Ikkunasta näkyi tuttu pihlaja, se oli pudottanut kaikki lehtensä jo. Oli tullut syksy. Kesäloma oli loppunut ja koulut olivat alkaneet jo monta viikkoa sitten.  Huokaisen syvään ja mietin, miten nopeasti kesäloma oli vilistänyt ohitseni, kesä oli ollut erittäin lämmin ja ihana. Voisipa kesä olla ikuista, niin kaikki olisi paljon paremmin.
- Miia, kuunteletko sinä! ope kysyi.
– Joo kuuntelen mä, vastasin.
Joo toi maikka saisi painua jonnekin kauas, minä vihaan sitä yli kaiken. Minä vihaan syksyä ja kaikkea siihen liittyvää.


Istun viimeistä kertaa tässäkin luokassa ennen mahtavaa kesää. Ihanaa, enää pari minuuttia opettajan puhetta ja sen jälkeen pääsen viettämään kesälomaa rakkaan poikaystäväni kanssa.
– Mitä me tehdään koko kesä kahdestaan? kysyin.
– Ihan mitä vaan sä, Miia haluut, rakkaani vastasi.  
– Mä haluun olla vaan sun kanssa ja nauttia koko kesästä täysillä, minä sanoin.      
Meidän kesä meni uidessa, saunoessa ja läheisyyden merkeissä, nopeasti. Rakkaani rippileiri oli yhtä kidutusta ja ikävää, vaikka se kesti vain viikon, mutta se tuntui silti ikuisuudelta. Se hetki tuntui ihanalta ja tunsin olevani pilvissä, kun näin ja sain koskettaa rakastani pitkän ripariviikon jälkeen. Minä tunsin, että joku todella välitti minusta ja olin todella onnellinen.  Minulla oli syy elää.
Se kesä oli elämäni paras kesä. Voisin elää sen milloin vain uudestaan, jos se olisi mitenkään mahdollista.

Mietin mihin tämä minun elämäni on menossa. Riitelimme viime yönä poikaystäväni kanssa aika pahasti. Hän haukkui ja loukkasi minua todella paljon, mutta toivon silti, että saisimme sovittua kaiken tämän.
Ei, riitelimme taas vaikka yritin sopia meidän välejämme. En kestä tätä riitelyä enää kauaa. Onneksi vanhempani lähtevät tänään pois muutamaksi päiväksi ja saamme olla rakkaani kanssa rauhassa. Toivottavasti saamme sovittua kaikki riitamme ja erimielisyytemme tänään.
– Tuutko sä tänään mun kyydil? rakas soitti ja kysyi.
– Joo, voin mä tulla. Tuu hakee mut vähän vail kuus, meiltä, sanoin.
Minä valmistaudun jousiammuntaa varten vaihtamalla vaatteet ja laittamalla hiukset kiinni. En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai odottaa tästä illasta.
Otan kypäräni lattialta ja lähden vauhdilla ulos odottamaan kyytiäni. Hyppään kyytiin ja lähdemme ajamaan lentokenttää kohden. Emme puhu matkalla oikeastaan mitään toisillemme. Kaksi tuntia menee nopeasti ampumalla ja katselemalla, kun muut ampuvat omat nuolensa. Minun omat yritykseni napakympistä menevät kivuliaasti ohitse, enkä meinaa millään osua oikeisiin kohtiin taululle. Kello näyttää paria minuuttia vaille kahdeksan ja lähdemme lainaamaan leffoja iltaa varten.     
Poikaystäväni kaverit soittelevat hänelle tämän tästä, mutta hän ei reagoi tai vastaa puheluihin. Lopulta hän sammuttaa kännykän kokonaan. Vihdoinkin pääsemme meille kahdestaan viettämään iltaa.
– Laitatko sinä pizzan uuniin? kysyn.
– Pizza löytyy sieltä pakkasesta, lisään vielä.
– Joo voin mä sen laittaa, hän vastaa.
– Mä laitan sil välil leffan ja herkut valmiiksi, kun sä laitat sitä pizzaa.
Aloitamme leffankatselun ja syömme samalla pizzaa ja herkkuja. Vähitellen lähestymme toisiamme ja lopulta olemme melkein sylikkäin sohvalla. Alan itkeä, vaikka yritän pidätellä kyyneliä.
– Miks sä itket? rakkaani kysyy.
– Onks sul joku hätänä?
– Joo, ne sun lähettämät viestit ja meijän riidat.
– Anteeks, mä en oikeesti tarkottanu niit viestei, mä olen tosi pahoillani, hän selitti.
– Voinko mä oikeesti luottaa ja uskoo sua? kysyn.
Katson häntä silmiin ja hän takaisin minua silmiin.
– Joo, sä voit oikeesti luottaa muhun, hän vannoi.
Halasimme pitkään ja todella uskoin rakastani. Me jatkoimme leffankatselua vierekkäin ja olin onnellinen, kun olimme saaneet sovittua riitamme.

Herään yhtäkkiä hiljaisuuteen ja katson kelloa, se näyttää vähän yli kaksitoista. Me nähtävästi olemme nukahtaneet kesken leffan sohvalle. Sammutan telkkarin ja herätän rakkaani varovasti.
– Tuutko sä mun viereen nukkuu? kysyn.
– Mä jään tähän sohvalle vähäks aikaa viel nukkumaan, jooko?
– Okei. Tuu sit jossain vaihees mun viereen, mä meen omaan sänkyyn nukkuu, sanon.
Minä käyn vielä vessassa ja siirryn omaan huoneeseen, omaan sänkyyn.

On kulunut jo monta tuntia, enkä ole saanut vieläkään unta, eikä hän ole tullut viereeni. Lähden takaisin olohuoneeseen katsomaan nukkuuko hän vielä sohvalla.
– Rakas, kui sä oot viel täällä, etkä oo tullu vieläkään mun vieree nukkumaa?
– Emmä tie. Emmä oo saanu nukuttuu mut en oo jaksanu lähtee täst mihinkää viel.
– Okei. No tuutko sä sit nyt mun vieree?
– Mä en saa millään unta, jos sä et oo mun vieres  nukkumas, lisään vielä.
– Joo mä tuun sun vieree, mut eka käyn vessas.
– Okei. Mä meen jo edeltä takasi sänkyyn ja tuu sit heti, ku oot käyny vessas, sanon.
Me molemmat vain makoilemme paikoillamme sängyssä. Kumpikaan meistä ei saa millään unta, vaikka kuinka yritämme.
– Ei täst tuu yhtä mitää ku kumpikaa ei saa unta ja mul on nälkä, sanon.
– Mä voin hakee sul jotai syömist, jos haluut.
– Joo kiitos, sä oot ihana, vastaan.
Me juttelemme koko yön keskenämme kaikesta tapahtuneesta ja tulevasta. Saamme selvitettyä kaikki meidän asiamme yön aikana. ”Piip piip, piip piip” Herätys kello soi ja kello näyttää 08.55.
– Mä voin mennä tekeen meille aamupalaa, ni sä voit jäädä viel vähäks aikaa nukkuu.
– Joo kiitti.
Minä keitän teetä ja laitan voileipiä meille. Vaihdan samalla vaatteet ja pakkaan repun koulua varten. Saan aamupalan valmiiksi ja käyn herättämässä rakkaani. Me syömme rauhassa ja lähdemme sitten kouluun.
Koulu menee hitaasti tunneilla istuen. Onneksi koulun jälkeen näen taas rakkaani ja saamme olla kahdestaan. Vielä yksi tunti ja pääsen kotiin.
Alamme katselemaan taas leffoja ja syömme pizzaa yhdessä, niin kuin eilenkin. Istumme aivan kiinni toisissamme ja tunnen itseni pitkästä aikaa onnelliseksi. Vietämme koko päivän leffojen ääressä.
Kello alkaa olemaan jo paljon, ja siirrymme nukkumaan minun sänkyyni. Nukahdamme molemmat melkein heti saman peiton alle vierekkäin. Minä ainakin nukun pitkästä aikaa hyvin, kun saan olla rakkaani vieressä.
”Piip piip, piip piip”. Kello soi ja pitäisi nousta ylös sängystä laittamaan aamupalaa meille molemmille. Laitan vain pikaisesti teeveden kiehumaan ja otan jääkaapista jogurttia.
– Tää aamupala saa kelvata, sanon.
– Joo tää kelpaa ihan hyvin.
– Nukuikko sä hyvin?
– Joo nukuin mä hyvin, kun sain olla sun vieres, vastaan.
– Okei, hyvä sitte.
– Kai sä tuut meil sit heti koulu jälkee, ku mä pääsen koulust? kysyn.
– Joo, totta kai mä tuun.
– Kello alkaa olee jo paljon ja meijän pitäis lähtee pia kouluu.
Me teemme vielä kaikki aamutoimet ja lähdemme sen jälkeen eri matkaa kouluun.
Minun koulupäivä menee hitaasti ja joudun olemaan vielä neljään saakka koulussa. Viimeinen tunti on kaikkein tylsin ja ikävin. Se tuntuu niin pitkältä, ihan kuin aika olisi pysähtynyt kokonaan. Vihdoin pääsen laittamaan tavarat reppuuni ja lähtemään kotia kohti.
Avaan koti oven, tiputan reppuni eteiseen ja ilmoitan heti rakkaalleni kotiin saapumisestani. Alan tiskaamaan likaisia astioita samalla, kun odotan rakkaani tuloa.
Saan juuri tiskit tiskattua, kun meidän summerimme soi. Lähden avaamaan ovea ja odotan innolla rakkaani näkemistä.
– Moi. Sä tulit vihdoinkin.
– Joo, nyt mä tulin niinku lupasinki.
– Mitä me tehään tänään?
– Kattellaan vaik se viiminen leffa.
– Joo okei. Mä meen laittaa sen jo valmiiks.
Me asetumme vierekkäin makuulle sohvalle. Mahdumme siihen hyvin, vaikka sohva onkin aika kapea.
Rakkaani kännykkä soi melkein koko ajan, enkä tykkää siitä ollenkaan. Jotkut likat soittavat hänelle tämän tästä ja hän valehtelee heille olevansa kotona. Minä alan pikku hiljaa epäillä, onko rakkaallani ja niillä likoilla jotain meneillään keskenään.
– Kui ne soittelee sul koko aja? kysyn.
– Emmä tie, eikä mua kyl kiinnostakkaa.
– Onks teil jotai meneillää? kysyn taas.
– Ei meil oo mitää.
– Tykkääkkö sä musta?
– Joo.
– Rakastakko sä mua oikeesti?
– Joo.
– Oikeesti? Voinko mä luottaa ja uskoo suhun?
– Joo. Joo voit.
– Okei, hyvä sitten. Mä luotan suhun täysin.
Minä todella uskon rakastani ja me jatkamme leffankatselua kiinni toisissamme.
– Mun pitää lähtee pia, ku oon lupasin men mun kavereil tänää ja enne sitä mä käyn viel mei isäl, rakkaani sanoo.
– Onks sun pakko mennä? Mä en haluu, että sä lähet minnekkään.
– Mä haluun mennä sinne.
– Okei, kai se sit on pakko, mut voiks sä ees ol viel vähä aikaa mun vieres? kysyn.
– Joo voin mä ol vähä aikaa.
– Mut sä voit soittaa ja tekstata mul ihan koska vaa, jos haluut, rakkaani sanoo ennen lähtöään.
Minä jään makaamaan kyyneleet silmissä yksin sohvalle, kun hän lähtee. Katselen monta tuntia telkkaria kyyneleiden vieriessä poskia pitkin kastellen sohvan. Kello näyttää puoltayötä ja siirryn omaan sänkyyni nukkumaan. Nukahdan viimein ja herään yhtäkkiä tärinään. Sain tekstiviestin. Minä avaan viestin ja luen sitä vedet silmissä. ”Tää ei toimi… Mä jätän sut oikeesti. Äläkä kysy mitään… Mut silti voidaan olla kavereita…” Minä en meinaa tajuta millään tätä viestiä! Minä en usko silmiäni! Koetan näpytellä kädet täristen vastausta, mutta siitä ei tule mitään vaikka kuinka yritän. Haukun häntä pelkuriksi ja valehtelijaksi.
”Sä et voi ol noin pelkuri. Viel tänää vannoit päiväl mul rakkauttas ja ny yhtäkkii jätät mut tekstaamalla! Sä saat kyl selittää tän mulle kasvotusten.”
”Kui selittäisin?? Jos ei riit, ni huono homma..”
”Sä tuut sanoo ton mulle kasvotusten. Sä et voi olla nii raukka, et jätät mut vaa tekstaamalla? Onks sit tää melkei 2 vuot ees merkannu sulle mitää? Vai ollu hyväkskäyttöö, teeskentelyy vai jotai aitoi tunteita, rakkautta ja välittämistä?”
”1. en ole tulossa… 2. se merkkasi… se oli sillo… en pysty vastaa enää enkä oo tulos selittää mitää… piste…”
Annan vain kyynelten virrata poskiani pitkin ja tärisen yksin kylmän peiton alla. Minä en liikahda tuntiin paikoiltani, itken ja tärisen vain. Minun koko elämäni katoaa yhtäkkiä vain jonnekin, koko elämänhaluni hävisi täydellisesti. Miten yksi lause voi muuttaa elämän tällä tavoin?! Kaikki vain katoaa ympäriltäni ja tunnen olevani yksin pimeydessä. En pysty nukkumaan koko yönä ollenkaan. Itken ja tuijotan vain tyhjyyteen.

Tästä tapahtumasta on nyt kulunut pari viikkoa ja itken itseni vieläkin uneen joka yö meidän olohuoneen sohvalla. En ole käynyt omassa sängyssä kertaakaan sen yön jälkeen ja huoneessani vain muutaman kerran hakemassa koulukirjoja. Minulla on vieläkin kaikki kuvat seinillä, mitkä liittyvät häneen. En vain pysty millään unohtamaan häntä. Minä rakastan edelleen häntä ja kaipaan joka yö viereeni nukkumaan. Kumpa voisin palata menneisyyteen.
Tunti alkaa olemaan pian lopussa ja pääsen eroon tuosta maikasta pariksi päiväksi. Minusta on tullut kauhean hiljainen ja etäinen kaikkia kohtaan, myös kavereitani. En pysty puhumaan tästä asiasta muille kuin uudelle ystävälleni, ilman häntä en jaksaisi varmaan millään jatkaa eteenpäin.
Minä tiedän miksi hän jätti minut ja sen ajatteleminen sattuu joka kerta todella paljon. Hänellä ja toisella niistä likoista oli jotain juttua keskenään. Sen likan takia hän minut jättikin. En pysty varmaan luottamaan tämän jälkeen kehenkään jätkään enää.
– Mä rakastan sua aina. Sä pysyt ikuisesti mun sydämessä, vaikka siihen jääkin isot ja syvät arvet tästä.