Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan 8-vuotiaana. Olin alkanut vuotaa yöllä verta. Äiti oli pelännyt, että vuodan kuiviin. Isä oli lähtenyt ajamaan kohti sairaalaa keskellä yötä, päivystys otti minut heti vastaan. Jouduin makaamaan kamalassa sairaalasängyssä. Minuun työnnettiin kaikenlaisia neuloja. Silloin itkin ja ajattelin, että vihasin sairaaloiden hajua, hälinää, steriilejä oloja, sekä typerästi hymyileviä hoitajia, jotka eivät tienneet mistään mitään. Mutta tietysti väittivät, ettei mitään hätää ole. Kammoksuin valkoista tunnelmaa ja letkuja, joiden päässä kaikenmoiset tippapussit killuivat. Jo pienenä ajattelin menettäneeni minuuteni. Olevani vain ruumis, jota lääkärit sorkkivat ja tökkivät.


On ihmeellistä, että leukemiani toteamisesta on kulunut jo 6 vuotta. Kuusi pitkää vuotta olen sinnitellyt nipin napin hengissä. Maaten yksin sairaalan sängyissä miettien kuolemaa ja sitä, miksi juuri minulle piti käydä näin. Jätin haaveilut terveydestä sikseen. Tiesin, etteivät toiveet toteudu, ainakaan minun kohdallani. 5-vuotiaana olin toivonut olemattomalta joulupukilta lahjaksi rullaluistimia. Jouluaamuna olin innoissani odottanut pakettien avaamista. Pettymys tuli illalla, kun paketti olikin pehmeä. Äiti vain hymyili ja kysyi, pidinkö villapaidasta. Silloin lopetin uskomisen joulupukkiin ja sitä myötä unelmiin.


Sairastumiseni tuli minulle shokkina, mikä on ihme, sillä yleensä minua ei hetkauttanut mikään. Jouduin puoleksi vuodeksi eristyksiin kamalaan valkoiseen huoneeseen. Muistan, kuinka pelkäsin niin sanottuihin avaruuspukuihin pukeutuneita hoitajia. Katselin äitiäni lasin takaa. Se on ajanjakso elämästäni, jonka muistan parhaiten. Kaikki muu sitä ennen ja jotkin asiat sen jälkeen ovat hämärtyneet. Tuntuu kuin muistoni olisivat sumun peitossa ja yrittäisin hälventää sumua, mutta se palaisi aina vaan sakeampana. Ehkä se johtuu lääkkeistä.


Muistan kuitenkin äidin ilmeen, kun eristykseni lopetettiin. Muistan sen hymyn, tosin se ei ollut aidosti iloinen hymy. Se oli surullinen ja säälivä hymy, joka sai minut itkemään. Äiti luuli, että minulla oli kipuja ja tarjosi lääkkeitä. En kuitenkaan huolinut niitä, en ollut osoittanut tunteitani puoleen vuoteen. Halusin itkeä. Halusin tuntea kipua ja surra sitä. Sillä hetkellä minuun ei kuitenkaan sattunut, muuten kuin henkisesti.


10-vuotissyntymäpäiväni oli pahin. Istuin sairaalasta uuden vapautuneen lastenhuoneen sängyllä. Eihän se oman kodin lämpöistä, mukavan sotkuista huonetta korvannut, mutta oli kuitenkin oma tila. Hieman yksityisyyttä, juuri sitä kaipasin. Huone oli kuitenkin kylmä ja steriili. Yksityisyyskin oli vain haave. Haaveisiin minä en uskonut. Äiti astui huoneeseeni hymyilleen kakkulautanen kädessään. Tällä kertaa äiti hymyili aidosti. Tunsin lämpimän tunteen sydämessäni, kehossani,jota syöpä tuhosi.
”Kulta pieni”, äiti kuiskasi ja jatkoi, ”todella hyvää syntymäpäivää!” Äidin kädessä oli pieni paketti, jota hän ojensi minua kohti. Tartuin lahjaan laihoilla käsilläni ja varoin repäisemästä tippaletkua irti. Avasin paketin vapisevin käsin. Nauha oli paksu ja punainen ja käärepaperi taivaan sinistä. Nauha toi mieleeni veren ja sai minut vilkaisemaan kättäni, josta sojotti neula.


Paketista tipahti sängylleni kultainen rannerengas. Siihen oli hiottu pieniä säihkyviä kiviä. Kivet oli saatu näyttämään timanteilta, mutta tiesin, että ne eivät olleen niitä. Äidin ja isän rahat eivät riittäisi timantteihin. Äiti huomasi epäilyni tekotimanttien suhteen.
”Kyllä ne timantteja ovat, tämä oli isoäidin rannerengas. Sinä saat sen, Olivia rakas,” äiti puhui hiljaa, mutta kuultavasti. Katsoin kaunista korua.
”Minun ranteessani se ei pääse oikeuksiinsa”, sanoin ja pieni kyynel vierähti peitolleni.
”Älä höpötä!” äiti huudahti ja sieppasi korun kädestäni, pujottaen sen laihaan ranteeseeni. Timantit säihkyivät ja kulta kimalsi, mutta se ei kuitenkaan sopinut yhteen tippaletkujen ja laihan ranteeni kanssa. Hymyilin kuitenkin väkinäisesti ja jätin renkaan ranteeseeni.


”Muut lapset juhlivat 10-vuotissyntymäpäiviään kaverilauman kanssa puutarhassa ja repivät paketeistaan barbeja, sun muita leluja”, kuiskasin hiljaa ja katsoin korua silmä kovana, ”minä istun sairaalavuoteella äitini kanssa ja sain lahjaksi vanhan rannerenkaan.”
”Anteeksi kulta, voin mennä ja ostaa sinulle barbin, jos niin haluat!” äiti sanoi huolissaan ja näpräsi vaivaantuneena peittoni kulmaa.
”Ei tarvitse, en halua”, kuiskasin ja irrotin korun kädestäni, ”vie se kotiin, pidä sitä itse, minä en tarvitse koruja.” Ojensin korun äidilleni ja hän otti sen vastaan vapisevin käsin.
”Mitä minä sinun kanssasi oikein teen Olivia? Millaiset syntymäpäivät haluat?” ”Ei sinun tarvitse tehdä mitään, en halua juhlia”, sanoin. Sitten pyysin äitiä poistumaan, tuijotin ovea silmät kyynelissä.
”Kulta, ei sinun tarvitse taistella yksin”, äiti sanoi hiljaa ja nousi sängyltäni.
”Mene nyt vaan!” huudahdin. Äiti asteli ovelle ja avasi sen surullisena. Pian hän oli jo mennyt.


Olin aina ollut yksin. Jotkut sosiaaliset ihmiset eivät pakosta käsitä, mitä se on. Mitä on olla aivan yksin. Sairastuttuani minulla ei ollut enää kavereita. Kaikki muut pikkutytöt kammoksuivat kaljua päätäni ja sairaalloisen laihaa olemustani. Ei kukaan varmaan olisi kauheasti nauttinut sairaalassa käymisestäkään. Joten istuin useimmiten vuoteellani ja lueskelin kirjoja, niitä äiti toi minulle usein.  Luin mm. kauhu- ja fantasiakirjallisuutta, mutten koskaan lastenkirjallisuutta, se oli kalliimpaa. Lempikirjani taisi olla Veren vangit, joka kertoi vampyyreista ja antoi pienen toivonpilkahduksen kuoleman jälkeisestä elämästä. Joskus salaa yön sydämessä saatoin hiipiä sairaalan katolle katselemaan kuuta jatähtiä, siitä tuli rauhoittava olo.


Joskus luulin vanhempieni eronneen, isäni ei koskaan käynyt katsomassa minua. Äiti saapui aluksi joka päivä, sitten joka toinen päivä ja lopulta äiti harvensi käyntejään vain kertaan viikossa. Se musersi minua. Tiesin, ettei kukaan jaksaisi ravata joka päivä sairaalassa, mutta oli se epäreilua, minä jouduin sentään asumaan täällä! Huomasin kuitenkin kerran isän tulleen hakemaan äitiä sairaalalta. Silloin mietin monia asioita. Eivätkö he olleetkaan eronneet? Miksi isä ei käynyt katsomassa minua? Epävarmuuden keihäs lävisti sydämeni, olin liian nuori ymmärtämään asioita. Käperryin kerälle ja nyyhkytin hiljaa. Käskin kuitenkin itseni lopettaa, ei ollut mitään järkeä pillittää kuin pikkulapsi.


Muutaman viikon päästä ymmärsin salakuuntelun epäkannattavuuden. Ja tavallaan myös kannattavuuden. En oikeastaan vieläkään tiedä, halusinko tietää sen, minkä sain silloin tietää. Olin melkein 11-vuotias, kun kuulin käytävältä keskustelua. Tunnistin isäni äänen, vaikken ollut puhunut hänen kanssaan pitkään aikaan.
Hiivin hiljaa huoneeni ovelle ja raotin sitä niin, että kuulin keskustelun.
”Mielestäni Olivian voisi kotiuttaa, hän on voinut jo paremmin”, lääkäri kertoi isälleni. Isä katseli jalkojaan vaivautuneena. Äiti puristi hänen kättään. 
”Emme voi ottaa Oliviaa kotiin”, isä tokaisi tylysti.
”Mutta Simo…” äiti yritti hiljaa. Isä vilkaisi äitiä.
”En pystyisi elämään, jos samassa talossa asuisi sairas ihminen. Sinä tiedät, että Olivia on oikea elävä ruumis. Ei sellaisen kanssa voi elää”. Äiti nieleskeli kyyneleitään.
”Anna olla viimeinen kerta, kun puhut noin lapsestasi!”
”En silti halua häntä kotiini, kotiimme”, isä puhui tylysti, mutta tyynesti.
En jäänyt kuuntelemaan enempää, asia oli minulle selvä. Olin elävä ruumis. Ruumis, jonka kanssa ei voi elää. 


Olin melkein 14 vuotias, kun elämä hymyili hieman.


Aikainen aamuaurinko kiipesi urhoollisesti vuorten yläpuolelle. Olin katsellut sen maailmanvalloitusta jo jonkun tovin. Istuin hiljaa sängylläni ja puristin tippalaitetta oikealla kädelläni. Sen kylmä metalli aiheutti vilunväristyksiä, jotka olivat oikeastaan aika mukavia. Yritin keskittää ajatukseni äidin tuomaan kirjaan, Nainen paikallaan. Rivit häilyivät epäilyttävinä väreviivoina silmieni edessä. Teksti sumeni ja oli kaikin puolin puuromaista ja tylsää.


Hiljainen nyyhkytys täytti keskussairaalan lastenosaston. Kohottauduin hämmästyneenä ylöspäin, ei täällä kukaan itkenyt, kaikki olivat hyväksyneet kohtalonsa. Lastenosasto oli aika ivallinen nimitys paikalle missä elin. Täällä eleli ehkä yksi lapsi? Muut olivat 13–16-vuotiaita nuoria, vain 10-vuotias Pinja oli poikkeus. Pinja tosin teki kuolemaa, joten poikkeus vahvistuisi pian vain poissaolollaan. Eli poikkeukset olivat harvinaisia ja melkein mahdottomia, ainakin minun kieroutuneessa maailmassani. Pyhässä yksinäisyydessä.


Sipsutin hiljaa ovelle ja kurkistin käytävään. Raahasin tippakonetta perässäni, en pystynyt enää liikkumaan mihinkään ilman sitä, saati olemaan olematta tipassa. En kuitenkaan nähnyt mitään, kuulin vain itkun. Utelias kun olin, siirryin käytävälle. Liikuin hiljaa eteenpäin, niin hiljaa kuin kolisevan telineen kanssa pääsin. Saavuin oleskelutilaan. Taivaansinisen sohvan nurkassa istui itkevä tyttö. Uusi.


Hivuttauduin hiljakseni tytön viereen istumaan. Katsoin ruskeita silkinkiiltäviä hiuksia, jotka laskeutuivat nätisti laihan selän ylle. Selkäranka paistoi puseron läpi tytön kumartuessa alaspäin. Syöpä, minä ajattelin.
”Uusi?” kysyin hiljaa tytöltä. Hän käänsi kasvonsa minuun päin. Kyyneleet kehystivät kauniita kasvoja ja silmänaluset punoittivat.
”Uusi?” tyttö kysyi minulta. ”Niin, uusi”, sanoin ja katsoin tyttöä silmiin, ruskeisiin suuriin silmiin. Tyttö kohautti olkiaan.
”Kai minä sitten olen. Uusi.” Hymyilin tytölle surullisesti.
”Syöpä?” kysyin hiljaa. ”Leukemia”, tyttö nyyhkäisi ja kurotti kädellään nenäliina telinettä kohti. ”Samiksia”, hymyilin hieman, ”Älä huoli, siihen tottuu, vaikkei nyt sitä uskoisikaan!”
Tyttö niisti nenänsä nessuun. ”Mä kuolen…” hän nyyhkytti kuin viimeistä päivää.
”Älä sano noin. Olen mäkin sätkytellyt jo 6 vuotta!”, hymyilin ja yritin rohkaista tyttöä. Tyttö hymähti hieman.
”Olivia”, sanoin ja ojensin laihaa kättäni tytölle.
”Nana”, tyttö sanoi ja hymyili surullista hymyä.


Tutustuimme Nanan kanssa nopeasti. Olin mielestäni sopeutuvainen, eihän minulla koskaan ennen oikeastaan ollut ystäviä. Joka ilta raahasin tippatelineeni Nanan huoneeseen (Nana sai asua ylellisesti itsekseen kolmenhengen huoneessa). En antanut Nanan rasittaa itseään, ensimmäiset sädehoidot olivat jo tarpeeksi rasittavia.
”Jos on kolme sääntöä, yleensä kolmas vahvistaa poikkeuksen”, sanoin Nanalle eräänä iltana, olin lukenut kyseisen asian kirjasta, kuitenkaan ymmärtämättä sitä täysin. Halusin kuulla Nanan mielipiteen.
”Eli? Eikös se meinaa sitä, että loppujen lopuksi säännöt eivät päde?” Nana kysyi piirrellen a4 paperille.
”Jotain sen tapaista”, sanoin ja nappasin piirustuksen Nanan käsistä. Taidokasta kädenjälkeä Nanalta kyllä syntyi. Milloin se piirsi, milloin kutoi.
”Hei, anna se takaisin!” Nana naurahti ja kurotti kohti ottamaan piirustustaan takaisin. Katsoin paperille piirrettyä naista. Upea, kaunis, terveennäköinen, minun täydellinen vastakohtani.
”Voisinko mä saada tämän?” kysyin ja puristin piirustusta kädessäni. Nana katsoi minua kummissaan.
”Totta kai.”


Nanan kanssa oli vapauttavaa puhua kaikesta. Yritimme kuitenkin olla puhumatta mistään sairaalaan tai syöpään liittyvästä, siitä tuli vain inhottava olo.
Oli jotenkin ihmeellistä omistaa kaveri, se tuntui todella oudolta. Olin niin tottunut mököttämään yksin huoneessani. Kirjojakin olin lukenut paljon vähemmän, paitsi Nanan kanssa.


Olimme aika erilaisia. Nana rakasti romantiikkaa, oli vuoden vanhempi, mutta 100 kertaa lapsellisempi. Nana oli tumma (tosin sitä ei enää oikein huomannut, kun Nana oli menettänyt hiuksensa ja kulmakarvansa), hän oli myös todella pitkä ja kaunis. Minä taas rakastin kauhua ja fantasiaa, olin nipin napin täyttänyt 14 ja käyttäydyin joskus kuin keski-ikäinen. Olin vaalea, tarkemmin sanoen sairaalloisen kalpea ja omistin leukaani asti ulottuvat hennot hiukset.
Monesti Nana ihmetteli, miksi en käynyt enää sädehoidoissa. Selitin joka kerta, ettei kannattanut. Lääkäri oli sanonut suoraan, ettei niistä olisi minulle mitään apua ja antoi päättää itse. En myöskään käyttänyt enää niin paljon lääkkeitä, vaikka olo oli usein vaikea. Näin oli minulle parempi.


Eräänä iltana kun lähdin Nanan huoneesta, ukkosti. Minulla oli mielessäni paha aavistus. Heti kun pääsin huoneeseeni, kaivoin esille Nanan minulle antaneen piirustuksen ja katselin sitä hiljaa. Sinä yönä en nukkunut. Aamulla hoitaja tuli kertomaan Nanan nukkuneen pois.  


Sen päivän elin kuin sumussa. En syönyt, join vain hieman vettä. Makasin sängyssäni, mutten saanut aikaiseksi itkeä, päästää tuskaa pois. Kolme viikkoa, vain kolme lyhyttä viikkoa. Maistelin ajatusta mielessäni. Tuntui järjettömältä, että olin tuntenut rakkaan Nanani vain kolme vaivaista viikkoa! Eivät muiden kaverit kuolleet kolmessa viikossa. Elämä osoittautui taas kamalan epäreiluksi.


Oli aavemaista elää taas yksin. Äiti tosin kävi silloin tällöin. Muut lastenosaston nuoret eivät osoittaneet minkäänlaista myötätuntoa tai huomiota tai mitään sen tapaista. Joskus tuntui siltä, että vihasin heitä. Vihasin jokaisia ilmeettömiä kasvoja, vaikka luultavasti omistin itsekin sellaiset. Yritin viettää mahdollisemman vähän aikaa yleisissä tiloissa.
Tuntui kuin elämä olisi romahtanut niskaan.


Mikään ei kuitenkaan ole lopullista, kai. Kun puoli vuotta oli kulunut, aloin olla jo jotenkuten kuivilla Nanan kuoleman suhteen. Vettä oli ehkä vielä noin polviin asti, mikä oli hyvä saavutus. Äitikin oli alkanut käymään useammin, mutta sitten oli tapahtunut kahden kuukauden tauko. Odotin äitiä vierailulle, mutta hän ei saapunut. Lopulta lakkasin odottamasta. Ne kaksi kuukautta olivat minulle todella yksinäistä aikaa. Tahtomattakin kuntoni huononi ja kivut kovenivat. En silti puhunut asiasta lääkärilleni, en kokenut sitä niin arvokkaaksi asiaksi.


Kun äiti vihdoin suvaitsi saapua, olin todella vihainen. En kuitenkaan näyttänyt vihaani, olisi todella typerää kiukutella. Äiti vain saapasteli huoneeseeni sisään ja istui sängylleni. En kiinnittänyt häneen aluksi huomiota.
Aistin kuitenkin äidissä jotain uutta. Olin salaa hieman tyytyväinen hänen tulostaan.
”Olivia.. Olen todella pahoillani, etten ole käynyt katsomassa sinua, mutta…” äiti aloitti, mutta hiljensin hänet.
”Shhh… Onko se uusi?” kysyin ja laskin käteni äidin vatsalle.
Äiti katsoi minua hölmistyneenä.
”Mitä? Miten niin uusi…?”
Katsoin äitiä aivan kuin hän olisi ollut vajaa älyinen, ehkä olikin. ”Kuuntelepas nyt tarkkaan. Lapsi saa hamsterin. Se elää muutaman vuoden ja kuolee. Sen tilalle hankitaan uusi”, selitin äidille.
Äiti katsoi minua silmät pyöreinä.
”Olivia! Uusi? Ei todellakaan, kukaan ei voisi korvata sinua!”
”Hamsteri voisi”, vitsailin tai ainakin yritin vitsailla. Äiti pudisteli päätään.
”Kulta rakas, minulla ei ole koskaan ollut lasta..”
”Miten niin? Entä minä? Mikä minä sitten olen?” kysyin hivenen loukkaantuneena.
”Et sinä koskaan ollut lapsi. Kun sairastuit, kasvoit heti aikuiseksi. On kai se oikeus ja kohtuus, että minäkin saan lapsen?” äiti sanoi. Nyökkäsin.
”Niinhän se on”, sanoin ja pyörittelin hiuksiani laihojen sormieni välissä. ”Tiesin, että ymmärrät!” äiti huudahti ja kumartui suukottamaan otsaani. Kuka niin väitti? Sanoinko, että ymmärsin?


Puhuimme äidin kanssa jonkin aikaa kaiken maailman asioista. Noin tunnin kuluttua äiti vilkaisi kelloa ja tokaisi.
”Minun täytyy kyllä jo mennä, ultratutkimukseen nimittäin. Sukupuoltakin katsotaan tällä kertaa!”
”Äh, ei siihen mitään tutkimuksia tarvita, se on tyttö!” huudahdin iloisesti, vaikka ääneni värisikin hieman.
Äiti purskahti nauruun ja teki lähtöä.
”Äiti”, kysyin hiljaa.
Äiti kääntyi minuun päin.
”Niin kulta?”
”Älä itke”, kuiskasin hiljaa. Kyyneleet kihosivat silmiini. Pyyhkäisin ne nopeasti hihaani.
”Miksi itkisin?” äiti kysyi hymyillen käsi ovenkahvalla.
”Ei se ole niin tärkeää. Lupaa vain, ettet itke”, sanoin ja vedin peiton päälleni. Äiti nyökkäsi, hymyili ja poistui huoneestani.


Jäätyäni yksin kaivoin laatikostani Nanan piirtämän kuvan kauniista naisesta.
Katselin sitä usein iltaisin. Silitin hellästi piirrosta ja hymyilin. Katsoin tippaani, en pärjäisi kauan ilman sitä.
”Nana.. Pakko sanoa, että olit aivan ihana ihminen. Äiti, sinäkin olet ihana. Mä uskon, että musta tulee kohta onnellisempi kuin koskaan. En halua enää jäädä odottelemaan. Äiti ja Bria, mä rakennan teille ikioman linnan pilviin!” kuiskasin tyhjään huoneeseen ja vedin hiljaa tippaletkuni irti. Laskin käteni peittoni päälle, hymyilin ja suljin silmäni viimeisen kerran. 


10 vuoden päästä 

Tartuin Briaa kädestä ja kuiskasin tytön korvaan.
”Me mennään nyt todella ihmeelliseen paikkaan, siellä et olekaan ennen käynyt!” ”Minne äiti?” Bria kysyi ja hymyili kaunista hymyään. Se muistutti Olivian hymyä, ajatuskin sai kyyneleet vuotamaan yli äyräiden.
”Miksi sinä itket äiti?” Bria kysyi ihmeissään. En pystynyt sanomaan mitään. Silitin vain Brian vaaleita hiuksia, jotka olivat aivan kuin Olivian hiukset. Siniset silmät, ruusunpunaiset huulet ja pieni siro nenä, Bria oli kuin siskonsa kopio.
”Mennään”, kuiskasin ja lähdimme kävelemään kaunista metsäpolkua pitkin. Metsän kautta oli mukava oikaista. Suuret kuuset, koivut ja männyt loivat kauniin varjon. Lintujen laulu kuulosti aivan ihanalta kesäisessä ilmassa.
”Kaunista”, Bria kuiskasi ja liikkui tanssahdellen eteenpäin. Katsoin lastani, lapsellista lastani. Tälläistä kai koko elämäni toivoinkin? Normaalia lasta.


Kun hautausmaan portit alkoivat siintää edessämme, Bria kysyi huolissaan.
”Minne me olemme menossa?”
Katsoin kauniita rautaportteja kyyneleet silmissäni. Portit oli koristeltu kahden huilua soittavan enkelin veistoksella.
”Poimi tuosta varpuja kultapieni, menemme käymään siskosi luona,” sanoin hiljaa, kumarruin ja poimin maasta leskenlehtiä. Bria nyökkäsi sanomatta sanaakaan ja tanssahteli varpujen luo. Olin kertonut Brialle vain, että hänellä oli sisko, joka kuoli. Enempää en ollut puhunut. Olivian surullisen tarinan kertoisin vasta, kun Bria olisi vanhempi.


Puikkelehdimme hautojen välissä sylit täynnä kukkia ja varpuja. En viettänyt yleensä kamalan kauan aikaa Olivian haudalla, tuli aina niin haikea olo.
Bria katsoi minuun kysyvästi, kun pysähdyin tyttäreni hautakiven kohdalle. En ollut ennen tuonut Briaa tänne. Olivian hautakivi oli kaunis. Se oli valmistettu vaaleasta marmorista ja kirjailtu kaunokirjaimilla. Siihen oli myös kaiverrettu kyyhkysen kuva. Repäisin raivoissani hautaa kehystävät rikkaruohot pois. Tuntui, kuin ne olisivat syöneet tytärtäni.

 
”Miksi sisko kuoli?” Bria kysyi yhtäkkiä, puristaen varpuja sylissään. Katsoin tyttöä hetken hiljaa.
”Sisko oli hyvin sairas”, kuiskasin ja laskin katseeni maahan. Bria oli hiljaa. Hiljaisuus ympäröi meitä, koko hautausmaata. Bria rikkoi kuitenkin hiljaisuuden kumartumalla kiven ylle ja laskemalla varvut sen päälle.
”Laita ne kukat tuohon alas, siinä ne pääsevät paremmin oikeuksiinsa!” Bria käski. Laskin kukat hänen osoittamaansa paikkaan.
”Mennään…” kuiskasin ja tartuin tyttöä kädestä. Juuri kun teimme lähtöä, pikkulintu lensi Olivian haudalle. Katsoimme lintua hymyillen. Lintu nappasi nokkaansa yhden varvuista ja lähti lentämään sen kanssa korkealle taivaaseen. 


”Kun linna on rakennettu pilviin, sitä on mahdoton valloittaa”