- Onko kaapinovi taas tullut vastaan? ystäväni Kati  tokaisee, kun astuu  ovestani sisään. Hän on tottunut näkemään minut näin, ilman että meikki  olisi peittänyt mustelmat kasvoistani. En tiedä mitä vastaisin, joten  hymähdän vain vastaukseksi.

Vaihdan puheenaihetta, koska en jaksa kerrata eilisen illan tapahtumia.  Pinnallisia kuulumisia käydään läpi kahvikupposen ääressä, kuten aina  kun kasvoni näyttävät tältä.
- Mitä jos lähtisit minun mukaani? Jättäisit tämän pahoinpitelyhelvetin taaksesi, Kati kysäisee.
Tiedän, että hän on tosissaan huolissaan minusta, koska hänen ilmeensä on vakava. Yleensä hän vain hymyilee, mutta nyt ei. Ilme on haudanvakava  ja huolestunut.
- En uskalla.  Tiedät, millaisen raivokohtauksen Marko saisi, jos lähtisin.
Kati luovuttaa helpolla, koska tietää minun vastaukseni tuohon  kysymykseen. Se on aina tuo sama. Niin olen vastannut jo viisi vuotta.

Kulissia on helppo pitää yllä muiden edessä, vaikka se käy todella  omille voimille. Aina ajattelen vain: pakko tätä on jaksaa. Marko  lupasi muuttua. Niinhän se oli luvannut jo monet kerrat.

Kati pukee vaatteita päälleen, ja katsoo minua vielä kerran anovasti.
- Tulisit nyt!
Pudistan päätäni. Mieleni tekisi  kyllä lähteä ja saada  tuntea itseni vapaaksi pitkästä aikaa.

Istun keittiönpöydän ääreen ja kirjoitan listaan mitä tarvitsen kaupasta. Meikkaan mustelmat piiloon ja puen päälleni. Ulkona on  kirpeä pakkasilma ja se saa viluväreet valumaan selkääni pitkin. Onnellinen pariskunta kävelee minua vastaan käsikädessä ja se saa  oloni entistä surullisemmaksi. Oikeastaan olen kateellinen tuolle  naiselle, koska haluisin olla hänen paikallaan. Ehkä joskus, ajattelen ja menen kauppaan sisälle.

Kiertelen hyllyjä ja laitan ostoksia kärryyn. Yhtäkkiä joku koskettaa  olkaani ja tervehtii iloisesti. Se on Toni. Hän oli minun
ensirakkauteni  yläasteelta. Toni ei ole muuttunut yhtään sitten  yläasteen jälkeen. Komistunut kyllä, mutta samanlaiset silmät ja pilkesilmäkulmassa on vieläkin.

Vanhat tunteet nousevat muistoista esiin ja hymyilen aidosti pitkästä  aikaa. Vaihdamme kuulumisia, ja päätämme lähteä kahvikupposen ääreen  juttelemaan lisää. Tonille kuuluu hyvää ja hän näyttääkin siltä.  Naimisiin hän ei ole mennyt, ei ole kuulemma tavannut sitä oikeaa. Toni  lopettaa omasta elämänkerrasta juttelemisen, ja kysyy:
- Mutta mitäs  sinulle kuuluu? Olet varmaan jo naimisissa ja suurperheen äiti, hän naurahtaa kysymyksen päälle iloisesti.
Tunnevyöry latautuu vartaloani pitkin ja purskahdan itkuun. Tonin  kasvot muuttuvat vakavaksi ja hän tietää, että kaikki ei ole siten  miltä päältä näyttää. Hän polvistuu eteeni ja ottaa käteni omiin käsiinsä.
- Mikä on? Toni katsoo huolestuneen näköisenä.
Mietin kaksi  kertaa mitä vastaisin, mutta lopulta päätän kertoa totuuden.

Tonin ilme on vakava, ja jotenkin päättäväinen.
- Sun ei tarvitse tuollaista sietää! hän sanoo vihan tunne kasvoillaan.
Ja ensimmäistä kertaa minulle tulee tunne, että hän ja myöskin Kati ovat oikeassa.Mietin mitä voisin tehdä seuraavaksi, että pääsisin eroon tästä  oravanpyörästä. Soitan Katille ja kysyn:
- Onko tarjous vielä voimassa?

Lähden Tonin kanssa kohti kotiani ja pelko valtaa mieleni. Pysähdyn ja sanon:
- En uskalla tulla, mitä jos?
Toni ottaa minua kädestä kiinni ja jatkamme matkaa.

Pakkaan joitain vaatteita mukaani ja jätän Markolle lapun pöydälle: En jaksa tätä enää...

Katin luona istun sohvalla ja minut valtaa vapauden tunne. Sitä olen  kaivannut monet kerrat ja nyt vihdoinkin  tunnen niin. Uskallan olla  ja hengittää! Ei tarvitse pelätä enää. Tiedän, että haasteet ovat vasta edessäpäin ja tarvitsen paljon voimia
niiden ylipääsemiseen. Mutta nyt olen ainakin vapaa ja se on pääasia!