Me oltiin voittajia, minä ja Joni. Niin mä ainakin luulin, voittajien oli helppo hymyillä. Mutta miksei Jonin ollut?

Miksi se oli voittaja, muttei hymyillyt, sitä mä en ymmärtänyt, paitsi liian myöhään. Joni oli voittaja, mutta se myös hävisi, vaikka muuta väittikin. Me puhuttiin kaikesta, mitä muut ei välttämättä olis ymmärtäny, kaikesta maan ja taivaan väliltä.

Meidän välille kasvoi omalaatuinen side, jota ei minkään pitänyt rikkoa. Ei minkään eikä kenenkään, tai niinhän me luvattiin.

Mutta silti, joka päivä mä pelkäsin, että menettäisin Jonin. Vaikka se vakuuttikin muuta. Me vannottiin, ettei luovuteta koskaan, että me kestetään, niin kuin voittajien pitääkin. Ja niin me kestettiinki, ainakin siihen asti kunnes Joni murtu. Se särky ihan kokonaan, se ei jaksanu, se ei kuunnellu puhetta eikä puhunut enää. Se menetti elämän loiston, kaikki väri sen elämästä oli kadonnut. Mä koitin parhaani,ja itkin aina kun se oli hiljaa, sen silmät oli täynnä tuskaa, ahdistusta ja vihaa. Ne ei ollu enää sen saman Jonin silmät, jotka mä olin joskus tuntenut, niissä oli ollut iloa, lempeyttä ja rakkautta, ei ollut enää. Ja joka päivä mä pelkäsin, että menetän sen. Mä pelkäsin liikaa, mä itkin. Koska se ei ollut enää se sama Joni, joka oli joskus ollut, se joka oli luvannut, että jaksaa eikä luovuta. Se jonka kanssa oltiin voittajia.

Mutta Joni hävisi, se hävisi pelin. Elämä oli peli, mitä piti osata pelata, muuten häviäisi. Joni ei jaksanut, mä olin ainoa, josta se välitti, muttei se riittänyt. Se halusi pois, pois kaikesta. Ja se tapahtu, mitä mä pelkäsin eniten, pelkäsin ja itkin. Mun puhelin soi ja Jonin sisko kertoi, että Joni olisi poissa, lopullisesti, että Joni oli itse halunnut pois, eikä muuta. Siitä ei ollut ollut vaikea päätellä, mitä oli tapahtunu.

Sen jälkeen mä itse murruin, mä murenin ihan täysin, koska Joni oli ainoa kelle mä olin ikinä uskoutunut, nyt sekin oli poissa, kaukana.

Mutta mä vielä hymyilisin joku päivä, sillä olinhan mä voittaja.