Viimeiset kuolleet puunlehdet varisivat puunoksilta maahan kevyessä tuulen vireessä. Sää pysyi syksyisen lämpimänä vielä pitkälle lokakuuhun, mikä olisi mahdollistanut iltauinnit, telttailun ja kaiken muun hauskan, mitä alkukesästä aina pitkälle loppusyksyyn harrastin. Tämä syksy vain oli niin erillainen kuin mikään edeltävä, kaikki punaisen, ruskean ja oranssin hehkuvat värit olivat jääneet minulta huomaamatta tänä vuonna. Mikään ei tuntunut enää olevan kaunista ja satumaista, ei ollut asioita, joista innostua ja nauttia täysin sydämin, mikään ei ollut enää kuten ennen.


Syksyn rumuus, mieleni suru ja tyhjyys, kaikki se epätodellisuus mitä tunsin, johtui kaikki yksin ihmisestä, joka jätti minut tänne, maailmaan, jossa en selviä ilman häntä. Omaa susihukkaani, ystävääni ja sielunveljeäni.

Kolme vuotta sitten, näihin aikoihin suunnilleen aloitin seitsemännen luokan yläasteella epävarmempana kuin koskaan, lähes peloissani. Kesä oli painajaismainen, vanhempani olivat lähellä erota ja riitelivät paljon. Äitini alkoholisoitui ja minä masennuin. Uusi koulu ja vieraat ihmiset olivat sitä, mitä vähiten kaipasin. Vapaa-aikoinani olin usein chatissa, vietin siellä tunteja keskustellen ikäisteni nuorten kanssa samoista ongelmista mitä minulla itsellä oli, kunnes yläasteelle meno ei ollutkaan niin kamalaa kuin odotin. Seitsemäs luokka kulki kulkujaan, kirkkain värein hehkuvat puunlehdet leijuivat puista ja syksy oli kauneimmillaan, kunnes tuli päivä, joka muutti minut lopuksi ikää. Oikeastaan koko päivä oli niin normaali kuin päiväni vain saattoi olla, koulusta tulon jälkeen istuin kotona tietokoneen ääreen ja avasin chatin. Siellä oli samat tutut ihmiset, jotka tunsin, joita tervehdin ja osallistuin sitten heidän keskusteluunsa. Hetken päästä ilmestyit chattiin nimimerkillä ”Unknown”, en noteeranut sinua mitenkään, sillä nimimerkkisi ei ennestään ollut minulle tuttu. Vasta kun laitoit ensimmäisen kommenttisi, kiinnostuin sinusta, kommentisi meni suunilleen näin:”Elämäni on tyhjää ja ihmiset, joita tahtoisin kutsua ystävikseni, ovat tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois. Eikö teistä koskaan tunnu kuin tämä olisi vain yhtä suurta näytelmää, jossa meillä kaikilla on etukäteen kirjoitetut roolit, joihin emme voi enään itse vaikuttaa? Siltä minusta tuntuu.” Unknown sai heti kommentteja takaisin, ivailua teiniangstista ja paskan puhumisesta. Minua ajatuksesi kiinnostivat ja laitoin sinulle heti kommenttia yksityisellä ja niin tutustuimme.

Aluksi keskustelimme vain satunaisesti chatissa, mikä harmitti minua, sillä olisin halunnut kuulla ajatuksiasi ympäri vuorokauden. Pikkuhiljaa tutustuimme paremmin, juttelimme useammin, pian jo päivittäin. Vaihdoimme numerot, jotta saatoimme tekstailla ja keskustella aamuvarhaisesta aina iltamyöhään, eikä sekään tuntunut riittävän. Janosin ajatuksiasi ja sanojasi, kuin alkoholisti viinatilkkaansa.

Aika kului, seitsemäs luokka kului kuin siivillä ja pian alkoikin kesäloma. Siihen asti olimme olleet kanssasi vain puhelimen, chatin ja tekstiviestien kautta tekemisessä, kunnes viimen kesäloman alettua rohkenin ja kysyinkin, tahtoisitko tavata minut. Sovimme tapaavamme kotipaikkakunnallasi, minne oli vajaan tunnin linja-automatka omasta kotikaupungistani. Jännitin kamalasti etukäteen, mutta heti ensitapaamisemme sujui upeammin kuin olisin koskaan osannut odottaa. Kanssasi oli niin helppoa ja luonteva olla, nautin sen kesäpäivän ja seurasi muistosta vieläkin. Kotiin lähtiessäni vannoimme tapaavamme taas pian ja niin tapasemmikin, säännöllisesti ainakin pari kertaa kuukaudessa. Tässä vaiheessa kertomusta moni varmasti ajattelee, että olin ihastunut sinuun, mutta en ollut, en missään vaiheessa koko sinä aikana, kun sain tuntea sinut. Olit lumoava persoona, aivan erillainen kuin kukaan toinen. Luonnostaan mustien hiuksiesi, tummanruskeiden silmiesi ja pitkän hoikan vartalosi takia olit ulkonäöltäsikin jokaisen tytön unelma.

”Päälle päin moni piti sinua tunteettomana, häikäilemättömänä ja jopa kylmänä, ’kovana jätkänä’. Mutta harva tunsi sen todellisen epävarman pojan, runnellun kuoren alla eläneen herkän, tunteellisen taiteilijapersoonan. Kun sinä vihasit, vihasit kaikella voimalla mitä nyrkeistäsi lähti, kovaa. Mutta rakastit myös koko suurella sydämelläsi. Sinä et itse oppinut koskaan tuntemaan omaa arvoasi.”, sanottiin hautajaisissasi pidetyssä muistopuheessa. Minusta pätkä oli lyhyesti kiteytettynä se, mitä sinä olit, kun sinut hyvin tunsi.

Sinusta tuli ikäänkuin isoveli minulle, olimme yksi sielu kahteen ruumiiseen ja sukupuoleen hajoitettuna, kuten itse joskus sanoitkin.

Kaksi vuotta siitä syksystä, jolloin tutustuimme, kului nopeasti. Minä aloitin viimeisen vuoteni peruskoulussa, kun sinä vuotta minua vanhempana olit lopettanut koulusi jo kokonaan ja pidit välivuotta.
Kaikkien kiireiden ja uusien kavereiden vuoksi en kerennyt tavata, enkä jutella kanssasi niin paljon kuin olisin halunnut, laiminlöin sinua pahasti. Minun oli kova ikävä sinua ja keskustelujamme, lisäksi minua huoletti aina niin energisen persoonasi vaisu olemus puhelimessa. Sovimme tapaavamme ja niin lähdin eräs viikonloppu jälleen luoksesi kotipaikkakunnallesi bussilla. Saavuttua viimeinkin kotipihaasi ja soitettuani ovikelloa, olin jo valmiina hyppäämään kaulaasi ja halaamaan kaiken ikävän tiehensä. Mutta kun tulit viimein avaamaan ovea, olit kovin laihtunut, kalpea ja silmiesi alla oli mustat renkaat. Riemukas tervehdykseni vaihtuikin järkyttyneeseen, pieneen hymyyn. Mieleni olisi tehnyt pommittaa sinua kysymyksillä: Mikä hätänä? Onko jotain tapahtunut, mistä en ole kuullut? Mutta kysymykset olisivat olleet turhia, jos sinä et jostain asiastasi halunnut kertoa, et siitä varmasti sitten puhunutkaan. Toivon vain, että olisin jo siinä vaiheessa tajunnut jonkin olevan pahemmin pielessä. Sen kertainen tapaamisemme oli katastrofi. Olit väsynyt ja ärjyit minulle, kirosit ja huusit kunnes lopuksi löit nyrkkisi vaatekaappisi ovesta läpi. Näytit pelottavan puolen itsestäsi, jota en ollut ennen nähnyt. Lähdin kotiin pian ja parin päivän päästä sain puhelun yhteiseltä kaveriltämme Milkalta, joka kysyi, tiesinkö heroiinin käytöstäsi. Olin puulla päähän lyöty, sinäkö muka käyttäisit huumeita..? Olin jo ystävyytemme alusta alkaen tietoinen, että käytit runsaasti ja säännöllisesti alkoholia, mutta huumeita.. Ei, ajattelin. Milka oli varmasti sekoittanut kaksi ihmistä, tai koko juttu oli yksi mauttomista juoruista mitä nyt yleensäkin ihmisistä liikkuu. Pelkkä ajatuskin, että käyttäisit huumeita, että joka käyttökerralla asetit itsesi hengenvaaraan oli sietämätön. Elämää ilman sinua en halunnut ajatella, en hetkeäkään vuorokaudesta, jolloin en voisi soittaa sinulle. Nauraa, kertoa ja itkeä tyhmimmätkin juttuni, tietäen, että sinä jos joku välität ja kuuntelet jokaisen sanomani sanan.

Seuraavan kerran tavatessamme, sain nähdä totuuden omin silmin. Olit niin pihalla, ettet edes tunnistanut minua, kätesi johon tartuin oli kalmankylmä ja silmäsi, jotka paloivat ennen mustaruskeina, olivat nyt sumeat mitään näkemättömät. Pari viikkoa tapaamisemme jälkeen, sukusi laittoi sinut avohoitoon, huumeiden vieroittamiseksi. Se ei sinua parantanut lopullisesti koskaan.

Joulun aikaan yritit itsemurhaa, mutta luojan kiitos epäonnistuit vielä sillä kertaa. Olin niin epäuskoinen, kuullessani sinun yrittäneen riistää henkesi heroiinilla, etten huomennut jouluaatonkin menneen ohitse. En kyennyt ymmärtämään elämäsi äkkinäistä romahdusta, kunnes viimein kerroit kerran tavatessamme, ettei se ollut ensimmäinen kerta, kun itsesi yritit tappaa, ettet ollut uskaltanut kertoa näistä asioista pelätessäsi minun pitävän sinua teiniangstina. Keskustelimme kauan, kerroit asioista itsestäsi, joita kuvittelin tapahtuvan vain hyvän mielikuvituksen syvimissä kolkissa.

Syvä huoli sinun vuoksesi jatkui koko loppu ystävyytemme ajan. Joulun jälkeen, aina tähän syksyyn asti, pelkäsin sitä mikä viimein oli tapahtuva. Keväällä osoitit merkkejä ’toipumisestasi’, annoit meidän kaikkien ymmärtää, että voisit jo paremmin vaikka tilanne oli aivan päinvastainen. Mietin edelleen mikset antanut kenenkään auttaa itseäsi, mikset antanut edes yrittää? Sinulla oli niin monia, jotka rakastivat sinua niin paljon, että olisivat kulkeneet vielä kivisemmankin tien kanssasi, mitä takanapäin oli, jos se sinut olisi pelastanut.

Kesän alussa erosit tyttöystävästäsi, kannoit hänelle kaunaa hylkäämisestäsi. Mikset voinut ymmärtää, että elämä rinnallasi oli raskaampaa kuin kuvitella saattaa. Kesällä todella luulin, että olit toipumassa omaksi itseksesi ja niin olisi kai pikkuhiljaa alkanut käydäkin, jos vain olisit jaksanut uskoa itseesi ja läheistesi rakkauteen. Elokuun 6. päivä keskustelimme puhelimessa, nauroit kanssani ja iloitsit ammattikouluun pääsyni johdosta, vaikka itse vielä päätitkin pitää toisenkin välivuoden.

Puhelun päätteeksi sanoit, että voi olla pitkäkin aika ennen kuin olemme taas tekemisissä. En osannut aavistella mitään, sillä sinulla oli tapana aina välillä kadota pariksi viikoksi kaikkien saavuttamattomiin. Niinpä pohdinkin, koska sinut taas tapaisin enkä arvannut, että kyseinen puhelu jäi viimeiseksi käymäksemme keskusteluksi.

Kolme päivää myöhemmin, elokuun 9:nnen aamupäivällä sain kuulla uutiset, joita niin paljon olin pelännyt odottaa jo yli puolen vuoden ajan. Sinä olit viiltänyt ranteesi auki, lentänyt kauas pois, ajattomuuteen, josta en sinua enään saisi kiinni.

Vieläkään, puolen vuoden jälkeen kuolemastasi, en pysty käsittämään, että olet pois, olet päivittäin ajatuksissani ja vähintään päivittäin itken vuoksesi. Miksi itken, sinähän sait ikuisen vapauden, jota kaipasitkin. Vihaan, rakastan, kaipaan ja ikävöin sinua, Tuukka, rakas susihukkani.