Kello oli kuusi, kun Tero ja Katja odottivat pysäkillä bussia, joka veisi heidät syvälle lauantai-iltaan.
- Sun pitää välillä ajatella itseeskin, Tero sanoi tyttöystävälleen. - Ihan oikeesti, et voi ottaa muiden murheita tai koko maailmantuskaa harteillesi.
- En minä mistään maailmantuskasta kärsi! Katja vastasi närkästyneenä ja kilisytteli bussirahaa taskussaan.
- Uhraudut aina toisten puolesta ja teet vaikka toisten läksytkin että niillä menis paremmin, mutta ei siitä ole niille oikeeta hyötyä. Ei pitkällä tähtäimellä.
- Mitä tuo nyt on tarkoittavinaan, Katja huokaisi.
- Jos kehitysmaalle lähetetään ruoka-apua, siitä on hyötyä vain lyhyellä tähtäimellä. Siemenistä, kuokista, lannoitteista on hyötyä pitkällä tähtäimellä.
- Pitkällä tähtäimellä. Pitääkö mun siis neuvoa masentunut ja hetkellistä kuuntelijaa tarvitseva psykologin puheille, vai?
- No…. joo, oikeestaan kyllä! Et sinä sitä voi lopun ikääsi jokaista vastaantulijaa auttaa. Paitsi sitten, jos estät sellaisen depressiotyypin itsemurhan.
- Kuinka niin?
- Kiinalaisen sanonnan mukaan olet siinä tapauksessa vastuussa hänen hengestään lopun ikääsi.
- Eipä ole sellaista tilannetta tullut eteen. Mitä se sinulle kuuluu jos tykkään auttaa muita?
Tuuli huojutti pysäkin viereisten koivujen latvoja ja sen humina peitti alleen pikkulintujen visertelyn. Jonkin lähitalon pihagrillistä leijui katajan tuoksua.  Puiden takaa kohoavat savuvanat kertoivat, ettei kaikilla ollut sähkösaunaa.
- Kohtahan hevosetkin nauraa sulle, Tero väitti.
- Niin miksi?
- Kun lopulta monet alkaa käyttää sua hyväksi. Joudut järjestämään jonkun synttärijuhlat, kun kukaan muu ei viitsi vaivautua ja muuta vastaavaa…
- Jonkunhan ne on järjestettävä tai synttärisankarilla on paha mieli.
- Sitten on. Et sinä voi joka paikkaan revetä. Lopulta sulta hajoaa oma pää.
- Entä jos minä haluan tehdä niin?
- Hajottaa itsesi?
- Eikun haluan revetä joka paikkaan. Apua tarvitsevia on kaikkialla.
- Jos pakenet omia ongelmia auttamalla muita?
- Onko se muka paha asia? Muiden auttaminen?
- Ei tietenkään. Mutta jos autat liikaa ja kaikkia, sinä takuulla hajotat itses liian moneen suuntaan, poika sanoi ja yritti painottaa jokaista sanaansa. - Ehkä sinusta isona tulee syöpälääkäri, psykologi, kehitysavun työntekijä ja maailmanparantaja, mutta ei sellaiseksi valmistumiseen kannata koko nuoruutta käyttää.
Mutkan takaa kuului jo lähestyvän linja-auton ääni.
- Kyllä mulla pää kestää.
- Tarvitset itsekkyyttä. Tervettä itsekkyyttä.
- Jos sä oot epävarma ja siksi itsekäs, ei sun tarvitse tuputtaa muille sitä epävarmuutta, tyttö sanoi.


- Minä mikään epävarma ole, Tero sanoi tuohtuneena. - Teen aina mitä haluan tehdä.
- Se onkin hyvä asia. Teot merkitsee jotakin, ei sanat tai jokin ääliömäinen usko.
- Uskonnonopettaja vois olla eri mieltä.
- Kylll-lä. Niinhän tämä meidän uskonto väittää, että kaikki on joka tapauksessa niin sanottuja syntisiä ja vain se usko merkkaa jotakin. Joten, jos löydät roskiksesta puolikuolleen vauvan, sitä ei tarvitse auttaa ja voit huoletta lyödä roskiksen kannen kiinni kunhan vain ”uskot”, joo joo.
- Jopa taakankantaja kärjistää.
- Sanoin vain totuuden.
- Sinä teet ihan oikein ja teet hyviä asioita, poika sanoi. - Mutta sun täytyy ihan oikeesti ryhtyä ajattelemaan myös itseäsi. Sun pitäis vähentää toisten pakonomaista ymmärtämistä. Vai haluatko sinä olla marttyyri?
Linjuri saapui pysäkille ja he nousivat kyytiin. Tero vaelsi aivan takaosaan saakka ja Katja seurasi perässä. He istuutuivat takapenkeille. Puheenaihe ei vaihtunut.
- Ajattelen itseeni siinä, että minä pidän auttamisesta. Ihan vasta autoin Jaanan kotiin kun se joi ostarilla pullon viiniä ja meni ihan sekasin.
- Tuo nyt oli ihan selviö. Jokaisen kuuluukin auttaa tuossa tilanteessa.
- Ja esimerkiksi kun huomasin Sussen ja Päivin riidan, menin sovittelemaan sitä…
- Mutta tuossa tapauksessa puutuit toisten asioihin.
- Joskus niin täytyy tehdä.
- Miksi ihmeessä? Tero huokaili. - Antaa toisten selvittää omat sotkunsa. Ne kaksi pöljää on vastuussa omien tekojensa ja sanojensa seurauksista, et sinä! Ei kaikesta voi olla vastuussa.
- Minusta oli parempi ettei ne olis riidoissa…
- Sinähän siis yritit kontrolloida niiden elämää. Entä jos joskus sinä pyytäisit apua ja ohittaisit ne, jotka jatkuvasti ruinaa sulta apua? Sä oot auttaja, joka ei näytä tai myönnä omia tunteitaan.
- Oonhan mä sanonu tykkääväni susta! Katja puolustautui.
- Mutta sä imaiset kaikki vihantunteet sisääsi.
- Sinä oot varmaan niitä sellaisia, jotka kuullessaan kun seinän takana puoliso hakkaa puolisoaan, et varmasti soita poliisille.
- Riippuu vähän tilanteesta, poika vastasi. - Se uhri sanoo kumminkin poliiseille, että osui kaapinoveen ja kaikki jatkuu ennallaan. Se hakattu puoliso pääsee siitä suhteestaan karkuun jos tahtoa riittää.
- Paitsi jos niillä on lapsia, joista jonkun pitää huolehtia.
- Miksi hullut tekivät niitä? Siinähän vakka ja kansi kohtaa kun masokisti löytää sadistin, mutta niiden kannattaisi jättää se lapsenteko muille.
- Ei rakastunut vielä tunne sitä toista ihmistä, se menee usein naimisiin niin ettei ajattele järjellä.
- Pöljää.
- Sinuna minä kyllä yrittäisin vähän hankkia empatiaa, Katja mutisi.
- Sinä et ole minä, Tero sanoi.
Metsäinen maisema jäi taakse ja bussi körötteli ohi jalkapallokentän. Sitten tuttu ostari hujahti heidän ohitseen värillisten viivojen vilinänä. Keskustan silhuetti häämötti oikealla, mutta sinne linja-auto ei suunnistanut. Tanssipaikalle oli enää muutama kilometri.
- Anteeksi jos mollasin sun empaattisuutta… liikaa, Tero sanoi.
- Isä ja äiti pitää mua jo ihan tarpeeksi kummajaisena. Pitääkö sunkin? tyttö kysyi masentuneena.
- Saanko mä yrittää perustella? poika kysyi.
- Ole hyvä vaan.
- Kun ajattelet pelkästään toisia, sinä itse katoat. Jokin sinussa lakkaa olemasta, kun olet pelkkää Äiti Teresaa ja Gandhia. Se, että sanon tämän, on minun hyvä työni sinua kohtaan. Just niin, nyt oivalsin…
- Mitä?
- Katsohan, jos sinä repeät liitoksistasi, et enää pysty auttamaan ketään! Siksi sun pitää pitää huolta myös itsestäsi.
- No millä tavalla minä nyt sitten ryhdyn itsekkääksi?
- Päätät vaan, että tänään olen itsekäs. Silleen terveellä tavalla itsekäs.
Katjalla oli vastakysymys, jonka hän esitti vienosti ja vinosti hymyillen:
- Aiotko sinä sitten auttaa ihmisiä yhden illan ajan?
- Voin kai mä yrittää…


Kumpikaan heistä ei tanssinut, mutta he olivat vain päättäneet kerrankin lähteä katsomaan vanhan ajan tanssilavaa, joka sijaitsi melko lailla metsässä.
Siellä he näkivät kaikki kliseet, kuten esimerkiksi miehet jotka häipyivät nurkan taakse, josta pian kuului pulputtavaa ääntä ja uhoa. Sitten ne saapuivat sieltä tanssiin rohkaistuneina, askel hieman horjahdellen ja solmio löysempänä. Naisten nauru kaikui naisten vessasta, jossa keskusteltiin miehistä.
- Vanhan ajan tanssilava, Tero sanoi. - Tällaistako näissä paikoissa on aina ollut?
- Mun pitää olla kotona ennen puoltayötä, Katja sanoi. - Meinaatsä mennä yöksi sinne sun kaverin luo?
- Isä ja äiti anto luvan. Menen yökylään sinne Jimpan luo, kun ne asuu aika lähellä. Me sovittiin Jimpan kanssa että mennään heti aamulla pururadalle, joka on niiden vieressä.
Katja ja Tero eivät olleet vielä unohtaneet keskusteluaan.
Tero oli osittain oikeassa, Katja tiesi. Välillä pitäisi ajatella itseäänkin. Hän sanoi sen ääneen.
- Päteeköhän siihen se, että suutarin lapsella ei ole kenkiä , Katja sanoi.
- En ihan ymmärrä, Tero hämmästeli.
- Kuulemma lääkärien on ihan yhtä vaikeaa mennä lääkärille kuin tavallisten talliaisten. Auttaja ei osaa pyytää apua, se luulee pärjäävänsä sillä energialla jonka toisten auttaminen hänelle tuo, Katja sanoi.
- Mutta on kai se parempi auttaa toisia ihmisiä kuin olla tällainen kusipää kuin minä, Tero kuuli itsensä sanovan. - Kyllä sinä teet parempaa jälkeä elämässäsi.
Hetkinen, Tero mietti, vaihdettiinko tässä oikeasti rooleja?
- ”Parempaa jälkeä”, Katja matki pojan ääntä ja nauroi.
Terokin alkoi nauraa. Pikkuhiljaa nauru laantui hetkellisiksi tyrskähdyksiksi. He katsoivat lavalla tanssivia ihmisiä ja humppapumppua, mikä sai heidät räjähtämään uudelleen hillittömään kikatukseen.
Kun Katja sai taas otteen omasta niskastaan, hän viisasteli:
- Maapallo on koulu, josta meitä ei tule kukaan pelastamaan. Meidän täytyy toimia itse, käyttää omaa järkeä ja omatuntoa.
Myös Tero yritti puhua järkeviä:
- Mutta halutessaan voi, tuota… voi jättää kehityksensä puolitiehen, olla niinku huomioimatta muita ja esittää pelkästään vaatimuksia.
- Se tarkoittaa sitä, että reputtaa elämän koulussa, niin minä ajattelen, Katja sanoi. - Se henkinen kasvu lähtee vain toisten ihmisten auttamisesta. Mutta voisin minä yrittää olla itsekkäämpi. Vaikka tämän illan.
Tero väitti kivenkovaan:
- Minä en ainakaan auta ketään, jollei se pyydä. Autan toisia vasta äärimmäisessä hädässä.


He palasivat tanssipaikalta kävellen. Tero ja Katja erkanivat neljän tien risteyksessä.
- Ootsä ihan varma….
- Mene nyt vaan, Katja sanoi. - Mun pysäkille on ihan lyhyt matka ja siellä seisoo aina muitakin. Mun pitää ennättää siihen bussiin.
Hyvänyönsuukon jälkeen Tero lähti kävelemään toiseen suuntaan, Katja toiseen.
Tero käveli kohti Jimpan taloa ja Katja aikoi ennättää viimeiseen bussiin.
Tero oli hyvillä mielin ja katseli valoisaa kesäyötä. Jimpan luokse oli vain muutama kilometri ja matka taittui sukkelaan. Hän tarkisti tekstarilla, että Jimppa oli edelleen hereillä kuten oli sovittu. Olihan se.
Silloin Tero kuuli viereisestä pusikosta ääniä. Vaisua inahtelua.
- Älä… älä…
Ähinää ja tytön pelokkaita ääniä. Tero astui muutaman askeleen lähemmäs ojaa ja näki.
Päällekarkaaja oli tytön päällä ja repi tämän vaatteita. Tilanteesta ei voinut erehtyä. Tero oli paniikissa. Mitä teen? Poliisien tulo kestäisi…
Hän soitti joka tapauksessa 112:een ja kuiskaili tienpätkän sijainnin, vaikka toisessa päässä komennettiin:
- Kertokaa ensin nimenne ja mitä on tapahtunut.
Nämä hätäpäivystäjät, ne varmaan vastaavat jossakin Intiassa vuoroin hätäpuheluihin ja vuoroin tietokonehuollon tuki- ja neuvontanumeroon.
- Täällä on joku raiskaaja, ei oo aikaa, hän suhisi puhelimeensa ja tunki sen pusakkansa taskuun.
Tero jätti linjan auki kuten on opetettu ja hän tiesi, että nyt oli toimittava.
Oli pakko, ei tätä voinut sivusta katsoa.
Hän ryntäsi vesakon läpi paikalle ja repi pojan tytön päältä.
- Mitä sä meinaat? huusi raiskausta yrittänyt.
Tero kuuli tytönkin kirkuvan jotakin, mutta korvissa kuohuva, tykyttävä humina peitti alleen kaikki äänet. Tero iski poikaa kyynärpäällään kasvoihin ja kuuli rusahduksen.
Poika kaatui tajuttomana kyljelleen ojan pohjalle. Veri roiskui nuorukaisen nenärustosta.
Kauhistunut, hysteerinen tyttö kokosi rintsikoidensa riepuja maasta ja alkoi huutaa Terolle:
- Mitä sä hullu teet? Mielipuoli!
- Minä…
- Sairas paska! Tää oli vaan meidän juttu. Meidän keskinäistä leikkiä! Mä soitan kytät!
Tyttö ryntäsi poikaystävänsä luokse ja tutki tämän vammoja.
- Mä luulin että…
- Sä oot hullu! tyttö huusi Terolle naputellessaan kännykkäänsä. - Ihan sairas kaheli! Mä soitan ne kytät nyt!
- Mä soitin jo, Tero sopersi melkein shokissa itsekin.
Tyttö hoivasi voihkivaa poikaa, jonka nenästä pulppusi verta.
- Miksette te… miksi ette harrasta seksileikkiänne kotona ja sisätiloissa? Tero kysyi ja tunsi suuttuvansa.
- Mitä se sulle kuuluu? tyttö huusi. - Pitäsit vaan huolen omista asioistasi!


Seuraavana päivänä Tero kertoi Katjalle, mitä oli tapahtunut. He istuivat linja-autoaseman kahvilassa, joka oli heidän sunnuntaipaikkansa.
- Poliisit eivät aio laittaa minua syytteeseen, Tero sanoi vaisulla äänellä. - Se poika ei nosta syytettä, vaikka tyttö haluaisi minulle sakkoja ja vähintään linnaa. Poika tuntu ymmärtävän hyvin, miltä se ulkopuolisen silmissä vaikutti. Kyllä ne poliisitkin torui sitä. Tämä tyttö vaan käyttäytyi ihan sekopäisesti ja hullusti…
- Siksi, koska sitä hävetti se tilanne ja varmaan se kauhistu siitä että leikki muuttukin tollaseksi. Hyökkäys on paras puolustus, Katja sanoi. - Miten teidän porukat suhtautu? Vai kerroitko edes?
- Ymmärsivät oikein hyvin minua. Isä sanoi mulle jopa, että ensi kerralla ne ehkä hoitaa fantasioitaan jossakin neljän seinän sisällä, Tero hymähti.
Katjan kahvi maistui kitkerältä ja Teron limu väljähtyneeltä.
- Kävihän mullekin hassu juttu, Katja sanoi. - Tai ei oikeastaan lainkaan hassu…
- Milloin.
- Yöllä. Kun saavuin sinne bussipysäkille. Mutta sun täytyy ymmärtää, että mulla oli kiire bussille…
- No mitä sattui?
- Onnettomuus, Katja kertoi.
- Oliko viime yö jokin Murphyn lain kiteytymä, joka kokosi yhteen paikkaan kaiken epäonnen? Tero hämmästeli.
- Mä odotin bussia… siinä oli muitakin. Mietin samalla sitä, mitä puhuttiin. Että oon kieltänyt omat heikkoudet ja kuvitellut, että oon vastuussa toisten elämistä. Ja minä ihan oikeesti olin äkkiä vihainen. Itselleni ja muille. Päätin, että nyt saa tosiaan riittää. Bussi tuli. Näin samalla hetkellä, että joku känninen poika ajeli tien toisella puolella, korkealla hiekkarinteellä semmosella Monkey-mopolla.
- Keskellä yötä?
- Justiinsa.
- Monkey. Hah. Niitä menneiden kesien muotivirityksiä, Tero naurahti.
- Nämä muut nousi jo bussiin ja mäkin sitten… mutta mä ennätin nähdä, kun se mopoilija keikahti ympäri. Se putosi ihan pää edellä enkä ollu varma, että vääntykö siltä niskat. Mutta kun se oli viimeinen bussivuoro…
- Olisit sanonut kuskille.
- Se tapahtui niin äkkiä. Mä näin sen vaan välähdyksenä. Kun astuin bussin ovelle, piti jo ottaa lippuraha esille ja kun yövuoro olikin kalliimpi, niin piti etsiä lisää kolikoita ja bussi oli jo liikkeessä ja mulla meni pasmat sekaisin. Kun mä istuin penkille, mä en ollu varma, näinkö mä edes oikein. Että tapahtuko se lainkaan. Se oli viimeinen bussi! Katja melkein parahti, kuin anteeksipyytävästi.
- Ei sinun mulle tarvitse selittää.
- Mutta kotona mä rupesin miettimään. Soitin varmuuden vuoksi hätäkeskukseen, että oliko siellä päin sattunut mitään. Sanoivat että ei ole. Kerroin, että luulen että joku saattoi kaatua siinä ja siinä kohdassa yöllä… eihän siitä välttämättä kukaan aja ohi yöaikaan! Ensin syyttivät mua vastuuttomaksi. Sitten ne lupas lähettää jonkun tarkistamaan sen rinteen.
- Selviskö…
- Tänä aamuna sitten soittelin asiasta ja kuulin, että sieltä löytyi poika, jolla on niskanikaman murtuma. Ei vielä ole selvillä, miten vakavasti se on loukkaantunut ja olisko siitä ollu hyötyä jos se olis päässy heti hoitoon. Poliisit kysyi että miksi en soittanut heti tai mennyt auttamaan…
- Jopas.
- Sanoivat, että ”teitä voidaan syyttää heitteillejätöstä, mutta sen näyttää aika”. Minua, joka oon aina ollu niin vastuuntuntonen ja valmis auttamaan…
- Mutta sinähän siitä soitit! Ilman sua se kärryhurja makais siellä vieläkin. En usko, että siitä mitään seuraa.
- En kai minä siitä välitä, mitä mulle tapahtuu! Että saanko sakkoja tai kotiarestia, Katja sanoi. - Välitän vaan siitä, että miks mä en tehnyt jotain juuri silloin, kun olisi pitänyt!
Lyhyen ja pitkänmatkan linja-autot tulivat ja menivät Matkahuollon lasin takana. Kelloa vilkuilevat ihmiset kulkivat omiin suuntiinsa, kasvot vaihtuivat.
Kun he vertailivat kokemuksiaan, Tero totesi:
- Minä yritin auttaa, sinä et. Me taidettiin molemmat toimia meidän luonteiden vastaisesti.
- Ja äkkiä sitä oli puun ja kuoren välissä, tyttö sanoi.
- Oliko se hyvä vai paha?
- Minä en tiedä. En todellakaan tiedä.
- Ainahan sitä voi päättää olla yhden illan ajan erilainen kuin ennen, Tero mietti. - Yrittää hetken aikaa ratsastaa toisenlaisella luonteella.
- Mutta maailma ei välttämättä muutu sinun mukana ja maailman kanssa tässä pitäis tulla toimeen, Katja vastasi.
He istuivat pitkään hiljaisina.
- Mikä sitten on tarinan opetus? Tero kysyi.
- Saduissa on opetus. Ei tässä mitään opetusta ollut.


LOPPU