Sitten tapahtui jotain outoa ja mun elämä muuttui yhtäkkiä ihan mustaksi. Oli mulla vieläkin kaikki periaatteessa ihan hyvin. Kotona oli hyvä olla ja koulussa oli kavereita. Mulla oli ja on vieläkin jopa poikaystävä. Mä vain olin alkanut olla todella surullinen ilman mitään syytä. Mä en voinut sille mitään enkä mä tiennyt, miten mä saisin sen loppumaan. Joinakin päivinä mä en edes ollut varma, halusinko mä sen loppuvan, vai halusinko mä vain upota yhä syvemmälle.

Vaikka mä en neljä kuukautta sitten ollut yhtään epäröinyt napata itselleni luokan suosikkipoikaa Jonia, musta alkoi tuntua, etten mä ansaitse sellaista poikaystävää. Mä kerroin siitä Jonille, uudestaan ja uudestaan ja lopulta sillä meinasi jo palaa pinna. Se sanoi, ettei jaksa enää takoa mun päähän itsestäänselvyyksiä. Sen mielestä mun olisi pitänyt lopettaa sellainen typerä huomion kerjääminen ja keskittyä vaan olemaan onnellinen.

Joni ei yleensä kysellyt mitään, vaikka mä olin usein vähän hiljaisella päällä. Sille riitti se, että me tavattiin muutaman kerran viikossa, olinpa mä sitten millaisella tuulella hyvänsä. Mun isosisko Milla ei päästänyt mua ihan yhtä helpolla, joten sen silmissä mun täytyi aina esittää iloista. Se oli kerran saunassa saattanut nähdä vilaukselta mun viiltelyjäljet, vaikka mä olin yrittänyt huolehtia siitä, ettei kukaan tullut mun kanssa yhtä aikaa saunaan. Mä ajattelin, että se saattaa vielä kieliä vanhemmille. Se huolestutti ja pelotti mua. Milla on aina ollut huoleton lörpöttelijä. Se suuttuu ja leppyy, itkee ja nauraa, vihaa ja rakastaa niin kuin se olisi yhtä helppoa kuin hampaiden pesu. Mä en pystynyt samaan – en ehkä vieläkään pysty, mutta nykyään mä tiedän, että täytyy edes yrittää. Mä en vaan koskaan ole mielelläni antanut kenenkään sotkeutua mun asioihin.

Mun luokkakaveri Peppi oli nähnyt jollain nettisivulla kuvia meidän ikäisten tyttöjen viillellyistä käsivarsista ja otti ne puheeksi muutama päivä sitten, kun mä olin mun toisen parhaan kaverin Kiian kanssa istumassa iltaa Pepin luona.

"Aivan tyhmää", Kiia tuomitsi heti. "Ei mitään järkeä. Älytöntä huomion hakemista vaan." "Teinipelleilyä", Peppi nauroi, "kuunnellaan synkkää musiikkia pimeässä huoneessa goottivaatteissa ja itketään kun maailma on niin paha! Entä sun mielestä, Roosa?"
Mä en ollut tiennyt, että mun parhaat ystävät saattoi olla niin lapsellisia.
"Kai ne voi olla oikeasti masentuneita", mä sanoin epäröiden.
"Mutta se on silti ihan typerää huomion kerjäystä", sanoi Kiia. "Niiden pitäisi mennä johonkin psykiatrille eikä vetää tuollaista showta. Mä en ainakaan usko, että siitä viiltelystä tulee oikeasti yhtään parempi olo."
Mä vaan hymähdin vastaukseksi ja toivoin, että tytöt vaihtaisi jo puheenaihetta. Huomionhaluista showta? mä ihmettelin mielessäni. Mähän yritin piilotella arpiani niin paljon kuin vain pystyin.

Sinä iltana mussa heräsi yhtä aikaa harvinaisen toiveikas ja samalla hirveän pelokas olo. Kiia oli saanut mut miettimään omaa tilannettani. Ehkä mun tapa möyriä syvällä masennuksessa ihan yksin ei ollut paras mahdollinen. Mä tiesin kyllä, että masennus on ihan oikea sairaus – ainakin toisten masennus. Ihmisethän syövät siihen lääkkeitä ja menevät psykologin terapiaan ihan vapaaehtoisesti. Mutta sitä mä en ymmärtänyt, kuinka niillä riitti rohkeus kertoa kenellekään ja pyytää apua. Kyllä se lääkäriin meno oli mullakin käynyt mielessä jo pitkään, mutta mä en ollut koskaan ajatellut ihan tosissani, että uskaltaisin mennä puhumaan masennuksestani. Enhän mä halunnut edes vanhempieni tietävän mitään siitä.

Mä makasin sen yön melkein kokonaan valveilla ja mietin, olinko mä edes oikeasti masentunut. Mua epäilytti, kuinka tyhmänä mua pidettäisiin, jos menisin johonkin psykologille ja se nauraisi mut pihalle. Kaikkihan on joskus allapäin. Silloin oli pimeä alkutalvi, joten eihän se sitten ollut mikään ihme, jos mulla oli vähän synkkä fiilis. Mä ajattelin, että ehkä mun pitäisi vain alkaa syödä vitamiineja ja ulkoilla enemmän ja mennä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Sisimmässäni mä kuitenkin tiesin, ettei se auttaisi mitään. Mä olin oikeasti elänyt koko syksyn ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. Raahauduin lenkille ja kaverien luo yhtä usein kuin ennenkin. Yleensä mä en ollut yhtään iltaa viikosta kotona yksin synkistelemässä. Mä jopa pakotin itseni esittämään, että mulla oli hauskaa Kiian ja Pepin kanssa, mutta koko ajan mun sisällä tuntui silti pahalta. Kaikkein  pahimmalta tuntui se, etten mä enää kelvannut itselleni. Arvostelin ja haukuin itseäni koko ajan. Mulle ei koskaan tullut mieleenkään verrata itseäni mihinkään muotinukkeihin, vaan mä olen aina ollut ihan tyytyväinen ulkonäkööni, vaikka mä en olekaan täydellinen. Sen sijaan kaikki mitä mä tein ja sanoin ja jopa kaikki mun ajatukset tuntui ihan vääriltä.

Aamuyöllä musta alkoi tuntua siltä, etten mä enää oikeasti jaksaisi ilman että pyytäisin apua jostain. Tuntui ihan siltä, kuin mä olisin hukkunut pimeyteen. Mun ajatukset oli joka päivä ihan mustia ja mä vajosin niihin joka hetki, kun jäin yksin. Mä en ollut enää pariin viikkoon ollut viillellyt itseäni, vaikka alussa se oli auttanut. Mä olin kuitenkin alkanut itkeä silloin tällöin öisin, hiljaa peiton alla. Se tuntui paljon pahemmalta kuin viiltely.

Mulla oli aamulla kurjaakin kurjempi olo. En ollut saanut nukuttua paria tuntia enempää, ja suoraan sanoen mua pelotti. Mä olin nimittäin päättänyt, että sinä päivänä mä kävelisin ruokatunnilla koulun terkkarille ja pyytäisin apua masennukseen. Mua jännitti aivan tajuttomasti jo aamupalapöydässä, enkä mä sen takia saanut syötyä kuin mandariinin. Äiti oli huolissaan, mutta mä lupasin ottaa evästä mukaan kouluun. Se kyttäili aina mun syömisiä, koska mä olen aina ollut aika hoikka ja äiti itse on joskus nuorena sairastanut anoreksian. Mä olin monta kertaa vakuutellut äidille, että syön kunnolla eikä sen tarvitse huolehtia. Mun syöminen olikin ainoa asia, johon äiti kiinnitti huomiota. Siksi mä olinkin onnistunut salaamaan viiltelyarvet ja koko masennuksenkin niin kauan. Mä näyttelin kotona iloista ja koska mä toin koulusta kotiin hyviä koetuloksia ja olin iltaisin kaverien kanssa niin kuin aina ennenkin, kumpikaan vanhemmista ei epäillyt mitään.

Mä en ymmärrä, miksi mua pelotti niin hirveästi. Meidän koulun terkkari Jaana oli ihan kunnon tyyppi, nelikymppinen nainen, jolta uskalsi hyvin mennä pyytämään laastaria ja särkylääkettä. Oli kuitenkin ihan eri asia tunnustaa Jaanalle, että mun olo oli niin paha, etten enää jaksanut yksin ilman apua. Ja vaikka mä olin viimein aamuyöllä päätynyt siihen tulokseen, että olin todellakin masentunut enkä vain kuvitellut, niin aamulla musta tuntui taas siltä, että terkkari ei kuitenkaan ottaisi mua tosissaan ja ettei mulla oikeasti olisikaan mitään masennusta.
Mä tapasin Jonin koulun pihalla ennen ensimmäistä tuntia. Halasin Jonia, enkä olisi millään tahtonut päästää irti. Siinä sylissä oli niin hyvä olla, oli ihan kuin aika olisi pysähtynyt, enkä mä olisi halunnut kohdata mitään muuta sinä päivänä.
"No, mikä sulla oikein on?" Joni kysyi lopulta. "Sä vaikutat jotenkin surulliselta ja oot noin hiljainenkin."
Mä olin jo vastaamaisillani, ettei mua mikään vaivannut, mutta mä pakotin itseni luottamaan edes Joniin.
"Yksi pieni juttu vaan. Mua vähän jännittää. Mä kerron sulle illalla, sopiiko?"
"Okei", Joni sanoi tyynesti. Sitten meidän piti jo lähteä tunneille ja me hyvästeltiin pikaisesti. Mulla oli todellinen voittajan fiilis pelkästään siitä, että olin saanut kerrottua Jonille edes tuon verran. Mä olin aina siihen asti valehdellut, että oon vain väsynyt tai että Joni oli kerta kaikkiaan väärässä, kun kuvitteli että mä olin jotenkin synkällä päällä.

Matikan ja biologian tunnit mä olin hyvällä päällä, keskityin opetukseen ja viittasin ja vastailin kysymyksiin. Ruokavälkkä oli jossain niin kaukana, ettei mun tehnyt yhtään mieli ruveta vielä murehtimaan siitä. Välitunneilla juttelin ja nauroin Kiian, Pepin ja parin muun kaverin kanssa kaikille hauskoille jutuille, joita me aina keksittiin. Mulla oli kevyt ja iloinen fiilis. Mähän olin päättänyt vihdoin rämpiä ylös siitä synkkyydestä, jossa olin möyrinyt jo kuukausia. Ruotsin tunnilla mua sitten alkoi pelottaa. Mä en pitänyt ruotsista yhtään ja yleensä ruokailua edeltävät tunnit kuluivat muutenkin aina liian hitaasti, mutta sinä päivänä kello tikitti hullun lailla. Kun tunti alkoi olla lopussa, mä jo oikeasti vapisin ja mua hikoilutti jännityksestä. Ruokahalu oli tietysti mennyttä ja mun maha oli aivan sekaisin.

Vielä aamulla mä olin järkeillyt, ettei mulla olisi mitään syytä jännittää terkkarilla käyntiä, vaikka sen käynnin syy nyt olikin vähän erilainen kuin ennen. Enää mikään fiksusti ajattelu ei kuitenkaan auttanut. Mun aivot ei kerta kaikkiaan pystyneet rauhoittelemaan mua  ja koko ruokailun ajan mä tärisin jännityksestä.
"Mun pitää mennä nyt käymään terkkarilla", mä sain lopulta sanottua Kiialle ja Pepille. Mulla olisi ollut hyvä selityskin terkkarikäynnille, nimittäin äiti oli hätistellyt mut muutaman kerran mittauttamaan hemoglobiinin, kun mä olen kuulema niin laiha ja kalpea. Kumpikaan ei nyt kuitenkaan kysyneet mun terkkarille menon syytä, joten en mä viitsinyt valehdellakaan, vaan lähdin enempiä selittelemättä koulurakennuksen päätyyn, jossa Jaanan vastaanottohuone oli.

Mä pakotin itseni vastaanottohuonetta edeltävään pieneen eteishuoneeseen. Eteinen oli erotettu käytävästä tavallisella puuovella, mutta eteisen ja vastaanottohuoneen välisessä ovessa oli iso läpinäkyvä lasi. Sydän hakaten mä kurkistin sisälle terkkarin huoneeseen. Siellä olikin Jaanan lisäksi tummatukkainen tyttö, joka istui tuolilla tihrustamassa vastakkaisella seinällä olevaa näöntarkistustaulua. Mä lysähdin eteishuoneen penkille istumaan ja odottamaan vuoroani. Kellon viisari raksutteli hiljakseen minuutteja. Mun ajatukset alkoi taas kääntyä siihen, ettei terkkari ottaisi mun huolia tosissani.

Mä vain istuin ja vapisin peloissani. Mua melkein itketti. Musta tuntui kamalalta, mutta mä olin päättänyt, että en antaisi itseni luistaa tilanteesta. Sitten odotushuoneen ovi kävi ja joku seiskaluokkalainen tyttö nilkutti huoneeseen.
”Ootko säkin menossa tuonne? Mulla taisi nyrjähtää nilkka koripallossa”, tyttö virnisti urheasti. ”Mene sä vaan. Mä voin mennä toistekin”, mä sanoin ja huokaisin helpotuksesta.

Kiia ja Peppi viettivät välituntia kikatellen keskenään eteisaulan sohvilla.
”Joko sä kävit siellä?” Peppi hämmästeli, kun mä menin tyttöjen luo.
”Siellä oli joku muu. Meen vaikka huomenna”, mä selitin.
”Me muistutetaan sua sitten huomenna, että varmasti menetkin”, Kiia virnisti. ”Sun pitäisi nimittäin oikeasti käydä mittaamassa hemoglobiini tai jotain. Sä olet taas tuollainen haamu.”

Mulla oli koko loppupäivän tavallistakin surkeampi olo, kun olin jänistänyt niin lähellä onnistumista. Koulun jälkeen menin Jonin luo niin kuin oltiin aamulla sovittu, mutta sielläkään en saanut itsestäni iloista fiilistä puristettua irti.
”Mikä se oli se juttu, mistä sä aamulla sanoit?” Joni kysyi heti tultuaan avaamaan mulle oven. ”Äläkä nyt taas sano, ettei sua mikään vaivaa. Mua alkaa oikeasti kyllästyttää tuo sun mököttäminen.” Mä huokaisin syvään.
”Mun olisi pitänyt tehdä tänään yksi juttu, jota mä jännitin hirveästi, mutta mä en pystynytkään. Nyt musta tuntuu, että mä olen hirveä luuseri.”
”Sun pitää sitten vain yrittää uusiksi! Etkö sä nyt vieläkään kerro, mistä jutusta oikein on kyse?” ”En”, mä puistelin päätäni, ”mutta mä kerron kyllä sitten, kun olen tehnyt sen.”
”Mä en tajua sua nykyään enää ollenkaan”, Joni mutisi.
Mulla alkoi tulvia kyyneliä silmiin. Se siitä vielä puuttui, että Joni menetti hermonsa minuun. Joni oli kuitenkin yksi mun elämän tärkeimmistä asioista, enkä mä voinut kuvitellakaan miten hirveältä musta tuntuisi, jos se jättäisi mut.
”No, mikä sulle nyt tuli?” se kysyi lempeämmin. Mä säikähdin, oliko mun kyyneleet valuneet poskille asti, mutta Joni ei näyttänyt huomanneen mitään. ”Tuletko sä sisään vai et?”
”Mä taidan kuitenkin mennä kotiin”, mä sanoin itku kurkussa.
”Okei, nähdään sitten vaikka illalla”, Joni sanoi hämillään. Kun olin kävellyt talon pihatielle asti, mun teki mieli syöksyä itkemään Jonin syliin, mutta se oli jo mennyt talon kuistilta takaisin sisään ja vetänyt oven perässään kiinni.

Kotona illalla Milla tuli mun huoneeseen ja istahti sängylle. Mä olin kirjoituspöydän ääressä tekemässä enkun läksyjä.
”Mitä varten sä kävit siellä terkkarilla tänään?” Milla uteli. Se kyseli aina kaikkea hirveän suoraan. Mä katsoin Millaa ihmeissäni.
”Miten niin? En mä edes käynyt siellä.”
”Mutta mä näin, kun sä tulit sieltä huoneesta. Liittyykö se siihen Joniin jotenkin? Jotain ehkäisyjuttujako?” Milla tivasi. Mä pudistelin päätäni.
”Ei se kuulu sulle ollenkaan, vaikka mä olisinkin käynyt siellä.”
Milla tuli mun viereen ja pörrötti mun hiuksia nauraen.
”Kuuluupas. Mun pitää tietää kaikki sun asiat. Se on isosiskon määritelmä!”
”Anna mun nyt tehdä nämä läksyt rauhassa”, mä pyysin. Mun tehtävät ei olleet edistyneet paljon yhtään koko iltana. Enimmän aikaa mä olin vain tuijottanut tyhjää sivua.
”Ootko sä muuten masentunut tai jotain?” Milla kysyi yhtäkkiä. Mun sydän hypähti.
”En mä ole. Miksi sä kysyt?”
”Tuli vaan mieleen. Jotkut käy sellasenkin takia terkkarilla. Yksi mun kaverikin käy.”
”Ai jaa”, mä mutisin tuijottaen edelleen tyhjää enkunvihkon sivua.
”Kannattaa kokeilla, jos yhtään siltä tuntuu”, Milla sanoi kepeästi ja lähti mun huoneesta.

Heti kun Milla oli häipynyt, mua alkoi taas itkettää. Mä oikeasti tarvitsin apua. Mä olin juuri työntänyt pois tärkeän ihmisen, rakkaan isosiskoni, joka oli yrittänyt auttaa mua. Miten mä pystyisin menemään mihinkään psykologille, kun en uskaltanut puhua olostani edes siskolle enkä poikaystävälleni?

Sinä iltana mä päätin taas kerran, että oli oikeasti pakko tehdä jotain. Mä kuitenkin tuuppasin koko asian yön ajaksi pois mielestäni. En kerta kaikkiaan halunnut ajatella sitä, että mun ihan oikeasti oli seuraavana päivänä mentävä sinne hemmetin terkkarille. Mä inhosin sitä ajatusta enemmän kuin mitään muuta, mutta mä en vain jaksanut enää olla joka päivä niin kauhean surullinen.

Aamulla mä yritin edelleen olla ajattelematta tulevaa päivää ja toimin kuin robotti. Söin aamupalaa, pakkasin repun, meikkasin ja laitoin hiukset niin kuin joka aamu. Mutsikaan ei tainnut huomata mussa mitään erikoista. Lähdin kävelemään koululle kymmenen minuuttia aiemmin kuin yleensä. Mä nimittäin tiesin, että ainoa tapa, jolla saisin itseni terkkarin vastaanotolle, oli marssia sinne suoraan heti ensimmäiseksi aamulla. Tuohon aikaan aamusta kukaan mun kavereista eikä Jonikaan vielä ollut koululla, joten mä en voisi luistaa terkkarille menosta sillä verukkeella että jäisin juttelemaan kaverien kanssa.

Jaana ei ollut vielä tullut töihin, mutta onneksi terkkarin odotushuoneen ovi oli auki. Kävin penkille istumaan ja kuuntelin hetken silmät kiinni, kuinka mun sydän hakkasi. Mua pelotti vähintään yhtä paljon kuin edellisenäkin päivänä, mutta tällä kertaa mä en suostunut ajattelemaan sitä. Päinvastoin mä käytin kaiken voimani siihen, että sain itseni keskittymään katselemaan odotushuoneen julisteita ja kuuntelemaan kouluun tulevien ihmisten ääniä käytävältä. Muuten mä olisin taas mennyt paniikkiin.

Paria minuuttia ennen yhdeksää Jaana kahisteli tuulipuvuntakissaan odotushuoneeseen. ”Huomenta”, se sanoi ystävällisesti. ”Oliko sulla tänne jotain asiaa?”
”On mulla”, mä sanoin hiljaa. ”Onko sulla aikaa jutella nyt?”
”Sitä vartenhan minä täällä olen”, Jaana sanoi. Se riisui ulkovaatteensa ja avasi lukittuna olleen vastaanottohuoneen. ”Tule vaan tänne puolelle.”

Mä istuin Jaanan työpöydän edessä olevaan nojatuoliin ja yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta onneksi Jaana auttoi saamaan keskustelun käytiin..
”No, onko sinulla joku terveysongelma? Vai halusitko muuten vain tulla juttelemaan?”
”Musta tuntuu että mä saattaisin olla masentunut”, mä sanoin ujosti.
”Se ei olekaan mitenkään harvinaista sinun ikäisillä”, Jaana sanoi. Se otti pöydänlaatikostaan parin sivun pituisen lomakkeen. ”Tämä on sellainen yleisesti käytetty testi, jolla saadaan selville, miten pahasta masennuksesta oikein on kyse”, Jaana selitti ja pyysi mua täyttämään lomakkeen.
Mun olo alkoi heti helpottua. Eihän se niin kamalaa ollutkaan, piti vain täyttää joku kaavake! Mä aloin reippaasti täyttää lappua, mutta heti parin kysymyksen jälkeen mä aloin epäröidä. Pitikö mun ihan oikeasti vastata rehellisesti? Lomakkeen joka kohdassa oli muutamia lauseita, joista piti aina valita sopivin. ”Olen alakuloinen ja surullinen”, lapussa ehdotettiin. Se osui ihan nappiin mun fiilisten kanssa. Mun teki kuitenkin mieli ruksia toinen vaihtoehto, joka oli  ”En ole surullinen”. Ehkä mä sillä vastauksella pääsisin vielä pakenemaan terkkarilta ilman, että joutuisin puhumaan fiiliksistäni.
”Täytä ihan rauhassa se”, Jaana kehotti ja rupesi itse työskentelemään tietokoneella mua vastapäätä. ”Rehellisesti”, se lisäsi hymyillen.

Mitä pitemmälle testissä mä etenin, sitä varmemmin musta alkoi tuntua, että en ollut kuvitellut masennustani. Ruksin lomakkeesta eniten kohtia, joissa väitettiin että vihasin itseäni ja uskoin epäonnistuneeni kaikessa mitä teen.  Koko ajan musta alkoi tuntua helpommalta myöntää surulliset fiilikseni.
”Tää on nyt valmis”, mä sanoin lopulta ja tuuppasin lapun Jaanalle. Mua jännitti, mitä se sanoisi, ja mun sydän alkoi taas hakata. Jaana tutki papereita vähän aikaa ja teki niihin merkintöjä mustekynällä ihan kuin se olisi ollut joku koe. Se vaimea paperien kahina kesti ja kesti. Mä kuuntelin käytävältä kuuluvia ääniä. Jotkut oli jo päässeet etuajassa välitunnille ekalta tunnilta. Mun biologian tunti oli mennyt melkein kokonaan ohi. Mä pohdin, kirjoittaisiko Jaana mulle jonkun lapun, jonka voisin viedä opettajalle.
”No niin, eihän tämä nyt niin pahalta vaikuta”, Jaana sanoi lopulta hymyillen. ”Kyllä sinä ihan selvästi olet masentunut, mutta siitä varmaan selvitään lyhyellä terapialla. Minä varaan sinulle ajan psykologille, niin pääsette alkuun.”
Mä olin ihan tyrmistynyt. Kaikki tuntui tapahtuvan niin äkkiä.
”Kävisikö viikon päästä torstaina, kahdelta?” Jaana kysyi naputeltuaan tietokonettaan hetken.
”Kai se käy”, mä sanoin ääri täristen.
Mä tunsin itseni jotenkin nöyryytetyksi, kun olin paljastanut terkkarille itsestäni niin paljon ja niin kipeitä asioita. Yhtäkkiä musta alkoi tuntua, että oli pakko päästä pois, kaverien pariin olemaan ihan tavallinen tyyppi muiden joukossa eikä mikään psykologin potilas.
”Käy myös täällä minun luona juttelemassa vaikka kerran viikossa, tai ihan niin usein kuin tuntuu”, Jaana kehotti vielä. ”Haluatko sinä nyt jäädä vielä tänne vai mennä tunnille? Tämä on joskus ekalla kerralla vähän vaikeaa.”

Poistuessani terkkarin huoneesta Jaanan antama lintsauslupalappu mukanani mulle alkoi hiljalleen tulla tosi huikea voittajan fiilis. Vaikka aamun ensimmäinen tunti oli ollut kamala, mä olin vihdoin tehnyt sen mitä olin pelännyt pitkään, ja jäljellä oli vielä koko päivä ihanien ystävien seurassa.
”Moi! Missä sä oikein olit bilsan tunnin? Myöhästyitkö sä?” Peppi huusi aulan halki heti, kun huomasi mut.
”Mä kävin siellä terkkarilla ja siellä menikin vähän pitempään. Mitä teillä oli tunnilla? Tuliko meille jotain läksyä?” mä vaihdoin puheenaihetta ja toivoin, ettei tytöt kyselisi enempää mun terkkarikäynnistä. Kiia näytti mulle läksyt ja kysyi, mitä mä aioin tehdä illalla. Se halusi lähteä Pepin ja mun kanssa uimaan koulun jälkeen. Mä suostuin innokkaasti, koska mua jännitti mennä kotiin nyt, kun mä olin paljastanut jollekin salaisuuteni. Mistä sen tiesi, vaikka Jaana kielisi mun vanhemmille. Eihän se ollut sanonutkaan, ettei kertoisi mun masennuksesta eteenpäin.

Uimahallissa mua alkoi pelottaa, että joutuisin puhumaan masennuksesta vanhemmilleni. Mulla oli ihan poissaoleva fiilis ja koko aamuinen terkkarilla käynti alkoi jotenkin kaduttaa. Varmasti Jaana oli ottanut yhteyttä mun vanhempiin. Kiia ja Peppi riehuivat ja nauroivat, ja mä yritin pysyä mukana niiden jutuissa ja näytellä tosi iloista. Mä olin päättänyt, etten kertoisi Kiialle ja Pepille vielä mitään. Vaikka ne oli mun parhaita kavereita, mä en halunnut pakottaa itseäni puhumaan fiiliksistäni samana päivänä monelle ihmiselle.

Se yksi ainoa ihminen, jolle sinä päivänä vielä aioin avautua, oli Joni. Kun me mentiin välillä saunaan lämmittelemään, musta alkoi tuntua, että mun piti päästä Jonin luo heti kertomaan masennuksestani.
”Hei... mä taidan lähteä jo kotiin. Mulla alkoi vähän koskea päähän”, mä keksin tekosyyksi tytöille. ”Voi ei, ootko sä kipeä? Sä oot ihan kalpeakin?” Kiia huolestui. ”Oliko se sun hemoglobiini tosi huono?”
”Ei tää mitään oo”, mä hymähdin. ”Mulla on kai vaan verensokeri vähän alhaalla. Parempi mennä kotiin syömään. Nähdään sitten huomenna koulussa”, mä sanoin ja lähdin pesulle ja pukemaan ennen kuin tytöt ehtisi kysellä enempää. Mä lupasin mielessäni, että jos ne seuraavana päivänä ihmettelisivät mun käytöstä, mä voisin jo kertoa niille totuuden.

Joni ei ollut odottanut mua käymään. Se pelasi juuri tietokonepeliä ja pelin kanssa näytti olevan kiirettä.
”Moi. Kiva kun tulit”, Joni kuitenkin sanoi ja suuteli mua nopeasti ennen kuin uppoutui taas peliinsä.
”Pelaa vaan rauhassa, mä voin tässä tehdä läksyjä samalla. Sopiihan sulle, että mä jään joksikin aikaa?” Joni vakuutteli, että mä saisin jäädä vaikka koko illaksi, mutta sanoi myös, että pelissä menisi vielä jonkin aikaa, joten mä päätin kuluttaa aikaa syventymällä hetkeksi matikanläksyihin. Mua oli taas alkanut jännittää samalla tavalla kuin aamulla terkkaria odottaessani, ja mun oli pakko saada jotain muuta ajateltavaa kunnes saisin puhuttua Jonille.

Mä havahduin siihen, kun Joni tuli mun viereen sängylle ja kietoi kätensä mun hartioille.
”Senkin hikipinko, ihan muissa maailmoissa”, Joni nauroi. ”Joko sä sait kaikki tehtyä? Mulla loppui tuo peli jo.” Mä olin jo ajat sitten päässyt matikan kotitehtävien loppuun ja siirtynyt englantiin. Viimeistelin kesken olevan tehtävän ja kasasin sitten kirjani reppuun.
”No, haluatko sä nyt jo jutella siitä asiasta, mitä et suostunut eilen kertomaan?” Joni kysyi katsoen mua suoraan silmiin. Mä säikähdin Jonin äkkinäistä kysymystä ja väistin sen katsetta. Mä olin kuitenkin todellakin päättänyt ja luvannut puhua Jonille masennuksestani, joten se mun oli tehtävä. ”Okei”, mä sanoin ja huokasin syvään. ”Kai sä oot huomannut, että mä olen ollut vähän vaisu viime aikoina? Tänään selvisi, mistä se johtuu”.
”Oonhan mä huomannut. Mistä se sitten johtuu, ootko sä jotenkin sairas? Ei kai se oo mitään vakavaa?”
”No, mä olen masentunut”, mä sanoin ja jäin sydän hakaten odottamaan Jonin reaktiota. Mä en ollut koskaan tullut kysyneeksi, uskoiko se edes sellaisen sairauden olemassaoloon vai kuvitteliko se vain, että jotkut ihmiset vaan synkisteli turhaan.
”Ai jaa. Kyllähän siitä paranee”, Joni sanoi ja halasi mua. ”Mä epäilinkin jotain sellaista.”
”No, eihän se nyt niin kamalaa ollutkaan”, mä sanoin hymyillen Jonin syleilyssä. ”Mua pelotti ihan hirveästi kertoa tuosta. En mä edes tiedä, miksi.”
”Ei ihmiset taida paljon huudella tuollaisista”, Joni sanoi. ”Ootko sä kertonut tästä kellekään muulle? Eikö sun pitäisi sanoa tuosta sun perheellekin?” Mä pudistin päätäni.
”Sä et saa kertoa eteenpäin! Mä en ainakaan halua, että mun vanhemmat saa tietää.”
”Ei sitten, jos se kerran niin kamalaa on. Mutta mä luulen, että ne kyllä ymmärtäisi. Ajattele miten paljon sua helpottaisi, kun sun ei tarviis enää esittää mitään.”

Illalla kotiin kävellessäni mä mietin Jonin sanoja. Kyllä mun vanhemmat ehkä tosiaan ymmärtäisi. Mistä sen tiesi, vaikka ne olisi itse olleet masentuneita joskus? Mun äiti ainakin tietäisi, millaista on inhota itseään. Mä olin kuitenkin ollut jo tarpeeksi rohkea yhdelle päivälle, joten yritin mennä kotiovesta sisään niin normaalisti kuin yleensä. Moikkasin nopeasti olohuoneessa telkkaria töllöttäviä vanhempia ja hiivin omaan huoneeseeni. Milla istui siellä mun sängyllä ja selaili aikansa kuluksi jotain lehteä.
”Mitä sä täällä teet?”
”Oottelin sua tietysti. Mulla on kysyttävää. Miksi sä oikein ravaat siellä terkkarilla? Mä näin sut taas tänä aamuna siellä.”
”Oo hiljaa!” mä sähähdin ja tuuppasin huoneen oven kiinni. Onneksi telkkari olohuoneessa oli aika kovalla eikä vanhemmat varmaan kuulleet mitään. ”Ei se kuulu sulle, vaikka olisinkin käynyt”, mä sanoin tiukasti.
”Kuuluupas, jos sä oot niin pöhkö, ettet kerro kellekään muulle. Ei noita asioita saa yksin jäädä hautomaan. Sillä tavalla ne muuttuu vaan pahemmiksi.”
Mä istuin sängylle Millan viereen. Se tuli lähemmäksi ja kietoi kätensä mun hartioille.
”Hei, mä tiedän mikä sua vaivaa. Kyllä mä olen huomannut. Sä oot masentunut, eikö niin?” Mä nyökkäsin. ”Järjestikö se terkka sulle lääkäriajan tai jotain?”
”Joo. Kyllä mä pärjään tästä eteenpäin. Jonikin tietää.”
”No hyvä. Mä en kerro porukoille jos sä et halua, mutta sun pitää pitää edes mut ajan tasalla.” Mä yritin pyyhkiä vaivihkaa kyyneleitä silmistäni, mutta Milla oli jo huomannut että mua itketti.
”Ei se mitään”, Milla sanoi hiljaa ja piti mua lähellään. ”Huomenna on varmaan jo parempi olo.”



kuva: Freedigitalphotos.net