Teimme kaikkea yhdessä. Tappelimme, nauroimme, itkimme ja istuimme jälki-istunnot. Meitä katsottiin pahasti ja se nauratti meitä. Oli erikoista, että minä ja sinä, tyttö ja poika, olimme niin hyviä ystäviä. Kuin paita ja peppu, niin sanottiin. Emme jääneet koskaan muiden varjoon, emmekä toistemmekaan. Missä sinä loistit, loistin minäkin ja niin edelleen.

Vanhempamme passittivat meidät psykologeille. Olimme hirveän villejä. Yläasteella aloitimme erilaisen kapinoinnin. Tupakkaa, alkoholia, bileitä. Me kaksi olimme niiden kaikkien bileiden hurjimmat bilehileet. Tai minä oikeastaan olin se hile. Ja sinä villitsit tytöt. Ihmiset, tai oikeastaan oppilaat koulussamme luulivat, että olimme yhdessä. Siis yhdessä yhdessä, eli seurustelimme.

Ehei. En olisi koskaan voinut kuvitella sellaista. Me olimme Emma ja Pete. Pete ja Emma. Ei mitään muuta. Olihan meillä omat juttumme. Tyttöjen ja poikien jutut. Tiedättehän te ne.

Mutta me aikuistuimme koko ajan, vaikka sitä oli vaikea uskoa. Yhtäkkiä bilettäminen ja juominen ei ollutkaan niin hauskaa. Aloimme kumpikin tahoillamme miettimään tulevaisuutta ja opiskelua. Se ei ollut niin yksinkertaista kuin kuvittelimme. Opiskelu oli mennyt sivu suun bileiden rinnalla. 16-vuotiaana tiemme erosivat. Sinä lähdit opiskelemaan toiselle puolelle maata kuin minä. Yhä näimme toisiamme, soittelimme ja olimme ystäviä.

Mutta kaikki ei ollut samoin kuin silloin. Silloin joskus. Nyt minä makaan täällä sängyn koristeena potemassa vakavaa syöpää. No olisihan se pitänyt arvata. Tapasin Peten viimeksi kolme vuotta sitten luokkakokouksessa. En tunnistanut häntä, eikä hän tunnistanut minua. Muistimme yhä toisistamme ne pörröiset villit takkutukat. Se oli surullista, mutta elämä jatkuu.

Pete meni kuulemani mukaan naimisiin vuosi luokkakokouksen jälkeen. Minä en ollut häissä. Sain kyllä kutsun, mutta olin liian heikko. Ja tiedättehän millaista se olisi ollut. Muistatko silloin ja silloin... Lopulta olisimme huomanneet, ettei meillä ollut mitään puhuttavaa enää.

Tiedän, että tulet katsomaan minua ennen kuin kuolen. Mutta emme silti ole niitä samoja kuin silloin vuosia sitten. En ole enää varma, oliko meillä niin hauskaa kuin muistan. Niinhän sitä sanotaan, että vuodet kultaavat muistot.


kuva: Morguefile/Mary R. Vogt