Synnyin tavalliseen perheeseen, johon kuului isä, äiti ja pikkusisko. Kaikki oli hyvin. Elämäni luisti. Kunnes menin ala-asteelle. 1-4 luokkaan meni, kavereita oli, opiskelu meni hyvin.
Kunnes pääsin 5. luokalle, kaikki muuttui. Minua alettiin syrjimään, haukkumaan… Kerroin toki opettajalle asiasta. Opettaja ei ottanut kuuleviin korviinkaan. Katsoi minua kuin huoraa ja sanoi:
”En minä ole nähnyt mitään sellaista”
Itkin, opettajan edessä.

Pikku hiljaa en puhunut kennellekään, eristäydyin muista. Päivät pitkät olin yksin, kaverina oli vain paperi ja kynä. Piirsin melkein joka helvetin päivä, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Kun tulin kotiin, sulkeiduin omaan huoneeseeni.

Mietin pari kertaa tekeväni itsemurhan,mutta en tehnyt. Minua piti varmaan hengissä oma tahto.

Mietin kaksi vuotta vain ”Jaksa viellä, älä tapa itseäsi. Kohta pääset uuteen kouluun. Saat uusia ystäviä”. Se jylläsi kaksi vuotta päässäni. Ihme, se toimi. En tappanut itseäni.

Kun pääsin ylä-asteelle, olin varuillani. Takaraivossani oli vielä iso arpi, pahoista traumoista.
Sain parin päivän päästä uusia hyviä ystäviä. Tai niin minä olin luullut. Yksi ystävistäni puhui pahaa selkäni takana aina,  kun en ollut sen kanssa. Kerroin opettajalle asiasta. No, ”ystäväni” ei tunnustanut sitä. Elämäni meni sitten päin helvettiä.

Masennuin pahasti, ensin se oli pientä. Mutta sitten se vain paheni. Eräänä iltana otin vain sakset käteen ja viilsin. Se koski, mutta auttoi minua. Ainakin hetkeksi. Viilsin vain pieniä viiltoja noin viikon, ennen kuin oikeat ystäväni huomasivat touhun. He estivät minua viiltelemästä. Auttoivat minut pois siitä helvetistä. Ja luulin, että sinne ei enää tarvitse mennä. Pari kuukautta olivat minulle paratiisia verrattana viime aikoihin.

En enää ollut masentunut. Enkä enää viiltänyt. Mutta kaikki muuttui, kun oli luokkani kanssa yökoulussa. Jäin yksin. Pääsin pois tekosyyllä, että oli muka migreeni. Opettaja uskoi sen. Kun isäni tuli hakemaan minua, pahradin itkuun. En enää jaksanut. Huusin isälleni:
 ”En jaksa enää tätä paskaa, tapan itseni”.
Ja tietenkään vanhempani eivät tietäneet mitään minun pahasta tavasta.

Kun pääsin kotiin, etsin kaappini kätkoistä partaterän. Ja viilsin, mutta tällä kertaa syvempiä arpia.Viilsin itseni uneen.

Itkin, en enää kestänyt. Itkin ja viilsin. Minä saan aina kestää pettämistä. Aina aina…
En enää puhunut luokkani kanssa, masennuin täysin. En hymyilyt. En nauranut. En itkenyt.

Vain viilsin ihoani verille. En mitään muuta. Olin täysin peloissani ja ahdistunut. Sisälläni oleva sielu on kappaleina, täynnä arpia. Itkin sisältäpäin. Elämäni oli menossa taas perseelleen, sinne helvettiä kohti. Mutta nyt viisastuin, enkä näyttänyt kavereilleni masennusta. Hymyilin heille väkipakolla. Koska en halunnut vaivata kavereita tällä minun masentuneisuudella. Se oli ehkä virhe, kun en heille kertonut. Pikku hiljaa viiltelystä tuli tapa. Viilloista yhä syvempiä, verisempiä, isompia, kivuliampia.

Pikku hiljaa minua ei enää kiinnostanut mikään, ei edes ruoka. Vanhempani rupesivat mäkättämään vain. ”Miksi et syö?” ”Syö nyt ruokasi!” Olin aivan loppu, en enää jaksanut.

Sitten jotenkin omassa mielessäni mietin vain ”Miksi synnyin? Miksi olen elossa? Miksi minä olen täällä?” Kysymyksiä toisen perään, mutta ei vastauksia…

Mutta olen pikku hiljaa yrittänyt päästä pahasta tavastani pois, mutta ei. Se ei onnistu. Jos en viillä yhteen tai kahteen päivään. Viillän varmaaan ranteeni auki. No sitten ainakin pääsisin pois omasta vankilasta, jonka olen itselleni rakentanut