Astelin koulun tyhjään pihaan ja laskin laukkuni maahan. Istahdin rappujen kivetykselle ja katselin pilvettömälle taivaalle. En tiedä kauanko istuin siinä mietteissäni runoja kirjoittaen.
”Yksin istun tuijottaen taivaan sineä, kukaan ei minua huomaa ja vaikka huomaisikin, ei välittäisi.”

Sujautin runovihkoni takaisin laukkuuni, kun kellot soivat tunnin päättymisen merkiksi ja väsyneen näköiset oppilaat astelivat ulos. He juttelivat keskenään ja naureskelivat jutuilleen, kukaan ei tuntunut kiinnittävän minuun minkäänlaista huomiota. Aivan kuin olisin ollut näkymätön.Tarkastelin oppilaita, heidän asusteitaan ja kuuntelin vaivihkaa heidän puheitaan. Kun katselin erästä tyttöryhmää, joka tuntui huomaavan minut ja nauroivat osoitellen minua, näin erään tytön silmissä surun häivähdyksen. Hän ei nauranut.

Sinä päivänä en enää nähnyt sitä tyttöä ja talsin voimattomana kaikki tunnit läpi, kunnes kellot vihdoin soivat viimeisen tunnin päättymisen merkiksi. Lähdin kävelemään ja istahdin puiston kylmälle penkille ja otin runovihkoni esiin. ”Hän oli yksi muiden joukossa, muttei samanlainen. Hän yritti olla samanlainen, mutta näin hänen lävitseen. Näin surun hänen silmissään.”

Seuraavana aamuna kurkkuni oli kipeä ja päätäni särki, joten päätin olla menemättä kouluun. Olin varmaan vilustunut, kun olin istunut vielä myöhään illalla puistossa puiden katveessa. Taivaalta oli satanut vettä kuin saavista kaatamalla. Pitkään istuin sateessa miettien, miksi silmissäsi oli surun katse.

Muutaman päivän kuluttua pääsin taas kouluun, kurkkuni oli parantunut ja kuume laskenut. Sinä päivänä koulussa näin sen tytön. Ruokalassa hän käveli minua vastaan ja kohtasin hänen katseensa. Olin entistäkin vakuuttuneempi siitä, että siinä katseessa, niissä silmissä, oli surua. Kun päivä päättyi, päätin selvittää, kuka tuo surullinen tyttö on. ”Hänen silmistään näkyy yhä vain paremmin se suru, jota hän pitää sisällään.”

Kului muutama viikko, kunnes tuli koulun kirjoituskilpailujen aika. Kaikkien oli pakko osallistua ja ajattelin, että tässä oli tilaisuuteni saada selville sen tytön henkilöllisyys.
- Vapaavalintainen aihe, joko runo tai kertomus, saatte itse valita, opettaja tarinoi luokan edessä, mutta minä en enää kuunnellut, vaan suunnittelin jo runoani. Jo heti hänet tavatessani tavoitin surun hänen katseestaan. ” En häntä tunne, en tiedä hänestä mitään, mutta sen tiedän että tahdon häntä auttaa. Jos vain jotenkin voin.”

Kirjoituskilpailun tulosten julkistamispäivä saapui ja kaikki koulun oppilaat ja henkilökunta kokoontuivat juhlasaliin kuulemaan tulokset. Kun vihdoin tuli seitsemänsien luokkien tulosten aika, perhoset leijailivat vatsassani. Kolmantena... Tiina Rinkki, rehtori ilmoitti juhlallisesti ja näin kuinka se surumielinen tyttö ilmeettömänä asteli lavalle oppilaiden hurratessa. ”Olen yksin, yksin koko maailmassa, vaikka minulla on ystävät ympärilläni. Kukaan ei voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Kukaan ei edes tiedä siitä, eikä saa koskaan tietääkään.” Tuntui niin ikävältä kuulla tuo Tiinan kirjoittama runo.

Toisen palkinnon saaja meni minulta täysin ohi, kunnes tuli ensimmäisen vuoro...Lotta Kieristö. Sydämeni löi tyhjää, kun astelin lavalle hakemaan palkintoni ja runoni luettiin. ”Jo heti hänet tavatessani tavoitin surun hänen katseestaan. En häntä tunne, en tiedä hänestä mitään, mutta sen tiedän, että tahdon häntä auttaa. Jos vain jotenkin voin.” Katsahdin hurraavaan yleisöön ja tavoitin Tiinan katseen ja näin siinä surumielisen häivähdyksen, kun kyynel valui hänen poskelleen ja hän juoksi pois salista. Laskin katseeni lattiaan ja astelin hiljaa ulos salista. Menin vessaan siinä toivossa, että löytäisin Tiinan sieltä. Olin oikeassa, lukitun veeseekopin takaa kuului hiljaista nyyhkimistä.
- Tiina... kuiskasin hiljaa ja nyyhkiminen lakkasi.
- Mitä? Jätä minut rauhaan! Tiina tiuskaisi takaisin.
- Hei, etkö haluaisi kertoa, mikä sinulla on? Olen Lotta ja näin kun juoksit pois salista. Jäin odottamaan vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Tiina asteli ulos kopista.
- Hyvä on sitten Lotta.  Kävelimme puistossa puiden katveessa ja Tiina aloitti kertomuksensa.
- Olin kahdeksanvuotias, kun vanhempani erosivat, enkä ole sen jälkeen tavannut isääni. Asuin äitini ja isosiskoni kanssa kerrostaloasunnossa Saarikosken keskustassa. Kun eräänä päivänä tulin kotiin ystäväni bileistä koin järkytyksen.. Tiina vaikeni hetkeksi.
- Huhuilin Maijaa, siis siskoani, mutta vastausta ei kuulunut. Ihmettelin mihin Maija oli mennyt, vaikka äiti oli sanonut, ettei hän saa lähteä minnekään sillä aikaa kun äiti on keilahallilla.
- Huomasin vessan oven olevan raollaan. Avasin sen ja kurkkasin sisään. Näin Maijan lattialla makaamassa tajuttomana. Tiina vaikeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
- Kyyristyin Maijan viereen lattialle ja kokeilin hänen pulssiaan, mutta sitä ei ollut. Maija oli kuollut. Nyt Tiina puhkesi katkeraan itkuun ja minä yritin lohduttaa parhaani mukaan.
- Tiina, anteeksi, en tiennyt!
- Ei se mitään, halusin luottaa edes johonkin. En ole aikaisemmin kertonut tätä kenellekään.

Minusta ja Tiinasta on tullut lähes erottamattomat ystävät, kuljemme aina yhdessä. Äidinkin mielestä Tiina on jo kuin perheenjäsen. Tiina yöpyy ja muutenkin viettää aikaansa meillä aika usein, koska hänen äitinsä on aina pitkään töissä. Ja Tiina asuu meidän taloamme vastapäätä. Olen niin onnellinen, että olen saanut Tiinan hymyilemään! Sitä onnea ei voi mikään muuttaa!!