Mä inhosin syvästi mennä pimeän metsän halki kotiin. Sataa tihutti vettä, ja sumu kohosi maasta kietoen mut lujaan syliinsä. Mulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa ellen halunnut kävellä melkein kilometrin pidemmän matkan enkä todellakaan tahtonut tarpoa enempää tässä hirveässä säässä. Tuuli iski vasten kasvoja, ja mä vedin syvään henkeä ennen kuin astuin metsään, ja puut nielaisivat mut. Äiti oli useaan otteeseen varoittanut mua menemästä metsän halki pimeällä, sillä siellä liikkui kaikenlaista porukkaa. Mutta mä uskoin, ettei kukaan lorvinut metsässä tällaisella ilmalla. Mä olin varma, että jos mä kävelisin oikein nopeasti ja pitäisin katseeni maassa, mä pääsisin ehjänä kotiin.

Mun kengät upposivat liejuiseen maahan, jonka sade oli kastellut epäselväksi mössöksi. Kesän lämmöstä ei ollut tietoakaan, ja mä hytisin ohuessa t-paidassani, farkuissani ja pusakassani, jotka mä olin kiskonut aamulla kiireessä päälleni. Kohta tulisi talvi enkä mä vihannut mitään muuta niin paljon  kuin sitä kylmyyttä, lunta ja pimeää.

Yhtäkkiä mä olin kuulevinani edestäpäin meteliä. Mä hidastin askeleita, kohotin päätäni ja erotin juuri ja juuri sumun keskellä viisi poikaa, jotka nauroivat rämäkästi jollekin. Mun sydän alkoi lyödä tiuhempaan ja kurkkuun nousi pelon karvas maku. Pojat eivät olleet vielä huomanneet mua, sillä niiden katse oli kiinnittynyt johonkin toiseen. Mä kurkotin kaulaani nähdäkseni paremmin ja kauhukseni mä erotin, että pojat tönivät itseään pienempää kaveria, jonka nyyhkytys kantautui korviini poikajoukon keskeltä.

Pelko väistyi, ja sen tilalle nousi puhdas viha. Että tuollainen idioottimainen poikajoukko oli ottanut asiakseen kiusata pienempäänsä! Eikö niillä ollut yhtään parempaa tekemistä? Mikä tätä maailmaa nykyään oikein vaivasi? Mä en käsittänyt ollenkaan, miten jotkut taulapäät eivät tajunneet jättää heikompiaan rauhaan. Tuo poikakaan ei ollut takuulla tehnyt mitään väärää, vaan oli joutunut uhriksi ihan sattumalta.

Raivo antoi mulle lisää tuulta purjeisiin, ja mä lähdin rivakasti astelemaan poikajoukkoa kohti. Mä en ajatellut yhtään, mikä oli niin mun tapaistani. Mä säntäsin aina tilanteisiin, joissa kävi helposti kalpaten.
”Mitä te oikein teette?” mä parahdin, ja viisi julmaa silmäparia porautui suoraan minuun.
 ”Ja mitä se sulle kuuluu?” pisin poika uhosi ja nosti leukaansa uhmakkaasti. Silmät olivat kuin mustaa hiiltä ja oikean posken halki kulki pitkä, kurvikas naarmu. Mä nielaisin, mutta nyt mä en voinut enää perääntyä. Poikien seasta mä huomasin pikkuisen, mustaihoisen pojan, jolla oli pystyt hiukset ja pelokas katse silmissä. Mä puristin käteni nyrkkiin ja tuijotin niitä raivoissani.
”Eikö teillä järki päätä pakota? Miksi te ette voisi joskus kiusata oman kokoisianne kavereita? Jäisitte varmasti toiseksi, siksi te varmaan tyydytte pienempiinne”, virnuilin ivallisesti, ja joku hengähti ääneen terävästi. Pisin poika, joka näytti olevan joukon johtaja, muuttui punaiseksi kasvoiltaan. Hänen otteensa pikkukaverista irtosi, ja poika singahti viisikon ohitse niin nopeasti kuin vain pienillä jaloillaan pääsi. Pian häntä ei enää sumun takia erottanut.

Vedin taas syvään henkeä, mutta tällä kertaa huojennuksesta. Olin pelastanut pojan, ja mahdollisesti säästänyt hänen henkensä. Olisihan hän voinut edes kiittää, ajattelin happamasti.Samassa huomasin, että pojat näyttivät nyt suunnanneen kokonaan huomionsa minuun. Pisin poika tyrkkäsi pari kaveriaan syrjään ja tuli minua kohti silmät leimuten.
”Sulla ei ole mitään oikeutta puuttua muiden tekemisiin, räkänokka”, poika kivahti hammastaan purren ja veti jotain taskustaan. Kauhukseen huomasin puukon välähtävän yössä, ja aloin perääntyä. Raivo kaikkosi ja tilalle palasi pelon karvas maku. Aikoiko tuo tyyppi tappaa nyt minut? Olin ollut todella typerä, kun olin sännännyt pelastamaan sitä pikkukaveria… nyt minusta tehtäisiin hakkelusta enkä pääsisi heitä karkuun.

”Mitä sä oikein teet Panu?” joku kysyi hieman järkyttyneenä. Panuksi kutsuttu poika vain murahti ja tuli yhä minua kohti hampaat irvessä. Muut pojat alkoivat liikahdella levottomasti. He eivät tainneet pitää tilanteesta enää yhtään puukon ilmestyttyä mukaan kuvioihin. Kompuroin taaksepäin ja kompastuin puunrunkoon. Lensin pehvalleni märkään maahan ja irvistin kivusta. Tuijotin poikaa silmät suurina pelosta ja päätin, että taistelisin viimeiseen asti. Tekisin, mitä hyvänsä, etten kohtaisi kuolemaa tässä sumuisessa metsässä.

Panu kumartui ja tarttui hiuksiini niin kipeästi, että silmiini kihosivat kyyneleet. Sen silmät leimusivat ja kohtasin niiden katseen rävähtämättä, vaikka kehoni vapisikin pelosta. En aikonut näyttää tuolle tyypille, miten paljon mä sitä pelkäsin.
”Nyt sä senkin, pikku räkänokka, saat tuntea mun vihani…” poika kuiskasi julmasti korvaani ja painoi yllätyksekseni huulensa huulilleni. Silmäni levisivät suureksi järkytyksestä ja yritin taistella vastaan, mutta silloin tunsin kylmän terän painuvan poskeeni. Mä jäykistyin kauhusta ja yritin olla vastaamatta pojan suudelmaan. Panu tuoksui alkoholilta ja tupakalta, ja mua alkoi oksettaa.

Yhtäkkiä jostain painajaisten keskeltä kantautui terävä huudahdus, joka säikäytti Panun. Se kavahti kauemmas musta ja katsoi ympärilleen. Mä vilkaisin sen olan yli ja tajusin, ettei ketään sen kavereista näkynyt missään. Poika kirosi raivoisasti ja silmäili ympärilleen kuin odottaen jonkun säntäävän metsästä meidän kimppuumme. Mutta mitään ei tapahtunut. Mun sydän hakkasi kuin moukari vasten kylkiluita ja hengitykseni kulki katkonaisesti. Puukko heilui aivan mun kasvojeni edessä ja mua kylmäsi luita ja ytimiä myöten.

Ja sitten jotain tummaa syöksähti puiden takaa meitä kohti. Poika parahti ja päästi otteensa musta puolustautuakseen tuntematonta hyökkääjää vastaan. Ensin mä luulin, että mun pelastajani oli koira, mutta sitten mä tajusin sen toiseksi pojaksi. Panun puukko putosi mutaan eikä se saanut enää siihen otetta, sillä toinen poika näytti olevan voiton puolella ja piteli arpinaamaa maassa.
”Päästä irti, päästä irti!” Panu vinkui kauhusta. Mua alkoi naurattaa. Siinä sitä sitten oltiin, kun oikeankokoinen vastustaja ilmestyi paikalle. Kovanaamasta tulikin pelkuri.
”Jos lupaat ja vannot, ettet enää koskaan kajoa tuohon tyttöön”, tuntematon poika sanoi.
”Minä… mitä… tuota… en tietenkään!” Panu vinkaisi, kun mun pelastajani ote hänestä kiristyi.
”Ja pyydät anteeksi”, hän lisäsi. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten Panu päästi tukahtuneen älähdyksen.
”Hyvä on! Anteeksi!” se huusi mulle, mutten sanonut kuitenkaan mitään. Musta tuntui kuin olisin menettänyt kieleni kokonaan. Katselin, miten poika nousi Panun päältä eikä se vaivautunut edes ottamaan puukkoaan, vaan säntäsi kavereidensa perään, jotka olivat raukkamaisesti paenneet paikalta.

Kun tilanne näytti olevan ohi, mun jalkani alkoivat täristä hillittömästi ja mä putosin polvilleni mutaan. Mun pelastajani luuli, että mä pyörryin, joten se ryntäsi mun luokseni ja kumartui mun tasolleni. Mä tajusin, että se oli tosi pitkä ja lihaksikas ja läheltä sen silmät näyttivät harmailta. Sillä oli tumma, pörröinen hiuspehko ja söpöt kasvot, joista nyt loisti huoli.

”Oletko sä kunnossa? Kävikö sun pahasti?” poika kysyi hermostuneena. Kai se mietti, joutuisiko se antamaan mulle vielä ensiapuakin.
  ”Ei… mä olen ihan kunnossa”, mä kähisin ja tuijotin sen ihaniin silmiin. Pojan kasvoille levisi huojennus ja se lysähti maahan polvilleen mun eteeni.
 ”Hienoa”, poika sanoi huokaisten. Mä hymyilin epävarmasti.
 ”Kuka sä olet? Miten sä osasit tulla pelastamaan mua täältä?” mä ihmettelin. Poika hymyili.
 ”Mä olen Miro. Mä muutin tänään tän metsän toisella puolella sijaitsevalle omakotitaloalueelle ja ajattelin sitten poiketa metsän halki, kun en jaksanut kiertää. Ja sitten mä kuulin ääniä, jotka herätti mun epäluulot. Mikä sun nimi on?”, poika halusi tietää. Mä hymyilin takaisin.
 ”Janna. Ja onneksi sä tulit. Se tyyppi olisi varmasti tappanut mut”, mä kuiskasin ja mua puistatti.
 ”En usko. Se olisi vaan pelotellut sua sillä puukolla saadakseen haluamansa”, Miro sanoi hiljaa, ja mä yritin kovasti olla ajattelematta sitä, mitä se poika oli oikein halunnut.
”Kiitos sulle. Sun ansiosta mä säästyin siltä kohtalolta”, mä henkäisin, ja Miro nyökkäsi.
”Haluatko sä, että mä saatan sut johonkin?” Miro kysyi. Mä vedin syvään henkeä.
”Jos viitsisit. Mäkin asun samalla suunnalla kuin sä”, mä kerroin, ja Miro ilahtui. Se nousi ja näytti valtavan pitkältä. Hitaasti se ojensi mulle kätensä ja kuin unessa mä tartuin siihen. Se oli suuri ja lämmin ja tuntui turvalliselta. Mä nousin hieman kangistuneille jaloilleni ja tajusin tuijottavani sen rintaa. Hitsit, että mä olin pieni sen rinnalla. Mä rykäisin ja kohotin varovaisesti katseeni.

”Mä jään sulle elämäni velkaa”, mä huomautin, kun me lähdettiin hitaasti kävelemään metsän halki kohti kotiamme. Poika naurahti ja pudisti päätään.
”Älä höpötä. Et sä mitään velkaa jää”, Miro vakuutti, ja mä naurahdin.
”Mutta mä haluan korvata tän jotenkin. Ehkä mä voisin maksaa sulle…” aloitin, mutta Miro tuhahti ja keskeytti mut.
”Älä unta näe. Mutta on tietysti jotain, mitä sä voisit tehdä”, Miro sanoi, ja mä vilkaisin siihen hämmästyneenä.
”No, mitä?” mä ihmettelin. Miro virnisti.
”Voisit viedä mut elokuviin”, se sanoi, ja mä purskahdin nauruun. Miro pyysi mua treffeille, mä tajusin ja aivan toisenlainen jännitys valtasi mut.
”Ilman muuta”, mä lupasin ja kohtasin Miron tuikkivien silmien katseen pimeässä. Se pujotti sormensa mun sormieni lomaan ja mä annoin sen pitää mun kädestä kiinni, koska siten musta tuntui turvallisemmalta – ja kevyemmältä. Mä hymyilin pimeään ja tunsin olevani maailman onnellisin tyttö.

”Heti huomenna?” Miro varmisti, kun me saavuttiin tutulle kotikadulle. Katulampun alla mä saatoin katsoa sitä suoraan kasvoihin ja huomasin, että se oli vielä söpömpi kuin pimeässä. Unelmien kundi, mä ajattelin haaveellisena.
”Heti huomenna”, mä vakuutin, ja me hymyiltiin toisillemme kuin tollot. Ja sitten, ennen kuin mä ehdin tehdä mitään, Miron pää painui alemmas, katulamppu pyörähti pois näkyvistä, ja pojan huulet kohtasivat omani. Tää suudelma oli lämmin ja pehmeä, ja lupaus tulevasta. Lupaus jostain paljon paremmasta, joka odotti meitä molempia.