Tarina susta ja musta Lukijan novelli: ppna

Kaikki kävi todella nopeasti. Mä en voinut käsittää sitä kaikkea. Tuntui, kuin vain hetkeä aiemmin sä olisit istunut mun kanssa siinä kahvilassa. Nyt sä istuit sairaalan valkoisella vuoteella. Sun ranteet oli teipattu tiukasti sideharsoilla, etteivät ne vuotaisi enää enempää.


Sä kerroit mulle aina kuinka paha sun oli olla. Sä kerroit, kuinka kukaan ei välittänyt susta. Tunneilla sä istuit aina yksin. Sä elit omassa maailmassas. Sulla ei ollut yhtään ystävää. Sulla ei ollut ketään. Juuri siksi mä päätin tutustua suhun. Mä halusin auttaa sua.

Ensin sä et uskonut, että mulla ei ollut mitään taka-ajatuksia sua kohtaan. Sä et voinut ymmärtää, että joku halusi olla sun kanssas muuten vaan ja viettää sun kanssas aikaa. Olin ennen ollut ennakkoluuloinen, mutta tutustuessani suhun mä tajusin, että sä olit oikeasti todella hieno ihminen, yhtä ihana kuin muutkin. Meillä oli paljon yhteistä ja me keksittiin aina jotain uutta puhuttavaa.

Ulkopuolisille sä esitit, että sulla oli kaikki hyvin. Mä kuitenkin tiesin, että iltaisin sä itkit yksin sun elämääs. Sä olit kertonut sen mulle. Sun välit vanhempiis oli todella huonot, etkä sä saanut niiltä minkäänlaista tukea sun pahaan oloos. Sä kävit juttelemassa psykologilla, mutta sillä ei ollut sun puheittes mukaan suhun mitään vaikutusta.

Vaikka mä tiesin sun tilanteesta, mä en osannut enkä voinutkaan auttaa sua muuten kuin kuuntelemalla. Kukaan muu ei tiennyt, kuinka paljon suhun sattui se kaikki. Mä tiesin, mutta mä en voinut kuin yrittää olla sun tukenas ja se oli todella turhauttavaa. Joka ainoo päivä mä toivoin, että tapahtuis joku ihme, joka vetäis sut ylös siitä ahdingosta. Sitä ihmettä ei vaan tullu. Ei ainakaan ennen kuin oli jo liian myöhästä.

Sun vanhemmat oli löytäneet sut sun huoneen lattialta tajuttomana ja yltäpäältä veressä. Sun vanhemmat ei olleet ihan heti tajunneet, mitä sulle oli tapahtunut. Sen verran ne kuitenkin tajus, että ne soitti sulle ambulanssin.

Mä en ois koskaan halunnut kuulla sitä soittoa sun vanhemmiltas, vaikka mä sisimmässäni tiesin, että se olisi väistämättä joskus tullut kuitenkin. Sairaalaan tullessani mä sain kuulla, että sun tilas oli aika vakava. Sä olit menettänyt paljon verta, eikä kukaan tiennyt, tulisitko sä edes selviämään. Mua pelotti niin helvetisti.

Mä vietin monta yötä sairaalassa sun luonas. Mä olin ihan sekaisin. Mä en pystynyt syömään enkä nukkumaan. Istuin vaan sun vierellä ja kuuntelin laitteiden piippausta, odottaen, että sä heräisit. Kun se päivä viimein koitti ja sä avasit sun silmäs ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, mä olin onnellisempi kuin ikinä.

Kuukauden päästä tapahtuneesta, ollessamme siinä steriilissä huoneessa ja mun miettiessä meitä siellä kahvilassa, sä olit viimein toipunut sen verran, että jaksoit jutella mun kanssani.

Mä kerroin sulle, kuinka huolissani ja peloissani mä olin ollut susta. Sä sanoit mulle, ettet ollut voinut enää muutakaan. Sä olit halunnut poistaa sen ahdistuksen, jonka vallassa sä olit ollut päivästä toiseen. Mä puhuin sulle pitkään myös siitä, kuinka paljon mä sua rakastin ja kuinka mä en halunnut koskaan menettää sua. Me itkettiin molemmat kovemmin kuin koskaan ennen. Ne keskustelut eivät todellakaan olleet helpoimmasta päästä.

Siinä vaiheessa, kun sä sä sanoit mulle seuraavan asia, mä tiesin, että sä olit vahvempi kuin yksikään muu ihminen. Sä sanoit, että sä et enää koskaan tekis mitään niin tyhmää. Ettet sä koskaan enää vahingoittais itseäs. Sä olit tekos ja meidän keskusteluiden jälkeen pelästynyt kuoleman lopullisuutta. Sä sanoit, että sä aioit tyytyä siihen, mitä elämä sulle antais. Että sulle riittää vaikka ainoastaan mun rakkaus. Ettet sä tarvinnut mitään muuta, vaikka kaikki muu tässä maailmassa potkisiskin sua päähän. Sä halusit ja aioit vihdoin olla edes hetken onnellinen.

Nyt mä olen todella iloinen. Mä tein sen. Mä autoin sua jatkamaan taas sun elämääs. Ja nyt sä oot taas täällä mun vierellä.