Ensilumi. Sataa isoja hiutaleita, mä tanssin lumisateessa, onnellisena.
-Aurora! Sähän hymyilet,  Jani, joka oli ilmestyny mun selän taakse, ilmoittaa.
-Lunta! Etkö nää miten kaunista, ihan ku aika ois pysähtyny, mä haluun jäädä tähän hetkeen ikuisesti, kaikki on vaa niin kaunista, täydellistä, hattaraa.
-Eiku, sä vaan et oo hymyillyt noin sitten... öö. No kyl sä tiiät.
Mä katon Janii.Ssen posket punastu ja se näyttää nolostuneelta. Se meinas möläyttää sen, mistä ei puhuta ääneen.
-Sä näytät söpöltä, mä sanon ja Jani näyttää punastuvan lisää.
-Oo hiljaa, Jani sanoo ja tönäsee leikillään.
-Aurora, on ihanaa nähä sun hymy. Kunpa aika pysähtyiski tähän. Hetkeen, jolloin sä hymyilet, Jani sanoo ilme vakavana kattoen mua suoraan silmiin. Sit se väläyttää ison hymyn ja ilmottaa:
- Mut mun on parempi mennä hakee se Jappe, muuten se lähtee toisen pojan matkaan! Moro!


Jani lähtee jo tallustaa lumisateeseen, mä jään hymyilee ja huudan sen selälle moikat. Alan miettii Janin ja mun keskusteluu. Tosiaan. Mä en oo kyenny hymyilee pitkään aikaan. Jappe on Janin tyttöystävä. Ja mun pitkäaikainen ihastus. Senki katse viipyilee mussa. Mut mä en usko, että se pitää musta. En usko, et kukaan  tykkäis musta silleen. Miten kukaan vois tykätä musta, kun mä en itekkään pidä. Mahdotonta. Mä muistan, ku terapeutti kehotti mua parantaa itseluottamusta sillä, et joka aamu katon itseeni peilistä ja toistan ”olet kaunis” kymmenesti. Se kuulema auttaa. Mä en vaan oo jaksanu tehä niin. Enkä usko moiseen. Ja lisäksi Jappe eli Janelle on tyttö, niinku mäkin. Ja kaikenlisäksi rakastunut Janiin. Eli ministi mahdollisuuksia. Mä en itekkää ennen oo ollu rakastunu tyttöön. Janelle on mun eka tyttöihastus. Sen vihreet silmät, pitkät mustat ripset, muutenki tummat kasvonpiirteet ja suloiset hymykuopat sai mut lankeemaan. Rakastan myös sitä, ku se heilauttaa pitkät valkeet hiuksensa sillee jännästi. Musta tuntuu, että mä ennemmin ihailen sitä suuresti, ku en mä haluis sen kanssa ees seurustella. Mä vaan rakastan sitä. Se on pieni ja suloinen tyttö. Kävelen kauppaan ostamaan salmiakkii. Astun ovista sisään ja kappas vaan. Kaupassa soi mun ja Japen kappale.
"...on valonarkaa rakkaus toisinaan,siksi pyydän vie jo pimeään..." Laulettiin tätä keskustassa ensitapaamisiltanamme, grillin pöydällä. Mikkinä oli patongit ja oltiin nautittu ilolientä, joten siitä voi päätellä, miltä me kuulostettiin. Mutta oli hauskaa. Me kutsutaan sitä meidän tähtihetkeks. Hypin kohti kotiini. Ikkunat on täynnä lumihiutaleita ja portaat lumessa. Pitäis harjata noi, mietin itekseni. Siinä samassa liukastun ja lennän sievästi takapuolelleni. Naapurin Mikko toki näki kaiken ja kattoo nauraen. Hahah, vois tulla ees auttamaan.
-Onko prinsessa Aurora prinssiä vailla? Mikko heittää vihjailevasti.
Puistelen lumia vaatteistani ja nousen ylös.
-Joo olis, mut harmi vaan ku tässä naapurustossa elää vaan sammakoita, vastaan ivallisesti väläyttäen kauneimman hymyn ikinä.
Mikko hymyilee ja luo pitkän, jännän katseen ja sanoo menevänsä salille. En vastaa mitään ja köpötän takapuoli kipeenä sisälle. Tyhjä asunto. Ja kylmä. Purskahdan itkuun ja jään eteisen ovee vasten istumaan. Muistot on kamalimpii itkettämään. Muistan kun sä olit aina lämmittäny ja iloisesti vastassa, kun mä tulin. Nyt joudun palaamaan kylmään asuntoon. Tyhjyyteen. Mä muistan viimeisen katsees. Muistan niin elävästi kaiken, mitä teit. Itkettää. Miks sun piti tehä tää mulle. Miks mä joudun sun nimen kännykästä poistaa? Muistiin palaa se, kun sanoin sulle tätä usein:

”Jos mä olen pieni, ihan huomaamaton.
et ehkä huomaa että taidat olla onneton.
En tunnista sinua, mitä sulle sanoisin.
Ketä mietit kun käännät selän iltaisin.
Mä ulkona vapisen, sisään uskalla tulla en.
Ikkunamme alla kuiskaan sulle varoen, Jää jää mun luo
Jää jääthän mun luo.”

Sä aina jäitkin. Nyt kaikki on muuttunut. Miks kaiken pitää muuttuu ja elämän jatkuu? Mä haluisin kömpii peiton alle lämpimään ja nukkuu, kunnes kaikki palais ennalleen. Niin ei vaan enää käy. Sä et enää tuu. Sä et jääny mun luo. Laitan uuniin tulen. Katson kipinöitä, jotka sinkoilee maahan. Sammutan ne villasukallani polkien niide päälle. Taas uusi muisto susta. Mä sanoin sua aina kipinäks ja sä sanoit mua kipinän tukahduttajaks, siis tässä tilanteessa, ku uunista lensi kipinöitä. Se oli jännä. Oikeestikkin mä tukahdutin sut. Ja oikeesti sä olit mun ainoo valokipinä. Sua varten mä täällä olin. Ei ollu ketään muutakaa. Nyt oot poissa ja en tiiä, mitä se tarkottaa. Että pitäiskö munki lähtee vai jäädä? pitäiskö mun ettii uus kipinä? Vai kenties kunnon palo. Sisälläni tuntuu lämmin kutkuttava tunne, kun aattelen etsiväni uuden. Ajattelen silloin aina Janellee. Se saa mut iloiseks.


Ovikello soi ja mä ryntään avaamaan.
-Moooi!! Tultiin Japen ja Mikon kanssa pyytää sut kahvilaan! Tulisit! Jani sanoo heti ensimmäiseks iloisesti hymyillen. Sit nään selvän muutoksen sen kasvoilla, hymy vaihtuu vakavaks ilmeeks. Se näki mun kyyneleiden raidoittamat posket. Katson sitä surullisena. Sit katon Janin ohitse. Siellä Janelle näkyy, Janin autossa istumassa. Se on niin kovin kaunis. Se juttelee Mikolle iloisesti. Palaan taas Janiin ja vastaan miettimättä:
- Mä lähen mielelläni, voisitteks Mikon kaa juoda vaikka kahvit tässä, jos me Janellen kaa käytäs yläkerrassa laittamassa mut kuntoon?
Jani nyökkää ja siinä samassa suunnitelma menee käytäntöön toteutumaan. Janelle hymyilee ja katsoo, kun mä pukeudun.
-Aurora, tiesitkö sä et sä oot hurjan kaunis, Janelle sanoo rehellisellä äänellä.
Mä katon sitä vaivautuneesti ja mumisen jotain olevinaan hyväksi vastaukseksi. Janelle tokasee:
- Sä oot kaunein. Ja kävelee alakertaan. Mä vilkasen vielä kerran meikkejäni ja hiippailen alakertaan. Pysähdyn ku seinään viimeisellä portaalla. Muisto taas. Sä halusit hypätä vikan portaan yli. Otit mua aina kädestä ja sanoit: skipataan se. Tulen taas surulliseksi. Pidätän itkuu ja seison siinä varmaan tosi muumion näkösenä.
-Mihin se prinsessa nyt jäi, naisii saa aina oottaa, mä meen kattoo, kuulen Mikon sanovan ja siinä samassa se seisoo mun eessä.
- Aurora, kai sä tiiät, että ei se maailmanloppu oo. Shit happens, se sanoo hieman hymynkare suupielissään. Mä hymyilen ja sen koko olemus kirkastuu.
-Aurora prinsessa on herännyt, joten eiku menoks! Mikko huutaa ja tarttuu mun kädestä.


Kahvila on täynnä porukkaa. Mikko vetää mut nurkkasohvalle viereensä. Se ei päästä mun kädestä irti. Ja mua alkaa mahanpohjassa pistelee. Sen vieressä mulla aina tekee niin. Jännitän. Tilataan suklaamuffinit ja kahvit. Mikko päästää mun kädestä ja hipaisee vaivihkaa mun polvee. Se osoitti selvästi, että se pitää musta. Kuuntelen Janin ja Japen puhuvan. Mikkokin vitsailee niiden mukana. Mä osallistun vaan osittain. Mun ajatukset pyörii Mikossa. Katselen sitä salaa. Olenko mä rakastunut Mikkoon? Seinänaapuriini? Hmm. Rakkaus on liian omituista. Mä unohdun ajatuksiini ja kuulen Janin sanovan:
- Aurora taitaa olla rakastunu tohon meidän Mikkoon, kun sitä noin tiiviisti tuijottaa eikä kuule eikä nää muuta.
Mä havahdun ja nauran muiden mukana. Mietin päässäni, että skarppaa nyt aurora. Mä huomaan illan mittaan Mikon katseen eksyvän useestikkin mun suuntaan. Mitä se tarkkailee? Poistutaan kahvilasta yhdessä. Autossa istuessa Jani kysyy, että mentäiskö sen kaverin bileisiin. Jotka on kuulemma viel isot. Huhhuh, mä mietin. En oo kovinkaa iloisella tuulella, mut yhteistuumin päätetään lähtee. Ihmisii on saapunut hallille paljon, bileet näyttää tosiaan olevan ihmisenkadotus tyyliä. Mä en haluu jäädä yksin. Kävelen sisälle ja pujottelen ihmisjoukon läpi etsien istumapaikkoja. Siinä samassa tajuun, että Mikko, Jani ja Jappe on kadonnut. Ja mä kun luulin niiden olevan takanani. Fine. Kaikki tuntuu pysähtyvän, ihmiset liikkuu ihan kun tehden tilaa. Äänet hiljenee. Sä oot siellä. Kävelet mua kohti. Tekis mieli itkee.
- Moi aurora. Pitkästä aikaa! sä sanot neutraalisti.
-Moi Steven. Mä vastaan ja mietin, että miten sä kehtaat. Esittää, ettet ois tehny mitään. Sä satutit mua ja nyt tuut niinku ei mitään oo tapahtunu juttelee mulle. Fuck. Toivon, että häipyisit. Niinku häivyit sillon meidän yhteisestä kodista. Heti kun oltiin menetetty MEIDÄN lapsi. Kylmästi jätit mut. Vaikka lupasit, ettet koskaan satuttas mua tahallaan. Katsot mua kysyvästi ja mä tuhahdan vihaisesti.
-Aussi, antasit olla. Menneet on menneitä. Yrität saada mua leppyyn.
Mä vastaan sulle, et mieti mitä oot tehny.
-Aurora, rakas. En mä sitä silleen tarkottanu, anna mun selittää! yrität anella.
-Mun pitää jatkaa hauskanpitoo, mut Stev oli oikein miellyttävä nähä!
Sä sanot, et älä mee. Tunnen ironiaa. Mäki itkien polvillani rukoilin sua jäämään silloin. Sä vaan et piitannu musta. Olit vaan lapsemme takii roikkumassa meidän yhteises kodissa. Joka on nyt vain mun. Ei kerenny surra yhtä asiaa, kun sai surra jo sua. Mä en käsitä. Miten ihminen voi tehä näin julmasti toiselle. Löydän Japen ja sen kanssa yhdessä etsitään muut. En mainitse nähneeni Steviä. En haluu pilata porukoiden iltaa. Illan päätteeksi etsin yksinäisen istumapaikan ja jään fiilistelee laulun sanoja:

”Ei enää pelkää
Siihen hän on nähnyt liikaa
Vihdoinkin hän on vapaa
Pois hän lentää
Sä suret sun kunniaa kun et voi häntä satuttaa enää
Meni juhannusilta
Katselitte kun sorsat ui
Käsi kädessä juhlatulilta
Tulitte, hän nauruusi humaltui
Alkoi pidetä illat ”

Roosa mietti kuka sä oot. Nää sopii mun ja Stevenin tapaamis iltaan. Ja tähä hetkeen. Aika jännä kappale valinta. Biisi loppuu ja nään Mikon katsovan mua lavalla mikki kädessä.
-Tää on omistettu Aurora prinsessalle, Mikko hymyilee ja sanoo. Mä hymyilen takas. Mahaan palaa perhoset. Mikko kävelee mun kanssa kotiin. Mä ehdotan, et se tulis mun viekkuun yöks. Se kieltäytyy. Ja mä petyn hieman. Olisin tahtonu vaa olla turvassa. Aamulla herään musiikkiin. Häh, se kuuluu täältä sisältä. Juoksen alakertaan ja siellä sä oot. Oot laittanu meidän biisin soimaan. Katot ruusu kädessä ja sanot:
- Aussi, anna mulle anteeksi. Kaikkihan tekee virheit, eika jea? Stev on sun lempinimi. Tais iis. Mä kutsun sua siks ja sä mua Aussiks. Siinä on taikaa.
-Stev, mä voin antaa anteeks. Mutten koskaan unohda. Selittäisit mulle miksi teit niin.
Me puhutaan asiat halki ja tajuun keskustelustamme, ettei maailma oo nii mustavalkonen ku mä luulin. Sä lähit surun takii. Et halunnu olla mulle ongelma. Me ei kumminkaan palata yhteen. Mun silmät aukes ja tajusin, että ainut asia, mikä meitä yhdisti oli se vauva. Mun tähtönen. Elämä jatkuu. Sä lähet omille teilles. Katson ikkunasta ulos ja nään Mikon ulkona. Vitsit se on komee. Riennän hassuissa aamutossuissani ulos ja halaan Mikkoo.
-Oho,oho prinsessaa, ihanaa että sä oot onnellinen. Jani ja Jappe on muuten tulossa, mennään kahvilaan ja sä tuut mukaan, mut vaiha noi hassut tossut pois ja ainiin, Aurora mä rakastan sua, Mikko sanoo. Laitan käden otsalle ja sanon:
-Käskystä sir, ja juoksen hymyillen sisälle. Sisällä tajuun, mitä sanoit. Että sä rakastat mua. Juoksen takas ulos sun syliis, sä nauraen kysyt, et etkö vaihtanukkaa noita tossuja....Siinä samassa suutelen. Lopuks sanon:
- Niin mäkin sua.
Alkaa sataa lunta ja hiukses on ihanasti hiutaleissa. Tehdään lumienkeleitä ja juodaan kaakaoo. Elämä on hienoa.