtanut toppatakki. Toivon, etteivät takin alla olevat vaatteet ole vieläkin hienompia, kuin nuo päälle päin näkyvät vaatteet.

Havahdun kellon pirinään. Meillä alkaa kuvaamataidon tunti ja se on todella hienoa. Näin maanantai aamuksi se on suorastaan mahtavaa! Pelästyn, kun näen piirustukseni ja maalaukseni. Kaikki ovat mustavalkoisia, ja jotenkin niin synkkämielisiä, että sydän tuntuu puristuvan rinnasta. Kuvista näkee tuskani. Yhdessä kuvassa on rikkoutunut mopo harmaassa taustassa pystyssä. Ei se kuitenkaan ollut hiilityön ahdistavin kohta - se mopon ympärillä oleva tumma neste on... Muut olivat yhtä karmaisevia. Muistan hämärästi sen, kuinka kuviksen opettaja pyysi minut juttelemaan hänen kanssaan jonkun tunnin loputtua, mutten muistaakseni puhunut mitään. Alina Mäkinen on ollut aina yksi lempiopettajista. Vain hän olisi jaksanut huolestua mielenterveydestäni.

Näköjään minun ainut keinoni irrota hetkeksi tuskasta koulussa, on ollut piirtäminen ja maalaaminen. Pakko sanoa, että työt ovat hyviä, jos minä en katsoisi niitä, ja tuntisi niitä niin hyvin. Ne ovat aivan liian tuskallisia ja sydäntä raastavia. Tuska paistaa niistä minulle kovin selvästi.
- Tuota.. Alina, voisitko tulla käymään täällä?
Näen selvästi opettajan kasvojen ilmeen. Se on aivan samanlainen kuin muillakin tänä aamuna.
- Katja! Alina huudahtaa, ja jättää keskustelun kesken toisen oppilaan kanssa, - Totta kai tulen luoksesi heti, kun vain pyydät.
- Kiitos.. kuiskaan.
Alina kysyy asiani ja minä kerron, että haluaisin nähdä viimeisimmän työni.
- Etkö.. etkö sinä itse muista? Alina kysyy yllättyneenä.
- En... kuiskaan ääni tuskasta särähtäen.
Alina ei sano mitään, vaan rupeaa esittelemään töitäni.
- Niin, tämä on viimeisin työsi, Alina aloittaa, ja kohtaa katseeni. - Se on oikein kaunis, mutta siinä on jotain... jonkinlaista tuskaa.
Tiedän,  mitä Alina tarkoittaa. Kuvan tyttö on kaunis, mutta taustan varjot vääristyvät oudosti. Alina esittelee työni yksi kerrallaan, ja kertoo mielipiteensä. Kuten arvata saattaa, mopo jonka ympärillä on verta, on ensimmäinen työni. Vähän yli kaksi kuukautta onnettomuudesta.

Alinan liikehtimistä on mukava seurata. Hän selittää paljon käsillään puhuessaan. Hän selittää ja puhuu töistäni aivan kuin ne olisivat jonkun kuuluisan taiteilijan teoksia.  Kasvojen ilme on keskittymisestä totinen.
- Onko mulla jotain keskeneräistä työtä kesken?
- Ei tietääkseni. Olet hyvin nopea työskentelemään, joten olet muita edelläkin. Mitä tahtoisit nyt tehdä?
Oletin, että minulla olisi jokin työ kesken, mitä voisin jatkaa. Nopeasti aihe pulpahti pintaan.
- Voisinko piirtää muotokuvan?
Alinan suupielet kohosivat hymyyn.

Tunti meni aivan liian nopeasti. Tämä aihe oli paras tähän astisista, ja olin oikein tyytyväinen aloitukseen. Pojan ääriviivat olin jo hahmotellut. Tiedän kasvojen olevan vaikein osa, kun en muista kasvoja kunnolla. Jasper, anna anteeksi, että unohdan pikku hiljaa sen miltä näytät. Mitä enemmän ajattelen Jasperia, sitä enemmän kasvot katoavat.

Juoksen käytävän poikki vessaan ja käyn istumaan vessanpöntön kannen päälle. Nostan jalat kiinni itseeni ja kiedon kädet ympärille. Rutistan itseäni kovaa samalla, kun yritän pitää itseni koossa. Suru ja tuska painaa minua maata vasten. Lopulta joudun laskeutumaan lattialle, kun tuntuu että pyörtyisin. Kyynelvirta tekee tuloaan, vaikka olen ponnistellut hurjasti sen eteen, etten itkisi. Se vain on niin vaikeaa.Kumpikaan parhaista ystävistäni ei ole tullut katsomaan, olenko kunnossa. Ei kumpikaan.
- O-onko kaikki hyvin? kuuluu hiljaa oven takaa.
- On, vastaan voipuneesti. Olen väsynyt.
- Tahdoin vain varmistaa...
Nousin lattialta ja avasin oven. Ensimmäisenä näin peilistä punaiset, turvonneet silmäni ja kyyneleiden raidoittamat kasvoni. En ihmettele, jos kyynelvirroista jää arvet. Sitten näin pienen tytön. Niina.
- Oot todella ystävällinen, ethän edes tunne mua, sanon kun tuijotan Niinan ohitse.
- No, sä oot niiden koulun suosituimpien porukoissa, Niina sanoo. Hänkin katsoo minun ohitseni.
- Suosituimpien?
- No niin. Tosin sä et näytä keskustelevan oikein kenenkään kaa. Tiedän vain sun nimes, ja et sun kasvoillas paistaa aina murhe.Häkellyin tytön huomiosta, joka osui napakymppiin. En osannut vastata mitään. Niina jatkoi.
- Niin... Niin mä arvelinkin. Tuu mun luo, mä autan sua jos haluat. Ja jos osaan.

Niina lähti ulos vessasta. Hänen puhetapansa oli rauhallinen ja hiljainen, vaikka ääni olikin vahva. Hän vaikutti itsevarmalta, vaikkei liikkunutkaan kenenkään seurassa. Harmi, että hän oli joutunut kiusatuksi. Minun ystävieni kiusaamaksi. Kun lähdin vessasta, näin ystävieni naureskelevan. Saavuin heidän luokseen ja Raakel kysyi, onko minulla koulun jälkeen mitään.Vastasin totuuden mukaisesti ettei ole; olen liian huono valehtelemaan.
- Tuutko meidän kaa kaupas käymään? Näät vähän, mikä meininki on vapaalla. Meil menee lujaa! Outi sanoi ja läpsäytti jonkun kanssa kädet yhteen. Lujaa? En käsittänyt mitä he tarkoittivat, mutta luulen, että jotain hauskaa. Ehkä se tarkoittaa niitä asioita, joita teimme ennen vanhaan.

Koulupäivän päätyttyä ilmoitin kotiin tulevani myöhempään. "Käyn kaupas, tuun ku jaksan :)" Käytävässä odotin, että Outi ja Raakel tulisivat ja pääsisimme lähtemään täältä.
- Katja! Outi ja Raakel huusivat yhteen ääneen tullessaan käytävää pitkin luokseni. Molempien ilmeet hehkuivat innostusta ja jännitystä samaan aikaan. Jännittääkö heitä todella noin paljon minun kanssani lähteminen kauppaan?
- Tytöt! Lopulta tekin pääsitte! huudahdin tekopirteästi ja yritin ottaa hymyn huulilleni. Minusta se ei tuntunut ollenkaan uskottavalta, mutta näytti uppoavan kuin kuuma veitsi voihin.
- Ihanaa, kun oot oma itses taas, Outi sanoi ja halasi minua.
Oma itseni? Olen ollut puoli vuotta elävä-kuollut, ja nyt minun pitäisi olla aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. "Jasper kuoli yli puoli vuotta sitten, mutta ei se mitään. Olen oma itseni!" Nämä ovat parhaat ystäväni, jotka eivät näköjään tiedä, miten olen kärsinyt.
- No, pikku hiljaa, mutisen lähes katkerana. En saisi olla katkera, mutta tarvitsisin lohdutusta, ja odotin saavani sitä heidän seurassaan.
- Ja se on hyvä! Nyt lähdetään! Raakel kiljui onnesta soikeana, - porukat odottavat meitä ulkona.

Siinä vaiheessa pysähdyin. En todellakaan kuvitellut, että kaikki siipeilijät tulisivat mukaan. Viime vuonna "porukat" tarkoittivat minua ja Jasperia, Raakelia ja Outia. Olimme meidän porukka. Porukan kokoonpano vaihteli tyttöjen poikaystävien mukaan.  Nyt sekin muuttui. Jasperia ei enää ole, ja tuntuu kuin Outi ja Raakel ei enää muistaisikaan hänen olemassaoloaan. Ainakin kun katsoo kuinka he juoksevat "porukan" luo. Minulle he tarkoittavat siipeilijöitä.
- Kiva, et vihdoin tulitte. Tänään pannaan tuulemaan! blondi sanoi (en todellakaan tahdo tutustua häneen, enkä tahdo tietää hänen oikeaa nimeäänkään).
- Totta kai!

Luulin, että käveltäisiin lähimpään siwaan, niinkuin ennen vanhaan, mutta lähdimmekin keskustaa kohti. Prisma häämötti edessäpäin ja porukka suunnisti sinne. Minä tulin aivan kannoilla.Kaikki kävelivät kuin omistaisivat koko kaupan, ja suunnistivat hyllylle, jossa on makeiset. Siitä porukka jakautui, ja pojat suunnistivat kassan lähelle.
- Mitä me ostetaan? Mulla on muutama euro.., sanoin, ja onnettomana räknäsin rahojani.
- Me ei osteta mitään, Raakel painotti sanaa osteta ja katsoi minua kuin hölmöä, joka ei tajua mistään mitään. Enkä tässä tilanteessa tajunnutkaan. Tytöt pujottivat suklaapatukoita takkien sisätaskuihin, ja karkkipusseja reppuihin. Muutamat vahtivat hyllyjen laidalla, kunnes "tarvittava" oli otettu. Menimme kassalle, kun Raakel nappasi mukaan muutaman tikkarin.
- Nää saa 40:llä sentillä, ostetaan nämä.

Kävelimme kassoille ja edessä näin pojat. He nappasivat muutaman tupakka-askin mukaansa ja kävelivät meidän luo. Heillä näyttää olevan myös muutama energiajuoma tölkki mukanaan."Juokse, hölmö, juokse" huusin itselleni mielessäni, mutten tehnyt muuta, kuin kävellyt turtana muiden perässä.Myymälävarkaus. Siihen he syyllistyvät. Minä myös. He onnistuvat ja kävelevät muina miehinä ja naisina ulos kaupasta.
- Katja, tule nyt! Raakel huutaa ovelta, kun jäin seisomaan keskelle käytävää. Tunnen, kuinka itku purkautuu ulos. Tämä aiheuttaa minulle hermoromahduksen.Raakel tulee luokseni, kivahtaa jotain ja käskee seuraamaan. Kaikki tapahtuu minulle kuin sumussa, kun seuraan häntä kaupasta ulos. Ulkopuolella kyykistyn maahan.
- Anteeksi...
Raakel viittoo muita jatkamaan matkaansa, ja jää luokseni. Ajattelin, että vihdoinkin hieman myötätuntoa!
- Kulta, olisit sanonut ettet tahdo lähteä mukaamme.
- Mistä mä olisin tienny teidän varastavan!
Raakel säpsähtää ja kääntyy katsomaan ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuullut.
- Kuitenkin, ehkä sun olis parempi ens kerralla jäädä pois.
Sanat sivaltavat kuin ruoskan isku, koska ne sanovat minun toinen paras ystäväni.
- No eikö se ole aika itsestään selvää, tiuskaisen, ja juoksen pois.
Raakel yrittää huutaa perääni. En käänny katsomaan, kuin vasta sitten kun huutoa ei enää kuulu. Raakel on kääntynyt pois päätään puistaen.

En olisi ikinä uskonut. Kai heillä sentään jonkin näköistä arvokkuutta olisi jäljellä, mutta ei. Pitää varastaa. Varmasti heillä on sen verran rahaa, että saa suklaata. Tupakan polttoa en ymmärrä. Juoksen kotiin koko matkan, ja pysähdyn vasta pihassa. Lunta on vähän maassa, mutta se riittää. Heittäydyn maahan selälleni itku kurkussa. Ahdistaa. Suljen silmäni ja kuvittelen Jasperin eteeni. Hän oli minulle se kaikkein tärkein elämässäni. Tahtoisin kiivetä hänen syliinsä. Puhelimeni soi takin taskussa. Outi.
- Haloo?
- No mä täällä. Meinasitko laverrella kotona tästä? Outi kuulosti hieman vihaiselta.
- En.
- Varmasti?
- No EN!
- Hyvä. En mä susta uskonukaan, Outi sanoi selvästi helpottuneena, - Ei Jasperkaan haluis et sä olisit kantelija, joka ei ymmärrä hauskan menon päälle.
- MITÄ?!
- No mut pitää mennä. Moikka, pusuja!
Tuijotin puhelinta typertyneenä. Miten hän kehtasi! Jasper ei ollut varas! Hän vihasi sellaisia!
Tärisin vihasta. Mitä ystäviä he oikein olivat! Minä olin aivan maassa, ja sitten he käyttäytyvät noin. Olemme olleet ystäviä kuudennelta asti.

Jasper oli ainut joka ymmärsi. Olimme olleet ystäviä siitä lähtien, kun hän oli esikoulussa ja yhdessä-yhdessä ehdimme olla vuoden ja kaksi kuukautta. Jasper on minusta vuoden vanhempi. Jasper oli aika suosittu, ja hänellä oli tyttöystäviä ollut jo muutama minua ennen. Tiesin heistä kaiken minkä Jasperkin, koska hän kertoi minulle kaiken. Yhdeksäs luokka alkoi kovin vaikeasti. Olin zombie, joka käveli ympäriinsä. Jasper olisi aloittanut lukion...

Koulussa meni viimeinen viikko, ja olimme suunnitelleet viimeiselle päivälle vaikka mitä. Jasper täytti kuusitoista vuotta juuri ennen onnettomuutta, mutta päätimme juhlia syntymäpäiviä samalla kun hänen päättäjäisiäänkin. Olisi pitänyt juhlia heti, ajattelen kauhun sekaisin tuntein. En ehtinyt järjestää sinulle yllätystäni... Ajatukseni keskeyttää korvia vihlova huuto, jonka käsitän tulevan minusta. Kyyneleet arpeuttavat poskiani jälleen kerran lisää. Äiti juoksee ovelle kuultuaan huutoni. Hän juoksee luokseni ja kietoo kätensä ympärilleni. Itse puristan käteni nyrkkiin ja kohotan kädet rinnalle. Äiti taluttaa minut sisälle kuin loukkaantuneen. Olen aivan murtunut, ja nukahdan, kun äiti vie minut omaan sänkyyni.

- Miksi hän ei ole jo kunnossa! äiti nyyhkii puhelimeen. - On mennyt puoli vuotta.. Hän kulkee kuin sumussa. Tänään hän puhui.. Voi Marjaana, mä en tiedä enää mitä tehdä.
Marjaana on äidin paras ystävä. En ollutkaan tajunnut, miten tämä repii äitiäkin hajalle. Isästä en tiedä, enkä veljestäni, sillä aiemmin en kiinnittänyt huomiota mihinkään. Isä on töissä ja pikku veikka kaverilla, joten en pysty nyt käydä katsomassa. Ehkä juuri siksi äiti soittaakin nyt. Minä nukun, ja muut ovat muualla.  En saa enää unta, ja olisi pissahätäkin, mutten uskalla nousta, sillä äiti ei ole lopettanut puheluaan. Tahdon antaa hänelle omaa aikaa. Hän tarvitsee sitä.

Heinäkuu.
Elokuu.
Syyskuu.
Lokakuu.
Marraskuu.
Joulukuu.
Tammikuu alkoi.
Mihin kuukaudet ovat kadonneet?

En mennyt kesällä kesätöihin, vaikka minun olisi pitänyt. Luultavasti äiti oli perunut työt puolestani. Miten olisin muka kyennyt menemään kesäkuussa töihin, kun en saanut kunnolla nukuttua. Toivoin vain Japerin selviämistä siellä teholla. Painajaiset vainosivat vielä viime yöhön asti. En muista viime yöstä mitään. Outoa. Ei minkäänlaisia painajaisia! Kävin syömässä myöhemmin ja tuijotin telkkaria pari tuntia näkemättä mitään.  Havahduin vasta, kun ohjelmassa sattui kolari. Säpsähdin, ja nousin ylös. Kello on jo kahdeksan. Laitan yökkärin päälle, kunhan ensin käyn suihkussa.Kuuma vesi tuntui iholla ihanalta. Se poltteli ja kihelmöi. Väkisin mieleeni nousi Jasper, ja hänen kosketuksensa ja suudelmansa.  Säädin veden lämpötilaa vieläkin kuumemmaksi. Oli ihanaa tuntea muutakin kuin pelkkää turtaa. Kuivasin itseni hitaasti pyyhkeeseen. Tein kaikki iltatoimet venytetysti.  Kävelin alasti pesuhuoneen peilin luo. Täytyy pestä hampaat, rasvata naama ja iho muutenkin. Katsoin itseäni peilistä, ja soin itselleni pienen hymyn kareen, kun päähäni kiedottu pyyhe keikkui päässäni uhkaavasti. Olenpa minä laihtunut! Tahattomasti olin pudottanut muutaman kilon. Tassuttelin kylppärin toiseen laitaan hakemaan vaa'an. Vesi lotisi jalkapohjissa vielä, ja kylmä kävi iholla inhottavasti. Suuri lämpötilaero edelliseen. En kuitenkaan välitä. Tunnen olevani irti kahleista, ja tahdon pitää oman rauhan hetken vielä.Nousen vaa'alle ja otan pyyhkeeni pois päästä. Tumman ruskeat hiukseni ulottuvat jo puoli selkään asti. Miten se on mahdollista!

Olen lievästi sanoen järkyttynyt. Olen laihtunut todella, todella paljon. Missä välissä olin laihtunut niin paljon. Siitäkö se äidin ruoan tuputtaminen johtuukin? Kylkiluut paistoivat selvästi, mutta samalla ihailin hoikkuuttani. Kerrankin! Tosin tiesin, ettei ollut mitään ihailemista. Se on tyhmää. Tämä on enemmänkin vakavaa...Päätin yrittää korjata tilanteeni samalla, kun vakuuttaisin äidille tilanteeni parantuvan. Minun täytyisi uskotella itsellenikin niin...

Kuivasin itseni pyyhkeeseen liioitellun huolellisesti (onhan aina vilustumisen vaara) ja lähdin tassuttelemaan omaan huoneeseeni. Matkalla veljeni juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi:
- Mulla on ollut tosi ikävä.
Rutistin Danielia lujaa. Hetken pelkäsin pojan tukehtuvan, sillä en meinannut laskea irti hänestä. En halunnut. Niin kauan oli mennyt hukkaan meidän ajastamme. Olisi pitänyt edes yrittää välittää, kun kuitenkaan en ole ainut joka on menettänyt.

Seuraavana yönä näin unta Niinasta. Tyttö seisoi unessani koulun käytävän keskellä, kun oppilaita kulki hänen ohitseen.Tyttö haihtui koko ajan enemmän, niin että lopulta ihmiset kävelivät hänen lävitseen. Hän oli lähes tulkoon läpinäkyvä, kun huomasin kirjalappusen hänen kädessään. Sama paperi, joka Niinalla oli ollut aiemminkin.Sitten heräsin. Olin hiestä märkä, ja huomasin peiton pudonneen lattialle. Pakko saada unen päästä kiinni, jos tahdon olla hereillä koulussa...

On todella vaikeaa herätä. Himmeä auringon valo kajastaa silmiin, kun kello soi. Tulisi hyvä päivä.
Daniel juoksee luokseni sammuttaessani kelloa.
- Huomenta! hän huutaa innoissaan, - Odotin tossa oven takana, kunnes sun kello soi.
- Sehän on mukavaa, sanoin hymyillen. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minun ei tarvinnut pitää yllä tekohymyä. - Miksi?
- Pöhkö! Et mä voin tulla sun viereen hetkeksi!
- Ai, sanoin osaamatta puhua muutakaan. Olin liikuttunut ja tunsin kyyneleiden pakkautuvan silmiini. Siinä me makasimme vaivaiset kymmenen minuuttia, kunnes äiti tuli hakemaan meidät aamupalalle.

Äiti oli tohkeissaan tästä uudesta asiasta; osoitin elonmerkkejä. Hän oli tehnyt lettuja aamiaiseksi, jotta aamu alkaisi hyvin. Äiti oli tyytyväinen osoittamaani edistykseen paranemisprosessissa. Mutta kuitenkin hänen silmistään hohti lievästi pelko siitä, että jokin saisi minut pois tolaltaan. Täytyisi todella alkaa varoa, etten satuta äitiä enää.

Huomenna on syntymäpäiväni, jota en tahdo juhlistaa ollenkaan. Jasperin kanssa olen sen aina juhlinut, mutta tänä vuonna kaikki on toisin. Tahdon rauhassa käydä Jasperin luona haudalla kertomassa kuulumiset. Ja sen, että vihdoin minäkin olen kuusitoista. Äiti naurahtaa, kun totean näin hyvän aamiaisen kuuluvan huomiselle päivälle, kun on kerran jokin merkkipäiväkin.
- Tehdään sit lettuja huomennakin!
Olen aidosti innostunut. En olekaan niin yksinäinen kuin olen luullut. Kotona on erittäin hyvä ilmapiiri, ja kaikki ottavat osaa Jasperin kuoleman toipumiseen. On yhä helpompaa sanoa mielessä sana "kuolema". Olen karttanut sitä sanaa mielessäni, ja varonut sanomasta sitä ääneen.

Äiti sanoi, että isä tulee hakemaan meidät kouluun, koska olettaa meidän syövän tänä aamuna pidempään. No totta kai, kun on tälläisiä herkkuja. Isäkin saa osansa letuista, ja mahat täynnä taaperramme autoon. Laitamme soimaan iskelmäradion, ja yhdessä laulamme kaikki kappaleet kovaan ääneen. Emme osaa kaikkia sanoja, mutta ainahan voi improvisoida.

Koulun pihalla astelen vakain askelin kohti porukkaa, jossa parhaat ystäväni ovat. Kaikki kääntävät katseensa minuun, kun aukaisen suuni tervehtiäkseni. Niin, outoahan se on.
- Moi! Raakel sanoo. Outi ei ole yhtä tahdikas:
- No, lavertelitko?
Häkellyn aluksi kysymyksestä, sillä miksi minun olisi pitänyt? Olisin itsekin joutunut mitä luultavammin pulaan. Kuudennella luokalla, ennen kuin olimme ystäviä, kerroin opettajalle Outin heittäneen lumipallon ikkunaan, johon tuli särö. Outi oli vihainen ja yritti kaikin puolin saattaa minut vaikeuksiin. Minä en joutunut, koska muutaman kerran jälkeen osasin jo varoa Outia. Sota siitä meidän välillemme syntyi, mutta se oli hiljaista sotaa. Kävimme sitä kaikessa hiljaisuudessa ilman, että kukaan tiesi.

Myöhemmin Raakel huomasi lappusen lattialla, joka oli tarkoitettu minulle. Siinä oli kutsu koulun nurkalle vapaapainiotteluun. Pahaksi onnekseen Raakel luuli sen olevan kutsu katsomaan sitä, ei ottelemaan siinä.  Outi kuiskasi minulle kuitenkin kutsun vielä henkilökohtaisesti, ja suostuinkin siihen. Mahdollisimman nopeasti yritin pukea päälle, sillä tahdoin todella näyttää taivaanmerkit tuolle ilkeälle tytölle.

Outi oli jo odottamassa nurkan takana, kun Raakel saapui paikalle. Outi hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun luuli tämän olevan minä. Loppujen lopuksi juoksin paikalle ja menin väliin. Turpiin siinä minäkin sain. Raakel iski samalla mitalla kuin Outi, ja minä puolustauduin miten parhaaksi katsoin.  Siitä seurasi kaikille tunti jälki-istuntoa, ja matka terkkarille. Siitä lähtien me olemme olleet ystäviä. Se oli viimeinen painiottelu kuudennella, sillä mitä pidemmälle kuutosluokka eteni, sitä enemmän kiinnostivat meikit ja pojat.
- En kertonut kellekään, sanon ja kohennan ryhtiäni. En tahtonut alistua.
- Hyvä, Outi totesi innoissaan ja läpsäytti minua selkään.
- Mennään sisään, Raakel sanoi ja alkoi kävelemään Mikael perässään sisään. Raakel kääntyy katsomaan hetkeksi minuun, ja minä hymyilen hänelle. Raakel hymyilee vaisusti, kuin anteeksi pyytäen, takaisin. Meillä on eripuolilla käytävää tunnit. Minulla on äidinkieltä, jota en juuri nyt mitenkään jaksaisi. Yritin ajatella, että kutsuisinko tytöt huomenna meille. Syntymäpäivilleni. Olimme olleet yhdessä viimeksi kauan sitten, ja nyt tuntui, että vihdoin olisi aika.

Koulun jälkeen Niina yllätti minut. Hän käveli luokseni ja pyysi kahville läheiseen kahvilaan.
- En pidä kahvista, vastaan ja Niinan ilme muuttui ilkikuriseksi.
- En minäkään, mut saa sieltä muutakin kuin kahvia, Niina totesi, ja niin me tallustelimme kahvilaan. Juttutuokio Niinan kanssa on oikein mukava. Niina istuu minua vasta päätä ja ryystää kuumaa kaakaota. Minä puolestani tilasin ihan kylmää kaakaota ja berliininmunkin.
- No, miks sä pyysit mut tänne, ryhdyn utelemaan.
- No, miks en?
- No, okei.
Alku oli tosin hyvin kangertelevaa, mutta pikku hiljaa me pääsimme alkuun.  Huomasin Niinan kädessä saman kirjelappusen, joka hänellä on ollut monesti kädessään. En kuitenkaan kysy, mikä se on. Puhuimme koulusta ja opettajista, ja minusta tuntui, että välttelimme molemmat puhumista meidän omasta elämästä. Huomasin kertovani Outista ja Raakelista, mutten itsestäni.
- Outi on musta ihan älytön bitch.
- Ai. Minkä takia? kysyn hölmistyneenä.
- No, ensiksikin, se tekee lähes kaikkensa mun omanarvontuntoni pilaamiseksi. Meidän välillä on kuin sota...
- Äänetön sota, kuiskaan ja katson ulos ikkunasta. Ihan kuin olisin nähnyt tytöt tuolla.
- Just niin! Se on äänetöntä sotaa! Saattaa olla pitkiä väliä aivan hiljaista, mutta sitten yhtäkkiä sota on taas käynnissä, Niina selittää, ja katsoo kaakaomukiinsa kun selittää.

Minua ei haittaa, jos minua ei katsota silmiin, kun puhutaan. Ainakin silloin, kun juttuaiheet eivät ole sieltä kevyemmästä päästä. Katseen kääntäminen on alistumisen merkki, hoen itselleni jatkuvasti, mutta kuitenkin tulee olo kuin ihmiset näkisivät sisälleni, ajatuksiini. Sieluuni...
- Niin, sanon hiljaa, - tiedän sen sodan. Me kävimme se kutosella.
Niina hämmästyy ja sanoo, ettei olisi ikinä uskonut.
- Hävisitkö sä, kun joudut oleen sen kamu?
Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, sillä Niina ei kysynyt sitä vitsillä.
- Ei, vaan sillon meistä tuli ystävät...
Niina katseli minua hetken hiljaa, kunnes päätti mitä kysyisi:
- Oletko sä onnellinen?
Silloin en enää kyennyt pidättämään kyyneleitäni, vaan annoin niiden virrata.
- En...

Taisin olla oikeassa nähdessäni tytöt kahvilan ulkopuolella, sillä kotipihassani he molemmat odottivat.
- Olit sitten Nynny-Niinan kans, Outi totesi.
- Öö.. Joo? Mistä sä tiedät?
- Me seurat... siis huomattiin sut kahvilan pihalta.
- Te siis seurasitte, sanoin nyt hieman pilkallisesti. Mutta kuitenkin olen aika otettu.
- Me tahdottiin tietää, ettei sulla oo hätää, Outi sanoi, - Muru, me rakastetaan sua kaikesta huolimatta. Me emme suutu, ettet ollukaan meidän kaa. Imarrelluksi tulemisen tunne vaihtui nopeasti ärtymykseksi. Osasin lukea rivien välistä, ja ymmärsin, tajusin Outin sanojen perimmäisen merkityksen:
- Sä vain tunnet tällä hetkellä väärin.
- Just, sanon ja rupean kiljumaan hysteerisenä, - Mä oon pirun yksinäinen ja tarvitsen tukea! Te ette ehkä ymmärrä, et mul on rankkaa! Menetin, hemmetti soikoon, parhaan ystäväni, poikaystäväni, sielunveljeni!
- Eikö toi ollu aika liioitel-, Outi aloitti, mutta minä keskeytin.
- Ei ole!
- Outi, et sä voi tietää oikeasti, Raakel yritti sanoa Outille varovasti, mutta lopetti kun näki tämän katseen.
- Antaa olla, Outi sanoi ja veti Raakelin peräänsä.
Minä lyyhistyin jälleen maahan ja itkin siinä. Lunta alkoi satamaan, ja kun alun hysteria alkoi lieventyä, aloin pyydystellä lumihiutaleita kielelläni. Tahtoisin huutaa Outin perään:
- Et voi käskeä minua tuntemaan! Sanoinkin sen ääneen hiljaa, ja hoin sitä hiljaa kuin mantraa.

Äiti tuli iloisena ovelle minua vastaan. Pyyhin kyyneleet jo ulkopuolella, mutta kai silmäni olivat vähän turvonneet ja punaiset, kun äiti katsoi minua kysyvästi.
- Ääh, lumihiutale lensi silmään, ja hieroin niitä liian kovaa, sanoin ja äiti kohautti olkapäitään.
- Tuliko Katja! Daniel kiljui olohuoneessa, ja ilmestyi samassa eteiseen. - Katja!
- Moikka, pikku apina, sanoin ja rutistin veljeäni.
- Äiti vie meidät huomenna ulos syömään!
Katsoin äitiä, ja huomasin hänen katsovan meitä hymyillen.
- Se on kiva! sanoin. Lähdin omaa huonettani kohti samalla, kun Daniel roikkui jaloissani.
- Tiedätkö, tämä on tosi hankalaa, virnistin veljelleni jalkojani Danielin mukana raahaten.
Danielin nauru oli ihanaa kuultavaa. Se tuli suoraan sydämestä, kun taas minun nauruni oli vain pinnallista. Olihan sekin parempaa, kuin hymyttä oleminen.

Daniel jätti minut rauhaan ovellani, koska pyysin saada olla yksin. Otin Jasperin kuvan käteeni. Suljin silmäni ja annoin itseni vaipua unelmiin. Jasper kanssani koulussa. Jasper kanssani kaupassa. Kanssani meillä, heillä ja joka paikassa! Minä olin päässyt juuri seitsemänneltä luokalta. Muutama päivä sen jälkeen Jasper laitto tekstiviestillä, että tällä ja hänen tyttöystävällään oli mennyt poikki. Laitoin voivotteluni, ja samalla tekstasin omalle poikaystävälleni. Jasper pyysi minua tulemaan leikkipuistoon, joka on meitä molempia lähellä. Minä suostuin, kun paras ystävä niin pyysi. Tarvitsihan hän lohdutusta.
- Pistikö se tyhmä Riina poikki? kysyin Jasperilta istuessani hänen viereensä hiekkalaatikolle.
- Ei.., Jasper käänsi katseensa minuun, - Minä sen tein.
Kysyin syytä ja Jasper jaaritteli maat ja mannut, miten mikään ei toiminut Riinan kanssa, miten sydän oli varattu muualle.
- Niin, se on varmasti inhottavaa, sanoin ja minä puolestani käänsin katseeni muualle. Olin punastunut, ja toivoin ettei Jasper huomaisi. Olin ollut ihastunut parhaaseen ystävääni jo ties kuinka kauan. Ennen nykyistä poikaystävääni.
- Tyttö on tosi kaunis, ja huumorintajunen ja mun sielunsiskoni, Jasper sanoi ja edelleen tuijotti tiiviisti minuun. - Tytön kanssa ei ole ikinä mitään ongelmia...
- No hitto, sit oot varmaankin onnellinen, koska sellasii on harvassa, totesin väliin.
- ...mutta hän on varattu.
Silloin käänsin katseeni Jasperiin ja hyökkäsin halaukseen. En uskaltanut suudella, koska en voinut olla täysin varma tarkoittiko hän minua... Aluksi säikähdin, kun Jasper rauhallisesti irrotti minut pois.
- Se oot sinä. Sitten hän suuteli. Olin tapaamisen jälkeen kauhuissani. Minä olin varattu ja rakastunut. Joo, olisinkin siihen poikaystävään, joka minulla jo oli. Sain suuret haukut eksältäni, mutta onneksi sain asian alta pois. Jasperin kanssa ei virallisesti seurusteltu kuukauteen. Koulussa ei minkäänlaisia hellyyden osoituksia. Vain kotona. Meidän vanhemmat tiesivät, ja he olivat oikein iloisia ja tyytyväisiä.
- Vihdoin! äiti huusi ja nosti kädet kohti taivasta, kun kerroimme, - Vihdoin.  Nyt siitä on reilut puolitoista vuotta. Jos mikään ei olisi mennyt vikaan niin... Havahduin ajatuksistani, kun joku koputti oveen.
- Syömään, muruseni, äiti sanoi.

Seuraavana aamuna heräsin äkkiä, syntymäpäiväni! Täytän 16 vuotta! Täytyy soittaa Jasperille!
Otan puhelimen käteen ja valitsen numeron.
- Valitsemanne numero ei juuri nyt ole käytössä. Olkaa hyvä, ja yrittäkää uudelleen... Lyyhistyn sängylle ja lasken pääni käsiin. Nyyhkytykseni yltyy raivoisaksi itkuksi. Pienen hetken päästä äiti, isä ja Daniel tulevat lettutornin kanssa laulaen onnittelulaulua.
- Paaljoon onneeeaa vaaan, paaljoon onneeaa vaaan...
Sitten äiti huomaa kyyneleeni ja häätää hämmästyneet isän ja Danielin ulos huoneesta.
- Kulta.., hän aloittaa varovaisesti, - Muru, mikä on?
- Jasper... En voi soittaa hänelle! En voi puhua hänelle! En halata... En koskettaa... Äiti, mä tarvitsen Jasperia!
- Minä tiedän, minä tiedän.., äiti hokee vetäessään minut syliinsä. Hän tuudittaa minua ja alkaa laulaa hiljaa. Aloitan jälleen nyyhkytyksen, mutta nyt se ei muutu niin raivokkaaksi kyynelehtimiseksi kuin äsken. Tällä kertaa en ole yksin. Daniel odotti kärsivällisesti oven takana. Hän ei liikahtanut siitä tuumaakaan. Isä odotti keittiössä.
- Koetetaan uudestaan, totean myöhemmin, - Ootan täällä ja oon tosi, tosi yllättynyt.
- Jos olet varma, äiti sanoo ja hakee loput komppaniasta.
- Än ja Yy ja än yy tee Nyt! Daniel kiljuu ja heittää serpentiiniä ilmaan. Äiti ja isä kiinnittävät banderollia, jossa lukee: "Onnea 16-vuotiaalle neidille!" Äiti ojentaa tarjottimen minulle, jossa huojuu edelleen vaarallisen korkea torni lettuja yltäpäältä kermavaahdossa ja mansikkahillossa.
- Kiitos, sanon nyyhkien.

 Ennen kouluun lähtöä soi ovikello.- Mä avaan! huudan ja juoksen ovelle. Outi ja Raakel varmaan.
- Huomenta, huomenta! Niina toivotteli ovella - Tai siis, onnea onnea!
Olen typertynyt.
- Mistä sä tiedät, kiljaisen ja halaan Ninaa. Tuosta noin vaan. Aivan spontaanisti.
- Huh! Niina puuskahtaa, - En ihmettele, jos joku on tukehtunut, kun sä olet halannu!
Läpsäisen Niinaa leikkisästi käsivarteen ja nauran. Aidommin kuin yleensä. Pyydän Niinaa istuutumaan alas aamiaiselle. Hän tosin kertoi olevansa syöneensä jo ennen kuin tuli tänne.
- No joo, mäkin söin jo kauheen kasan lettuja... naurahdan ja hieron niskaani.
- Lähdetäänkö siis? Niina kysyy ja hämmennyn taas.
- Siis.. sanon ja jatkan varovasti, - Kouluun vai..?
- No ei kun vankilaan, Niina tokaisee, - No totta kai senkin höpsö. Vai vapaaksiko sinä tän päivän aattelit ottaa?
Nauran taas. On yllättävän helppo olla. Hyvä olo haihtuu taivaan tuuliin saapuessamme koulun pihaan. Outi katsoo minua jäätävästi, kuin olisin petturi, ja Raakel... no, hämmentyneenä. Outi tahtoo huomion palaavan itseensä, joten teatraalisesti hän levittää kätensä. En tahtoisi edes auttaa tätä teatteria, mutten kyllä tahdo Outin loukkaantuvan pahemmin.
- Onnea, Outi sanoo ja taputtaa minua selkään.
- Kiitos, vastaan ja irrottaudun hänestä.
- Katja, Raakel sanoo hiljaa, ja minä käännyn hänen puoleensa, - Tää on sulle.
Yllätynkin, kun hän ojentaa pienen lahjan. Yllätyn vielä enemmän avatessani sen. Liikutun, kun näen, että Raakel on ostanut lempituoksuani.
- Oih! Kiitos, kiitos tosi paljon, sanon ja halaan Raakeliakin.
- Sori, mut mä en ehtinyt hommata sulle mitään, Outi sanoo väliin.
- Ei haittaa, sanon. En yhtään ihmettelekään. "Voi, en ajatellut, et olisit jo elävien kirjoissa tajutaksesi lahjoista mitään" voin kuvitella Outi voivottelevan.

Sitten huono omatunto vaivaa. Hän on toinen parhaista ystävistäni. En voi haukkua häntä edes itselleni. Ehkä hän on oikeassa; ei ehtinyt hommata lahjaa, koska ei tiennyt huolisinko mitään.
- Ei haittaa, sanon uudestaan hymyn kulkiessa kasvoillani. Tällä kertaa tarkoitan sitä.
Niina katsoo lievästi huvittuneena sivummalla. En ymmärrä miksi, mutta luulen kuitenkin tietäväni.
- Katja, tule käymään täällä. Mullakin on sulle lahja, Niina sanoo.
- Ei sun olis tarvinnut!
- Tässä. Se on soittorasia ja korurasia samalla, Niina sanoo nähdessään ilmeeni, - Etkö sä pidäkään siitä?
- Pidän todellakin! Tämä on ihana!
Halaan Niinaa uudestaan samalla kun hän tokaisee:
- Se oli tarkoituskin.
Lupasin nähdä Niinan koulun jälkeen, ennen kuin lähtisin omalle retkelleni. Kävisin Jasperin luona.
Kaikki ei käy niin kuin tahtoisi, sain tuta sen aivan selvästi kesken päivän, kun äiti soitti.

- Katja, älä pelästy, mut tänään lähdet kesken päivän pois, ja lähdet meidän mukaan katsomaan ukkia sairaalaan, kun -
- Mitä!! Mitä ukille on tapahtunut! huudan puhelimeen ja tunnen, kuinka sydän on raastautumasta ulos rinnasta. Ei voi olla totta, ei voi olla totta...
- Ei mitään hätää, ukki kaatui ja mursi jalkansa, ei sen kummempaa. Huokaisin helpotuksesta, mutten silti voinut lakata tärisemästä. Seuraava tunti kului todella hitaasti, kun yritin saada ajan kulumaan, että saisin nähdä ukkini. Naputin kynällä pulpettiin, sitten vaihdoin sormiin ja lopulta leikkelin paperia silpuiksi. Kun opettaja kysyi jotain, minä vastasin ääni särähtäen. En osannut rauhoittua, ennen kuin näkisin, ettei ukilla ole hätää. Puolessa välissä tuntia purskahdin itkuun.

Opettaja huomasi sen, ja kohteliaasti hän kysyi, pitääkö minun päästä pois luokasta. Kävelin opettajan pöydän luokse ja annoin puhelimeni opettajalle. Opettaja katsoi alussa hämmästyneenä, mutta hoksasi kuitenkin lukea näytöllä olevan viestin. "Pyydä opettajalta lupa, niin mennään sitten katsomaan ukkia. Lupaan, ettei sillä ole hätää, mutta tiedän miten otat tälläiset uutiset".
- Mene nyt vain heti, ei sun tarvitse odottaa, opettaja sanoi ymmärtäen.
- Kiitos, kuiskaan.
Juoksen käytävän läpi lokerolleni, ja jätän kaikki kirjat sinne. Ihan sama tuliko läksyä. Ei kiinnosta juuri nyt.Puen päälle, ja juoksen eteenpäin kohti ulko-ovea. Juoksen koko pirun matkan kotiin.

Hengästyneenä nojaan oveen ja kaivan puhelimen esiin. Viesti saapunut.
"Hei, näin ikkunasta sun juoksevan pois?? -Niina"
Vastaan pahoitteluni, että joudun perumaan koulun jälkeisen tapaamisen, ja että en kertonut mitään. Ja tietenkin mainitsin syyn.
Äiti tuli ovelle katsomaan kuka tuli. Kun äiti näki olemukseni, hän otti minut syleilyyn. Katsoin itseäni eteisenpeilistä. Edelleen tärisin, katseeni on tyhjä, ja olen todella järkyttynyt.
- Tiedän, ettet mahda itsellesi mitään, mut ei oikeesti ole hätää, äiti silittää poskeani. Ynähdin myöntävän vastauksen.

Kaikki menemme autoon heti, kun vain mahdollista ja ajamme sairaalalle. Ensin kuitenkin minun täytyy juosta huoneeseeni hakemaan tarvitsemani tuki. Ei, en tarvitse nyt eniten äidin tukea, en Outin, en Raakelin, en Niinan. Tarvitsen Jasperin tukea.

Jasperin nukkuessa pois sain luvan käydä hakemassa Jasperin omistamia juttuja. Myös Jasperin lempivaatteita sain pitää. Nyt etsin kuumeisesti sitä ylisuurta pitkähihaista puseroa, jota Jasper piti päällään useimmin. Nyt minä pidin sitä useimmin.
- Löydy, löydy.., hoin itselleni ääneen. Ei kai se ole pyykissä? En ole suostunut luovuttamaan sitä pyykkiin, mutta mistä voin tietää jos äiti on tehnyt ilkeän tempun...
- Joko valmista? isä huutaa eteisestä.
- Jo, sanon ja nappaan paidan, joka oli nenäni edessä koko ajan.
Sairaalaan ei ajomatka kestä kauan.Heti pihaan tullessa sisälläni muljahtaa ilkeästi; täällä sairaalassa näin Jasperin viimeisen kerran.

Aulassa hypistelin hermostuneena paidan helmaa. En uskonut tulevani tänne taas. En näin nopeasti.
- Katja, tule jo, Daniel sanoo nykiessään minua kädestä eteenpäin, - Äiti ja iskä meni jo portaisiin.
Kävelin tuttuja käytäviä kuin sumussa. Tämä on kuin matka menneeseen. Sitten päähäni pälkähtää umpihullu ajatus. Matka menneeseen! Juoksen nopeasti vastakkaiseen suuntaan, jossa tiedän koomapotilaiden olevan.
- Katja!
Juoksen yhä lujempaa, eikä tunne ilosta ja jälleennäkemisen riemusta hellitä. Nyt saan nähdä Jasperin. Tämä on aivan selvästi merkki; olemme kulkeneet kuin ajassa taaksepäin, joten se ei voi merkitä kuin sitä, että Jasper on yhä täällä.

Samalla pienen pieni järjen hiven yrittää kiljua minulle, että satutan vain itseni. Satutan itseäni näkemällä karun totuuden, etteivät kuvitelmat ole totta. Mutta nyt minä en tahdo olla se fiksu Katja tyttö, joka osaa ajatella aina oikealta kannalta asiat.  Nyt en suostu ajattelemaan miltään muulta kannalta kuin tältä. Sisälläni kytee pieni toivon hiven, joka kertoo, että tässä on mahdollisuus tavata minun sielunveljeni, tämän paidan omistaja. Tahtini kiihtyy ajatusten mukaan. Kun käännyn viimeiselle mutkalle ennen osastoa, hiljennän vauhtia. Vedän syvään henkeä, ja astelen osaston ovista sisään. Niin, nyt olen täällä. Tiedän missä huoneessa Jasper on. Tiedän tasan tarkkaan missä sängyssä. Kävelen sinne määrätietoisin askelin välittämättä katseista, jotka lankeavat ylleni. En välitä mistään muusta kuin siitä, että kohta saan tuntea Jasperin ihon.

Saavun huoneeseen suostumatta uskomaan silmiäni. Kävelen sängyn viereen. En suostu uskomaan silmiäni, että ne muka kertovat minulle, ettei Jasper ole tässä. Sydämeni puristuu kokoon yhä enemmän joka ikisellä silmänräpäytyksellä. Varovasti kosketan valkoista päiväpeitettä, joka on pedattu niin tiukalle, että uskon kolikon voivan kimmota ylös siitä, jos pudottaisin sen. Kokeilen, tuntuuko Jasperin lämpö yhä siinä. Tuntuuko painaumat siinä kohtaa, jossa Jasper makasi. Voin sanoa, että kyllä sattuu tajuta, ettei mikään ole pysyvää.
- Katja! Kulta! Olin todella, todella huolissani! Sä et saa kadota noin! kuulen äidin toruvan minua vieressäni kuin pientä lasta. Täytin juuri 16 vuotta, tahtoisin sanoa, mutta ääni ei kulje.
- Hoitajat kertoivat nuoren tytön kävelleen tänne, kun kyselin sinua. Arvasin, et oot täällä, äiti jatkaa selitystään, - Tiedän, et tää paikka herättää sinussa tiettyjä tunteita, mutta sun täytyy vaan jaksaa. Mä olen sun tukenasi. Jossain vaiheessa äidin selitykset muuttuvat vaimeaksi taustakohinaksi. Olen liian turta kaikkeen tähän.

Saavuimme ukin huoneeseen, ja ukki näytti hyvinvoivalta, jos ei lasketa, kun häntä sattui kyljen kääntäminen.
- Eikö sulta murtunutkaan jalka? kysyn neutraalisti, paljastamatta mitään tunnetta.
- Yksi kylkiluu myös, mut se ei ole niin vakavaa, tyttöseni, ukki sanoo huolissaan, - Miten voit? Olen pahoillani, että jouduit tulemaan tänne... Ukki näytti siltä, kuin olisi halunnut motata itseään.
 - Ei haittaa, sanon samalla tylsällä äänen sävyllä tuntematta huonoa omaatuntoa, - Ei sille voi mitään, jos kaatuu.
- Voi sille; ostaa jarrusukat, ukki sanoo ilkikurisesti. Viime viikolla mummi oli käskenyt ukin ostaa sisälle itselleen jarrusukkia, sillä ukin tasapaino on heikentynyt.
- Ja silläkö se korjautuu? ukki oli kysynyt.
- Se vähentää kaatumisen riskiä, mummi oli vastannut ja seuraavana päivänä he olivat jarrusukkien ostossa. Naurahdan pinnallisesti. Olisin tahtonut nauraa aidosti. Ukki on aina ollut samanlainen, että vääntää vitsiä, vaikka olisi sairasvuoteella. Sekin on syy, miksi rakastan ukkia niin kovasti. Lopulta vierailumme päättyi. Kävelimme samaa reittiä takaisin, ja haikeasti katselin käytävään, joka olisi voinut viedä minut Jasperin luokse.

- Katja, onko kaikki muka hyvin? En ole kuullut susta viikkoon? Voisitko vastata johonkin viestiini? Et ole ollut koulussakaan. Hei, ihan oikeesti...
Niina on koko tämän viikon tavoitellut minua. En ole vastannut puheluihin, enkä viesteihin. Joka ikinen viesti ja puhelu on tullut Niinalta. Miksi Raakel ja Outi eivät ole yrittäneet tavoittaa minua?
Olen maannut sängyssäni koko viikon Jasperin paita päällä. En ole sairaalassa käynnin jälkeen jaksanut yhtään mitään.Myöhemmin päivällä jouduin nousemaan ylös.
- Katja, käy avaamassa ovi! tuntui, että äiti olisi keksinyt minulle väkisin jotain liikettä.
- Joojoo.
 Avaan oven arvelematta, kuka siellä voisikaan olla. Ei ole riittävästi innostusta siihen.
- Hemmetti, Katja, nyt kerrot mikä on ja minkä takia! Niina seisoo oven takana. Hän on aivan luminen.
- Ai, siellä sataa lunta, sanon.
- On satanut koko viikon. Mutta. Nyt kerrot mikä on.
Se iltapäivä oli edistys askel meidän ystävyydellemme. Minä kerroin kaiken sen, minkä olen kokenut viimeiset puoli vuotta. Niina kuunteli keskeyttämättä kertaakaan, ja kun itkin hän ojensi minulle nenäliinaa ja olkapäätään. Tätä minä kaipasin.

Niina kertoi minulle omasta elämästään. Hän kertoi myös paperipalasestaan, jota varjeli käsissään koko ajan. Se on hänen äitinsä kirjoittama kirje, kun Niina oli pieni. Hänen äitinsä kuoli syöpään. En voinut olla itkemättä silloinkin, ja niin me yhdessä itkimme molempien erilaisia kohtaloita.
- Tämä on ainut muisto, jonka äiti on itse tehnyt minulle. Sen takia se on niin tärkeä. Varjelen sitä mukanani, kun en uskalla jättää sitä mihinkään näkyville.
- Ymmärrän. Minun tärkeimmät tavarani ovat Jasperin vanhoja. Kuten tämä paita. Se on luultavastikin tärkein.
Niina osoitti myötätuntoa minua kohtaan, eikä sanonut, että minun tulisi jo unohtaa ja elää omaa elämääni. Tämä on minun elämääni ja minä elän päivä kerrallaan.
- Uskotko, et pääset tästä yli? Niina katsoo suoraan silmiini.
- Tiedän, et tää toipuminen on hidasta ja et se riippuu minusta myös, mut ei tää ohi mene niin nopeasti. Mä en tahdo unohtaa.
- Niin, ymmärrän hyvin. Harkitsitko koskaan itsaria? Niina sanoo täysin normaalisti, kuin kysyisi aivan yksinkertaista asiaa.
- En! En harkinnut, koska mulle jäi tänne ystävät ja perhe. Heidän takiaan minä täällä olen. Kerran kävi mielessä, mut en mä voi... Danielkii...
- Hyvä.
Niina ei kysynyt mitään leikillään. Hän kysyi asioita tosissaan, eikä sanonut mielipidettä, jos kysymys oli henkilökohtainen, tai jos en antanut lupaa.
- Saanko sanoo mielipiteeni? Niina aina aloitti. Hänen suustaan tuli aina jotain järkevää, ja välillä suorastaan nolotti itseni vuoksi, jolla on vain yksinkertaiset sanavalinnat ja yksinkertainen puhetapa. En osannut puhua järkevästi. Vuodatin suusta asiat, jotka ensimmäisenä tulivat mieleeni, enkä liioin ajatellut, mitä sanoinkaan.

Joidenkin pätkien jälkeen tuli muistikatkos siitä, mitä juuri kerroin. Niina sanoi ymmärtävänsä, sillä olin puhunut niin paljon ja asia on minulle raskas.
- Kaipaan Jasperin hymyä. Hänellä oli monta hymyä eri asioille. Jopa mulle sillä oli oma hymy! kerroin nyt hymyillen. Mopostaan Jasper oli erityisen ylpeä, mutta tuntui, että jostain syystä minusta hän oli vielä ylpeämpi. Niinalle en kertonut kaikkea, sillä en tahtonut hänen kuvittelevan minun olevan omahyväinen. Meillä oli Jasperin kanssa tiivis side, jota ei olisi voinut rikkoa. Uskon, että meidän suhteemme ei ollut vain pelkkä "juttu".
- Olisinpa voinut tutustua häneen, Niina sanoo hymyillen.
- Se olisi ollut hienoa, vastaan ja halaan Niinaa. Siinä me kaksi onnetonta olimme.
Niinan oli pakko lähteä illalla, enkä minä olisi tahtonut luopua hänestä. Pelkäsin yötä, sillä painajaiset ovat alkaneet taas. Jossain unessa juoksen Jasperin perään, kun hän ajaa mopolla pois ja tiedän etten näe rakastani enää. Toisessa taas katson vieressä, kun kolari tapahtuu. Molemmat ovat liian tuskallisia, ja ne aiheuttavat minulle unettomuutta.
- Nähdään huomenna, lupaathan? Niina vannottaa ovella.
- Koulus vai? sanon ja irvistän. Mitä sanoisin ihmisille siellä.
- No joo. Tuun hakeen sut, Niina sanoo ja hyvästelen hänet vilkuttaen hennosti.
- Joko sä oot taas kunnossa? Daniel tulee taakseni hiljaa ja surullisesti.
- Melkein, sanon ja hymyilen Danielille.
Seuraavana aamuna en olisi tahtonut nousta ylös. Oli pakko vääntäytyä suihkuun ja pukea päälle puhtaat vaatteet. Herätessäni yritin tuoksutella Jasperin paitaa ja tuntea nenässäni Jasperin tuoksun. Paita haisi karmealta. Aivan hieltä. Nyt minun olisi pakko pestä paita, ettei haju pinttyisi siihen aivan totaalisesti.

Nousin tuntia tavallista aikaisemmin, sillä halusin nauttia omasta suihkuhetkestäni ja herätä rauhassa. En jaksaisi pitää hermoja kurissa, jos en saisi aloittaa rauhassa päivääni. Vesi valui ihanan viileänä ihoani vasten. Alastomana olin ilman minkäänlaista naamiota tai suojakilpeä. Silloin olen haavoittuvaisin, mutta tunnen olevani vapaa. En ole kertonut kenellekään, kuinka tärkeitä nämä hetket ovat. Kun katson peilistä itseäni, näen pitkät tummat hiukseni ja yritän nähdä kehossani hyvää, jotain kaunista, ilman sitä peittäviä vaatteita ja koruttomana.  Kuivaan itseni pyyhkeeseen ja jätän pyyhkeen ylleni. Kävelen huoneeseeni pukemaan päivän vaatteet yrittäessäni koota ajatukset.
Hiukseni ovat pyyhekuivat, mutten tahdo lähteä hiukset märkinä kouluun. Hiustenkuivaaja löytyy samalta vanhalta paikalta, sillä en ole käyttänyt sitä aikoihin. Sen ilmavirta puhaltaa kasvoihini, enkä enää edes yritä koota ajatuksiani kokoon. Ne saavat luvan lentää ja olla vaan. Ne ovat osa minua.

Kunpa tämä olo olisi säilynyt läpi päivän, mutta miten se olisi voinut, kun joudun lähtemään kouluun. Siellä tapaisin Raakelin ja Outin. Onneksi Niina haki minut, sillä muuten olisin saattanut hyvinkin jänistää.
- Nyt me mennään, sillä muuten missaat ties kuinka paljon kouluelämää. Hakukin on ens kuussa.
Seisahdun. Haku? Voi hitto! En muistanut sitä ollenkaan! Olen kyllä käynyt opon luona, mutten ole jaksanut välittää. Ei ole ollut tarvis.
- Haku? En mä tiedä mihin mennä!
- Älä huoli, ei kaikki vielä voi kaikkea tietääkään, Niina toteaa ja vetää minut perässään koulun porteista.
- Katja! Ihana nähdä sua, rakas, Outi juoksee luokseni.
- Onko? No sehän kiva. Miksi et oo soittanu Katjalle kertaakaan? Mistä sä olisit voinut tietää, jos sillä olis asiat pahemminkin? Niina tenttaa Outia.
- Outi, sä sanoit mulle soittaneesi, ja et Katja on kipee, eikä jaksa puhua kenenkään kanssa, Raakel katsoo Outia ihmeissään.
- No joo, mä en sit ehtiny...
- Nii, no ei se haittaa, sanon väliin. Tässähän keskustellaan minusta, enkä ole tässä puhekyvyttömänä.
- Haittaa, Niina tokaisee väliin, - Tehän ootte parhaita ystäviä. Mitä ystävyyttä se on, jos toisesta ei huolehdita!
Niina lähtee kävelemään sanaakaan sanomatta. Outi katsoo minua sen näköisenä, että olettaa minun juoksevan perään. En kuitenkaan lähde, vaan haluan kuulla, mitä Outilla on sanottavana.

Pian joudun toteamaan, ettei hänellä ole sanottavaa tästä aiheesta enää mitään.Ystävyys on tärkeää. Se on pyyteetöntä, eikä siitä pitäisi tulla paha olo. Minulle tulee paha olo aina, kun olen parhaiden ystävieni kanssa. En ymmärrä sitä, mutteivät hekään ymmärrä minua. Monta päivää kuluu samalla kaavalla. Tulen kouluun Niinan kanssa, hoidan pakolliset keskustelut - pitääkseni yllä ystävyyttä - Outin Ja Raakelin kanssa, hoidan koulun käynnin ja ajattelen hakumahdollisuuksia. Kotona päivät kuluu eri tavalla riippuen päivästä.

Pian huomaan, että ystävänpäivä lähestyy. En ole ajatellut lahjojen hankkimista, mutta Niina osti minulle lahjan ja Raakel myös, joten olisi kohteliasta muistaa ystävänpäivänä. Ryhdyn suunnittelemaan lahjoja ja vietän vapaa-aikani kauppoja kierrellen. Pitäisi ollaa halpaa, mutta hienoa. On hankalaa etsiä lahjoja, mutta nopeasti keksin Niinalle korun. Löydän eräästä kaupasta kauniin kaulakorun, josta riippuu erilaisia kuvioita. Uskon Niinan pitävän siitä, ja ostan sen pois.
Raakel on hankalampi tapaus. En tiedä, mistä hän nykyisin pitää, kun taas Outin mielenkiinnon kohteet on helppo päätellä. Päädyn ostamaan monen päivän jälkeen Raakelille kauniin kaulahuivin ja Outille meikkipakkauksen (ei ehkä maailman paras lahja, mutta Outi varmasti pitää siitä).
Ystävänpäivä on kuitenkin erilainen. Odotin jonkinlaista juhlaa, muttei se kuitenkaan oikein eroa paljoakaan tavallisesta arkipäivästää. Olen sekoittanut ystävänpäivän juhlapäivään Jasperin kanssa, eikä tämä ystävänpäivä ollut sellainen.

Ihmiset ovat toisilleen tavallista ystävällisempiä ja antavat ystävilleen lahjoja. Joka puolella tirskutaan salaisten ihalijoiden kortteja, joista suuri osa on pilaa. On kuitenkin kiva uskoa, että itsellään olisi ihailija. Myös halipäivä on osana tätä juhlaa. Puolen päivän jälkeen totean, ettei olekaan kiva saada "salaiselta ihailijalta" korttia.
- Kuka hemmetti on laittanut tän mun lokeroon? huudan ympärilleni. Kukaan ei kiinnitä mitään huomiota. Kortti on selvästi huolellisesti tehty, joten on syytä epäillä tätä pilaksi.
- Jaahas, ei kukaan. Mielenkiintoista, mutisen yksikseni, ja säikähdän, kun Niina tulee taakseni.
- Böö! Arvaa mitä, tänä vuonna on saatu tavallista vähemmän nimettömii korttei, Niina sanoo.
- Ai. Mä en oo saanu minään muuna vuonna kuin tänä vuonna, sanon. Olen vieläkin hämmentynyt kortista.
- Saitko sä postia salaiselta ihailijaltasi? Vautsi!
- Eikä ole mikään "vautsi". Mä en pidä tästä. Tää on julmaa pilaa! kiljaisen ja lähistöllä oleva poika hätkähtää.
- Rauhoitu, rauhoitu, Niina sanoo, - Ei ole mitään syytä kimmastua. Mä selvitän kortin alkuperän.
Niina toimii kuin salapoliisi. Hän ottaa kortin minulta "todistuaineistoksi" ja lähtee matkaan.

Katson pahvisydäntäni, joihin kerätään halattujen nimiä. Itse olen halannut vain muutamaa kymmentä, enkä ole mennyt kyselemäänkään saanko halata. Ei huvita. Halaan kyllä, jos minulta kysytään.Seuraavalla välitunnilla Niina tulee luokseni.
- No niin. Tää kortti on rinnakkaisluokan Tommilta. Se ei ikinä ole harrastanut tälläistä pilaa, joten kortti on aito, Niina sanoo, kuin uutistenlukija.
- Voi ei...
Jostain syystä Niina pakottaa minua lähtemään mukaansa etsimään Tommia. Hänen suunnitelmaansa kuuluu, että me halaamme häntä, ja katsomme miten hän reagoi.
Tommi ei osoittanut, että tuntisi minut, joten suunnitelma B käyttöön.
- Kuule, tää korttihan on sulta? Niina sanoo aivan pokkana.
- On... Miten se teitä liikuttaa? Se on Katjalle.
- No, haloo? Mä oon Katja, sanon varovasti vieressä.
- Voi ei! Väärä lokero... Kyselin vain, että missä Katjan lokero on, ja ne luultavasti oletti, että sun...
- Siis kelle Katjalle? Niina kysyy hämmästyneenä.
- No... Seiskan.., Tommi mutisi vaivautuneena. Minuakin nolottaa, kun hyökkäsimme poikaparan kimppuun näin.
- Olemme pahoillamme! huudahdin.

Sen jälkeen teimme äänettömän sopimuksen, ettemme puhuisi enää toisillemme.
- Mulla ei ole paljon mitään nimiä tässä pahviläpyskässä, valitan Niinalle. Ympärillä ihmiset halivat toisiaan koko ajan, mutta minä katselen sivummalta. Niinan sydän on lähes täynnä.
- Tunti aikaa, ala tulla! Niina sanoo ja vetää minut halailemaan ihmisiä. Välitunti loppuu, mutta minä en malttaisi mennä tunnille, koska pääsin juuri Niinan ansiosta kilpailun makuun.
En voita halauskisaa, mutta Niina voittaa. En olisi voinut arvata väärin, sillä Niina on kilpailuhenkisin ihminen, jonka tunnen. Ehkä ainoat ihmiset, jota Niina ei halannut oli Outi ja Raakel. Minä halasin heitä, mutten ehtinyt vaihtaa montaakaan sanaa, sillä he jatkoivat halauskierrostaan. Lahjoistaan he sentään pitivät.

Päivät jatkuvat jatkumistaan, eikä ajan kulumista voi pysäyttää. Toukokuu tulee nopeasti. Maaliskuun haku onnistui, ja ensimmäisenä vaihtoehtona on lukio. Olen viime kuukausina saanut säännöllisesti erilaisia tervehdyksiä. En tiedä keltä ne ovat, mutta niitä tulee maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Ne ovat aina kiinni lokerossani ja aina yhtä jännittyneenä odotan niitä. Viime aikoina olen saanut jonkinlaisen aavistuksen lähettäjästä, sillä joka viestissä on tuttuja piirteitä ja asioita, joita tapahtui kuudennella, seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla. Sen täytyy olla Raakel.

Outin, Raakelin ja minun välit ovat viilenneet. Olen aina luullut ystävyyden kestävän, mutten ole ollut varma siitä aikoihin. Outi ja Raakel vastaan minä. Asetelma on huono, sillä parhaat ystävät eivät ole toisiaan vastaan.
- Katja! Niina puuskuttaa hengästyneenä, - Arvaa ketkä riiteli äsken tyttöjen veskis!
- Hmm...
- No Outi ja Raakel! Niina huudahtaa, - Sori kun paljastin niin nopee, mut oot kyl hidas.
Hämmästyin, vaikka yritin kyllä esittää, etten välittäisi ollenkaan. Mikähän..?
- He riitelivät siitä, et miten sua tulisi kohdella, Niina keskeytti hämmästelyni.
Olin aivan sekaisin. Aivan kuin minä olisin vihollinen! Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat tulvia silmiini. Olen kovin väsynyt, enkä odottanut riitaa tyttöjen kanssa.
- Hei, älä itke, mä oon tässä, Niina lohdutteli.

Viime aikoina on tuntunut, että asiat alkavat minun kohdallani selkeytyä. En itke enää monia kertoja päivässä, enkä tunne ahdistusta joka päivä. Nukkumaanmeno on vaikeaa, sillä painajaisia tulee silloin tällöin, ja vasta yöllä huomaan kuinka yksinäinen tosiasiassa olen. Aivan kuin yö heijastaisi filmiltä ne asiat, jotka minua pelottaa.
- En voi sille mitään, sanon niiskuttaen, - He ovat parhaat ystäväni! lisään ja tunnen kuinka Niina jännittyy.
- Niin, Niina sanoo hieman alakuloisesti.

Tänä aamuna lokerossani oli keskiviikon tervehdys. "Onnea loppuviikon kokeisiisi! Muista, kynnet eivät kestä kaikkea, älä kiduta niitä :)" Olin todella hämmästynyt. Yhä useampien viestien jälkeen tuntui, kuin Raakel olisi lähellä. Aivan kuin hän selittäisi minulle asioita suoraan ja toivottaisi onnea arkielämän pieniin juttuihin.  Niina ei tiedä lappusista. Meidän välillemme syntyy jännite aina, kun puhumme Raakelista ja Outista. Ehkä hän on mustasukkainen, kun itken heidän perään ja puhun heistä parhaina ystävinäni. Tai sitten hän vain vihaa heitä niin kovasti. Molemmat voivat pitää paikkansa.
- He eivät ole parhaita ystäviäsi! Niina kiljui minulle pari päivää takaperin.
- Ovatpas! huudan lähes itkien, - Ne vaan ei tiedä miten suhtautua muhun!
- En minäkään tiedä, ja silti oon sun kaa. Mä en tiedä, mitä sä millonkin ajattelet, ja oon tosi iloinen, kun sä sanot musta jotain hyvää, kuten et "olisitpa sä mun kaa samal luokal", Niina purkasi sydäntään.

Ehkä jossain syvällä sisimmässäni tiedän, mistä tämä kaikki johtuu. Minä en tahdo luopua kaikesta edellisestä elämästäni. Se, että Jasper katosi elämästäni ei tarkoita, että minun täytyy luopua kaikesta rakkaasta. Ihan kuin ketään heistä ei olisi elämässäni koskaan ollutkaan.
- Sentti ajatuksistas, Niina sanoo vieressäni. Olen ollut jo kauan hiljaa.
- Ethän suutu mulle, et olen tällänen, mut mä en mahda sille mitään, kuiskaan hiljaa.
Niina värähtää nähdessään kasvojeni ilmeen, eikä sano mitään. Hän katsoo minua suruisin silmin ja lopulta kuiskaa:
- Kuule, suutun jos sä väheksyt itseäsi. Sä saat olla sellanen, kuin haluut ja mä hyväksyn sut.

Illalla sängyllä ajattelen kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Tahtoisin huutaa. Huutaa koko maailmalle, mikä kaikessa mättää. Mikään ei tunnu ikinä menevän raiteillaan, eikä kurja olo lopu koskaan. Ei ole sankaria pelastamassa minua tästä. Minun sankarini on taivaassa. Olen ajatellut, että Jasper olisi nyt enkelinä suojelemassa minua, ei antaisi jäädä minun yksin. En ole epäillyt sitä, ettei Jasper olisi paikassa, jossa kaikki olisi hyvin. Minulla ei kaikki ole hyvin.Mutta olen ajatellut, että Jasper ei suojelekaan minua. Jos hän suojeleekin perhettään. Olen tuntenut Jasperin läsnäolon silloin, kun olen yksinäni jossain ja minua pelottaa. Olen myös perustellut tätä sillä, että adrenaliini virtaa suonissani liian voimakkaasti.
Puhelin soi, mutten aio vastata siihen. Olisi se kuka tahansa, en vastaa. Tämä on minun hetkeni.

Oloni on levänneeempi kuin aikoihin. Milloinkahan olen nukkunut näin hyvin viimeksi? Silloin kun tiesin, että Jasper on turvassa. Eilisiltainen mietiskely tuokio auttoi minua saamaan ajatukset kokoon. En nähnyt minkäänlaista unta ja heräsin ennen kellon soittoa täysin levänneenä. Suorastaan hyppelin suihkuun. Lauloin suihkussa pitkästä aikaa. Revittelin ja lauloin biisejä, jotka kertovat onnesta. Onni on minulle vielä tutkimaton asia tällä hetkellä, mutta uskon, että saan tutustua siihen. Ehkä Niinan avulla.

Olen ollut järkyttynyt ajan kulusta, ja siitä, miten annan parhaiden ystävieni liusua ulottumattomiini. Myöhemmin sain huomata hyvien yöunien tulevan tarpeeseen.
- Katja, älä mene! Niina huutaa perääni. Juoksen vessaan, sillä tämä on jo liikaa.
En ymmärrä, miten Outi saattaa olla niin ilkeä. En ole tehnyt hänelle mitään.
- Nyt keskustellaan, Outi sanoi Raakel perässään ja vetää minut sivummalle. Minä viestitin silmilläni Niinalle, että voisin tarvita ehkä apua.
- Mitä nyt? kysyin hämmentyneenä.
- Mitä me sulle oikein merkitään? Ei yhtään mitään! Me ollaan ootettu sua ikuisuuden, et olisit tullu pyytään anteeks. Etpä tullu.
- En mä oo tehny mitään -
- No niinpä juuri. Itse marttyyri. Varmasti puhut meistä mitä sattuu tolle Nynny-Niinalle ja naurat, miten tyhmii me ollaan oltu, Outi räyhäsi. Minä en tahtoisi kuulla tälläistä. En tunne, että ansaitsisin tätä.
- Outi, rajota vähän. Sä et voi puhuu munkin puolesta, Raakel sanoi hiljaa, mutta varmasti Outin takana, - Katja, mä kaipaan sua. Nyt sun tilalla on haamu. Mä en osaa tulla sun luo. Mä oon muuttunut, mut niin oot säkin.
- Joo mä ymmärrän sen-
- Olkaa hiljaa, ja kuunnelkaa nyt! Outi keskeytti minut jälleen. Hän paasaa paasaamistaan siitä, miten epäreilu ystävä minä olen ollut. En ole suonut mukamas ajatustakaan heille. Minulle tärkein on minäminäminäminä.  Tuntuu, että tämä kaikki saattaa tappaa minut.
- Mä en vaan kestä tätä! kiljuin naama punaisena, - Outi, sua ei kiinnostaa mikään muu kuin jätkät ja meikit. Ja sä itse! Sä olet tosi pinnallinen, jolla on muka kaikki valta kaikkeen!

En voi olla enää juurikaan varovaisempi. Olen vältellyt tuota riitaa loputtomiin ja sitten se vaan tapahtui. Minä huusin kaikki tunteeni kaikkien kuunnellessa korvat höröllä. Vuodatin kaiken, jota olen varjellut sisälläni. Sen, miten kaipaan Jasperia ja kuinka olen elänyt hissukseen, päivä kerrallaan. Viime aikoina olen elänyt jopa viikko kerrallaan. Vuodatuksen jälkeen juoksin pois. Niina huusi perääni ja Raakelkin huusi. Outi jäi varmaan mököttämään.

Nyt istun vessassa aivan ahdistuneena ja itkuisena. Ketään ei tule. Olen vain kiitollinen. Tämä on minun tapani. Minä huudan asiani, kun kukaan ei kuuntele. Sitten saatan juosta pois, etten joutuisi kohtaamaan sääliviä katseita. En mene tunnille, ja luulen, että nyt varmasti saan olla yksin.
Siis turha toivo. Onko joku asia muka viime aikoina mennyt nappiin?
- Katja? kuulen jonkun huhuileman. Ääni kuulostaa aivan Alinan ääneltä, - Katja, näin äsken riitanne tuolla pihalla. Tahdoin tulla sua katsomaan, kun välitunti loppu. En tahtonut tulla liian aikaisin. Alina ymmärtää minua.
- Katja, kaikki järjestyy. Näen sen taideteoksistasi. Ne ovat jo iloisempia, eikä niistä nää tuskaa enää pääaiheena. Nousen vessasta ja avaan oven. Jälleen kerran ensimmäisenä näen peilistä itkusta tuhriutuneet kasvot, jotka kertovat minusta.
- Mä, mä en tiedä mitä tekisin! huudahdan ja Alina siirtyy viereeni ja halaa.
- Sun ei tarvii tehdä mitään. En voinut olla kuulematta vuodatustasi, ja ymmärrän tunteesi. Luulen, et saatoit vähätelläkin niitä.

Nostin katseeni kiitollisena ja katsoin Alinaan. Nainen on ehkä 35-vuotias suurinpiirtein ja todella kaunis. Hänen kasvoistaan näkee, että hän ymmärtää maailmaa. Keskustelen Alinan kanssa kokonaisen tunnin vessassa lavuaareilla. Alina kertoo, että hän on leski. Hän on menettänyt oman miehensä auto-onnettomuudessa. Hän ymmärtää minua. Sitten sanon, että eihän se ole sama asia, aviomies ja poikaystävä.
- Älä vähättele. Kuulin kun kutsuit Jasperia sielunveljeksesi, parhaaksi ystäväksesi. Sitä mun mieheni mulle oli.
Alinan seurassa tunnen itseni kokonaiseksi. Minun ei tarvitse vähätellä itseäni. Keskustelemme siitä, että mikä olisi paras tapa jatkaa eteenpäin.
- Mun paras ystävä on Niina, sanon ja kuivaan kyyneleeni.
- Hyvä, että tiedät sen. Sun täytyy nyt vain käydä kertoon se hänellekin. Niina juoksi toiseen tyttöjen vessaan. Hänellä oli myös itku silmässä. Juoksen Alinan neuvomaan vessaan ja kohtaan Niinan siellä.
- Sä oot mun paras ystävä.

Tuli tasan vuosi Jasperin onnettomuudesta. Yhdessä Niinan kanssa menemme hänen haudalleen. Tunnen häpeää itseäni kohtaan, kun en ole käynyt Jasperin haudalla kertaakaan.
- Anna anteeksi rakas...
Tämä on elämää, en voi käydä kauppaa sen kanssa. Elämä ei jaa kompromissejä. Näen sen nyt.
Kaikki hetkeni Jasperin kanssa vilahtavat silmieni edessä. Ensimmäisestä tapaamisesta silloin viisi vuotiaana, aina viimeiseen Jasperin henkäisyyn. Mukana on ollut iloa ja surua. Kaikkea.
Niina jää syrjemmälle, eikä tule, ennen kuin pyydän.
- Jasper, tässä on Niina. Se on mun paras ystäväni, joka pelasti mut.
Istumme tunteja Jasperin haudalla ja minä kerron hänestä tarinoita. Minusta tuntui, että hän oli koko ajan vieressäni ja täydensi kertomustani, jos unohdin jotain. Oloni oli täysin seesteinen.
- Tosi romanttista! Niina huudahtaa, kun kerron meidän ensi suudelmasta.
- Niin on.
Tasan vuosi sitten minun täytyi miettiä elämääni toisella tavalla. Nyt olen oppinut sen sillä tavalla. Minä voin vihdoin elää.

Outi on edelleenkin koulun draamakuningatar, mutta minä en ole hänen ystävänsä. Raakel ja minä juttelemme silloin tällöin ohi mennen käytävässä. Päätimme jatkaa erillään. Raakel löysi vertaisensa, sillä hän osallistui lukupiiriin ja loistaa siellä. Minä ja Niina jatkamme matkaa yhdessä ja katsomme mitä elämä tuo eteen. Milloin toivun  kaikesta, sitä ei tiedä kukaan. Siinä kestää, tiedän sen. Ennen kuin lähdemme haudalta, jätän parhaan kuviksen työni, joka on muotokuva Jasperista, hänen haudalleen ja kuiskaan vielä taivaalle:
- Jasper, paras ystäväni ja sielunveljeni, mä rakastan sua ikuisesti.