Maisemat vilisevät ohi. Näkyy enimmäkseen puita ja metsää. Puita ja metsää. Kioski. Maatila. Puita ja metsää. Linja-autossa on hieman ummehtunut haju. Kuljettaja soittaa iskelmää. Maisemat vilisevät ohi. Ennen linja-auton ummehtunutta hajua hän laittautui peilin edessä kotona. Hiukset, meikki, vaatteet. Hän kuunteli musiikkia ja yritti saada itsensä mahdollisimman hyvälle tuulelle, valmisti itseään tulevaan iltaan. Sisko hyöri vieressä, vanhemmat olivat poissa. Vertailtiin vaatteita ja asusteita, puhuttiin tulevasta illasta. Mitä tapahtuisi, mitä jäisi tapahtumatta. Hän ei halunnut ajatella asiaa, mutta silti se oli ainut asia, mitä hän pystyi ajattelemaan.

"Kohta ollaan perillä", sisko sanoo ja hymyilee.
Hän nyökkää ja hymyilee takaisin. Ehkä kaikki menisi hyvin?
"Tää musiikki on kauheeta", hän sanoo ja naurahtaa.
"No aijjaa", sisko myöntelehtii.
Kaikki liikkuvat linja-autossa levottomina, vaikka matka ei ole edes ollut pitkä. Maisemat vain ovat niin puuduttavia. Kuski soittaa yhä huonoa iskelmää ja matkustavat mummot ja papat juttelevat keskenään. Hän, sisko ja tummahiuksinen tyttö vain katsovat toisiaan, vaihtavat välillä muutaman sanan. Nyt vanhukset keskustelevat nykyajan radiokanavista. Tällä vuosikymmenellä kun ei tule tarpeeksi uutisia tai muita maailman tapahtumista ilmoittavia ohjelmia. Yhtäkkiä linja-auto nytkähtää. Ollaan kohta perillä, hän tajuaa ja katsoo ulos. Jep, kohta ollan perillä.

Nytkähdys. Aivan kuin pari kuukautta sitten. Samat ihmiset, sama päämäärä. Eri kulkuväline tosin. Nousimme autosta ja näimme ystävämme. Halasimme. Odotukset illan suhteen olivat suuret, vaikka mitä voisi tapahtua. Hän odotti ihanaa iltaa, suorastaan maagista. Ihmisiä virtasi ja raivasi tietään kuin muurahaiset töitä tehden. Hauskaa oli. Ja sitten ilta saapui. Samoin joku muu. Hänen puhelin soi. Hänen äänensävystään sisko arvasi, kuka soitti. Kohta hän jo ehdotti seuraavaa määränpaikkaa ja sisko arvasi, kuka siellä olisi. Kohta hän oli poissa ja sisko arvasi kenen kanssa. Aamulla hän soitti ja sisko arvasi kenen luota.

Maisemat vilisivät taas ja jälleen kerran ne näyttävät puita ja metsää. Seuraavaksi ajetaan kuin tunneliin. Siltä se ainakin näyttää, sillä tietä reunustaa niin tumma rivi puita. Tie on pitkä ja kiemurteleva, muttei kuitenkaan vaikea-ajoinen. Nyt maisemat ovat kauniit vaikkakin tavalliset. Mutta siinä niitten kauneus piileekin. Ne eivät esitä tai yritä mitään muuta kuin ovat. Niitä ei ole pilattu ylirakentamisella tai roskilla. Ne vain ovat ja odottavat seuraavaa matkustajaa, joka näkisi niiden kauneuden kaupungin vilskeen sijaan.

Äiti istuu kuistilla. Hän ja isä lähtivät jo pari tuntia sitten kotoa. Tytöt ovat varmaan kohta perillä. Isä ja heidän ystäväpariskunta virittelevät tulta. Toivottavasti kaikki on tytöillä hyvin, hän ajattelee. Toivottavasti heillä on hauskaa. Isä katsahtaa ylös ja äiti nousee. Tuli täytyy virittää.

Hän juoksee pitkin pimeää polkua. Joku ajaa häntä takaa. Se saavuttaa. Hän pinkoo eteenpäin kovempaa, muttei enää jaksa. Takaa-ajaja saavutti. Mitään ei tapahdu. Paitsi nyt takaa-ajajasta tulee takaa-ajettu. Hän juoksee entisen takaa-ajajansa perässä ja saa tämän kiinni. Mitään pahaa ei tapahdukaan. Kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Hymy.

Linja-auto heilahtaa ja hän herää. Hän pudistelee päätään ja yrittää hahmottaa missä on. Hetken kuluttua hän muistaa missä on ja miksi. Kohta ollaan perillä. Mitäköhän tapahtuu? Mitä hän sanoo? Näenkö häntä? Millainen illasta tulee? Muuttuuko elämäni tämän illan jälkeen? Nyt maisemat muuttuvat taas. Enää ei ole pimeää, mutta kaunista tunnelia, vaan kirkko. Ja mäen alapuolella jopa pari kauppaa, parturi ja taloja. Paljon muistoja. Paljon muistoja kaukaa menneisyydestä kuin myös varhaisesta menneisyydestä. Perhosia vatsassa.

"Mie oon oikeesti miettiny sitä joka päivä. Mutta mie en vaan vieläkään tiiä." 
"Mie en vaan tajuu mikä siinä on niin vaikeeta."
"No ei siinä nyt periaatteessa mitään vaikeeta oo." 
"No, mikä siis on siun vastaus; haluutsie miut takasin vai et?"
Aurinko paistaa ja taivas on pilvetön. Kukat kukkivat ja kaikkien ilmeet suorastaan loistavat. Tuntuu kuin kesä ei olisi koskaan loppunutkaan. Elämä hymyilee vihdoin. Mutta yhtäkkiä pilvet lähestyvät. Se olikin vain tyyntä myrskyn edellä.


photo: alvimann / morguefile