Turhautuneena mä pudotin kädet takaisin alas ja potkaisin matikankirjan sängyn alle pölyn sekaan. Mun sydän tykytti ja kroppa tärisi eikä se johtunut kylmästä. Puristin mustaa hupparia, jonka Mia oli unohtanut mun sängylle. Se tuoksui hajuvedeltä enkä mä ollut ikinä pitänyt siitä hajusta. Mutta se tuoksui Mialle. Se toi mieleen sen loukkaantuneet, tummat silmät ja aina niin täydelliseltä näyttävän tukan. Toi mieleen kuinka mä siitä tykkäsin. Rakastin. En aikonut itkeä. Miaan tässä sattui. Mun takia.
Mä muistin sen yhden kerran, kun olin niillä. Me istuttiin sohvalla vierekkäin, se leikki mun punertavilla hiuksilla, kertoi kuinka mun pitäisi hoitaa niitä paremmin. Mun pää nojasi sen olkapäähän, melkein tukehduin siihen hajuveden lemuun, en voinut ymmärtää, miksi se käytti sitä aina niin paljon. Mutta yhtä kaikki mun oli hyvä olla siinä. Tv:stä tuli Salkkarit, mutta ei me sitä paljon seurattu. Pian Mia nojautui mun kasvoja päin. Mun sydän alkoi lyödä lujempaa ja pakokauhu iski. Kädet kavahti pois Mian polvilta ja mä peräännyin kauemmas ennen kuin sain tuntea sen huulet.
-Mikä sua vaivaa? se kysyi ymmällään.
-Lasse katsoo, mä kuiskasin. Meidän molempien silmät katsahti poikaan, joka istui lattialla, jolla oli samanlainen vaalea pää kuin Mialla ja se tuijotti takaisin meihin silmät suurina ja uteliaina. Poikaan, joka oli vasta yksivuotias. Mä tunsin itseni aivan kamalaksi ja lapselliseksi. Mutta Mia vain nauroi ja sanoi mua hassuksi, ja tyytyi silittelemään mun hiuksia. Sillä kerralla.
Kännykän ääni herätti mut päiväunilta. "Haluukko lähteä leffaan tänään?" se oli viesti Matiakselta. Mun lapsuuden kaverilta. Joskus kauan sitten, kun mä olin ollut vasta tuolin korkunen, ajattelin aina, että me mentäisiin naimisiin ja saataisiin ainakin viisi lasta. Pikku Tarut ja Matiakset päässäni, mä aina halailin ja pari kertaa jopa pakolla pussasin sitä. Matiaksen perhe asui meidän naapurissa ja joka päivä me leikittiin kirkonrottaa pihalla. Sateella Matias ei halunnut olla mun kanssa, koska olisin vain ahdistanut sen nurkkaan ja rutistanut kuoliaaksi. Kun Matias sitten muutti mun ollessa yhdeksän, ihme kyllä me pysyttiin ystävinä. En mä enää siihen ihastunut ollut, mutta kaikista parhain ystävä se oli. "Ei tänään, täytyy jutella Mian kanssa :( ..." mä lähetin takaisin.
Vaihdoin vaatteet mustaan villapaitaan ja farkkuihin. Laitoin hiukset kiinni enkä jaksanut laittaa meikkiä. Jos Mia jättäisi mut, ne valuisivat kuitenkin pois pitkin naamaa. Matias toivotti mulle onnea ja mä laahustin alakertaan. Menin keittiöön ja otin mehutölkin.
-Taru, eikö sun pitäny mennä Mian kanssa johonkin? kuului äidin ääni olohuoneesta, missä se luultavasti istui isän kainalossa, katsomassa telkkaria.
-Niin, älä nyt ohareita sille tyttöparalle tee, isän ääni kuului heti perään. Miten suvaitsevaisia vanhempia. Oikein työntävät tytärtään tyttöystävänsä luo.
-Joo, mä olen koko ajan lähdössä!
Kävelin pitkin katua, jäiset kädet puristi mehutölkkiä. Miksi mä aina unohdin hanskat? Kun mä lähestyin puistoa, mun kurkkua alkoi sattua samalla, kun litkin mehua hermostuneena. Sydän tuntui tulevan rinnasta ulos.
Mian mä tapasin ysiluokalla. Se oli muuttanut Turusta meidän käpykylään ja heti kun se astu luokkaan, se leimattiin suosittujen porukkaan. Siis siihen porukkaan, missä kaikki oli mun vastakohtia. Niiden hiukset oli aina laitettu ja täynnä lakkaa, vaatteissa ei ollut koskaan mitään vikaa ja kaikki pojat kuolasivat niiden perään. En mä silti sodassa niiden kanssa ollut; joskus me juteltiin hiukan eikä me oltu ilkeitä toisillemme. Me ei vaan sovittu samaan porukkaan. Siihen aikaan mä liikuin vain Jeminan kanssa. Me oltiin kuin kaksoset ja jos se joskus oli poissa koulussa, mikä tapahtui harvoin, niin mua alkoi ahdistaa se yksinolo ja usein lintsasin enkä mennyt kouluun.
Se oli sitten silloin eräänä päivänä, kun Jemina oli keuhkokuumeessa ja päätin lopettaa pelkurina olemisen, ja mennä kouluun. Mä istuin käytävän lattialla odottaen ruotsin opettajaa, kun muut olivat penkeillä. Mä haukottelin ja suoristin jalkaani hiukan. Mian nilkka osui siihen samaan jalkaan.
-Mitä saata... Mia kirosi ja kompuroi hetken, muttei kaatunut. Sen ärsyyntynyt naama osui muhun.
-Mitä hittoa sä kamppailet siinä, senkin pässi? se sähisi ja käänsi päänsä ylimielisesti poispäin ennen kuin mä ehdin vastata ja jatkoi matkaa porukkansa luo. Mä mulkoilin sen pitkää selkää.
Ironista, mutta mä en ollut koskaan tykännyt siitä. Se vaikutti niin ylimieliseltä ja itsevarmalta, että mä en jaksanut edes katsella sen täydellistä naama koulussa. Vielä ironisempaa, viikkoja myöhemmin mä olin korviani myöten ihastunut. Sinä samana päivänä Mia tuli pyytämään multa anteeksi. Tai oikeastaan mutisemaan sori. Mulla kesti niin kauan myöntää itselleni, että tykkäsin siitä. Ja myöntää se tärkein. Että tykkäsin tytöistä. Kun kieltäminen loppui, tuli epätoivo. Mä en ikinä olisi voinut saada Miaa. Se oli ihan erilainen kuin mä sen typerän, pitkän vaalean tukkansa kanssa ja se rakasti olla poikien keskipisteenä. Miksi mä siitä sitten tykkäsin? Koska aina, kun se kulki mun ohi, se hymyili mulle ja mä tunsin lämpimän aallon koko kropassa.
Mä saavuin viimein puistoon ja siellä se seiso. Sen laihoja jalkoja peitti farkkulegginsit ja sillä oli musta takki. Pipoa sillä ei ollut toisin kuin mulla ja sen käsissä oli lapaset. Kasvoilla oli epävarma ja väsynyt ilme.
-Moi, mä sanoin hiljaa. Sen huulet liikkui vastaukseksi, mutta ääntä ei tullut. Nopeasti mä hörppäsin tölkistä ja heitin sen roskikseen. Ilma oli jäätävän kylmä. -Voidaaks me mennä vaikka teille?
-Ei, se sanoi ja mä tiesin, että nyt se jättäisi mut. Mä en enää saisi tuntea sen pehmeitä huulia, tukehtua sen lemuavaan hajuveteen, en saisi enää olla sen syleilyssä. Mä saisin vain katsella sitä kaukaa lukion pihalla, kun se nauraisi kavereidensa kanssa, iloisena siitä, että olisi viimein vapaa tällaisesta säälittävästä roskasta. Se unohtaisi mut. Ja mikä pahinta, mä en voisi koskaan unohtaa sitä.
-Taru? kuului sen ääni, ihan kuin se olisi ollut jossain kaukana eikä suoraan mun edessä. Lumi tuli kenkien läpi jalan pohjiin ja mua kylmäsi vielä enemmän. Mun sydäntä kylmäsi. Varovasti mä nostin katseen maasta ja katsoin sen kasvoja. Toisin kuin mä odotin, sillä oli pehmeä ilme ja se riisui toisen lapasistaan ja kosketti mun kylmää poskea.
-Sun posket jäätyy, jos sä vollotat tuolla tavalla, se kuiskasi ja hymyili hiukan. Mä hämmennyin ja kosketin poskeani myös. Koska mä olin alkanut itkemään?
Lisää kyyneleitä tippui.
-Älä jätä mua, mä sanoin ja tiesin kuulostavani säälittävältä, mutta mä olin niin peloissani. Ja niin pahoillani.
Pari päivää sitten me oltiin menty Mian kanssa kaupungille ostoksille. Meillä oli tosi hauskaa ja me naurettiin paljon. Me oltiin seurusteltu kaksi kuukautta. Kun me tultiin ulos kaupasta, mä sanoin jotain hauskaa Mialle ja se nauroi. Sen käsi hapuili mun kättä ja tarrasi siihen kiinni. Sen käsi oli niin ihanan lämmin ja pehmeä, mutta sama tuttu ahdistus iski muhun. Kadulla oli niin monta ihmistä.
-Hei! mä suhahdin ja vedin käteni pois. Samassa tajusin, minkä virheen olin tehnyt. Mian ilme muuttui surulliseksi ja pettyneeksi. Sen silmistä paistoi kaipaus ja mä kirosin itseäni.
-Sori... mä aloitin, mutta se lähti kulkemaan mun ohi.
-Anna olla, se mutisi.
Mä olin ollut niin typerä ja pelkuri. Ja olin vieläkin. Enhän mä edes uskaltanut pyytää Mialta anteeksi, vaan seisoin sen edessä täristen ja nyyhkyttäen. Mia katsoi mua hetken ja painoi sitten otsansa mun omaa vasten. Tällä kertaa mä en kavahtanut pois, ihan sama vaikka koko maailma olisi nähnyt kunhan Mia ei lähtisi pois.
-Älä sä jätä mua, se kuiskasi ja mä melkein parahdin helpotuksesta.
-Anna anteeksi, mä pyysin viimein ja katsoin sitä silmiin.Mä olisin voinut sanoa ja tehdä paljon enemmänkin. Anella, suudella maata sen jalkojen alla. Mutta mä en ollut sellainen. Mä en osannut sanoa tunteita ääneen ja tuskin ilmaistakaan niitä elein. Mä olin ujo ja sulkeutuva. Mutta se ei muuttanut mun tunteita Miaa kohtaan. Ja niin kuin aina, Mia ymmärsi sen. Se hymähti ja nyökkäsi.
-Haluatko sä hernekeittoa? se kysyi virnistäen ja mä en voinut kuin ihmetellä sitä. Miten se jaksoi mua ja mun oikkuja? Kun mä loukkasin sitä, se vain jaksoi hymyillä ja pysyä mun luona.
-No, ehdottomasti, mä naurahdin ja lähin seuraamaan sitä sen kotiin. Me käveltiin hiljaisina pitkin puistoa, mutta mä tiesin, että kaikki oli taas hyvin. Ja yhtäkkiä, tuosta noin vain, mä tartuin sen lapasen peukaloon ja hitaasti, epäröivästi kiersin käteni sen oman ympärille. Mia ei katsonut mua eikä sanonut mitään, vaan ainoastaan puristi lujaa mun kättä. Mä puristin takaisin ja koitin viestittää sille kaikki tunteet mitä mun sisällä vello, kun mä olin sen kanssa. Ne, joita mä en ääneen pystynyt sanomaan. Mä tarvitsin paljon aikaa, mutta lupasin yrittää kaikkeni, niin paljon mä sen kanssa halusin olla. Eikä sillä ollut väliä, ettei puistossa silloin ollut ketään. Ei sillä ollut ollenkaan väliä.
LOPPU