Väsymys tuntui silmien takana, mutta pakottauduin pitämään ne auki. Pelkäsin, että joku huomaisi, jos sulkisin ne hetkeksikään. Vielä tämä tunti, sitten minun ei enää tarvitsisi esittää. Siis esittää koulussa. Esitinhän minä kotonakin, mutta kotiväkeä oli paljon helpompi huijata. Tai no, oli se raskasta, paikasta riippumatta. En edes ymmärtänyt, miten olin jaksanut sitä näin kauan.


Masennuksen salaaminen ei ollut mitenkään helppoa. Puoli vuotta olin pysynyt kovana, mutta nyt, kahdeksannen luokan syksyllä aloin olla jo niin huonossa kunnossa, että salailu alkoi käydä melkein mahdottomaksi: nukuin tunneilla ja käytävässä, sillä en saanut yöllä unta. En hymyillyt. En hymyillyt enää ollenkaan, sillä se sattui. Joskus syyskuussa rohkaistuin ja kerroin masennuksestani Carlalle, parhaalle ystävälleni. Kertominen ei  kuitenkaan hyödyttänyt minua paljoakaan, sillä  kielsin Carlaa puhumasta asiasta kenellekään, edes minulle, jos en itse ottaisi asiaa puheeksi. Nyt käännyin katsomaan ystävääni, hän istui viereisessä pulpetissa. Huomatessaan minut hän hymyili, mutta minä en kyennyt vastaamaan hänelle.


Ahdistukselleni ei oikeastaan ollut vain yhtä, voimakasta syytä.  Se koostui monista eri asioista, joita olin kantanut yksin mielessäni: osaa vuosia, osaa kuukausia, osaa vasta tunteja, tai minuutteja. Mutta yhtäkään asiaa, joka minua masensi, en ollut koskaan kertonut kenellekään. Ei kukaan kuunnellut. Ei kukaan halunnut kuulla.


Ehkä voimakkain ajatuksistani oli tunne, että olin alempiarvoisempi kuin muut. Aina ensimmäiseltä luokalta asti olin tuntenut olevani huonompi kuin Carla. Carla oli aina ollut minua kauniimpi, sosiaalisempi, hauskempi ja suositumpi. Välillä minä ihmettelin, miten hän jaksoi olla kanssani. Miksei hän vaihtanut minua keneenkään parempaan?


Yläasteelle tultaessa meidän ystäväpiiriimme kerääntyi paljon yhtä kauniita ja suosittuja tyttöjä kuin Carla. Minä olin alkanut verrata itseäni myös heihin, ja joka ainut tuntui olevan parempi kuin minä. Tunsin erottuvani joukosta. Minä olin ruma, hiljainen ja tylsä. Olisin voinut lyödä vaikka omaisuuteni vetoa, että jos en olisi ollut Carlan ystävä, ei minua olisi varmasti huolittu mukaan koko porukkaan. Ja niin minua kohdeltiinkin, aivan sen mukaisesti, miten ajattelinkin: kun minä ja Carla tulimme historian tunnilta, ja muut matematiikasta, jo kaukaa kuului huuto: ”Carla moi! Mitä kuuluu?” Miksei minulta ikinä kysytty ’Mitä kuuluu?’ Mikseivät edes äiti ja isä kysyneet minulta koskaan? Miten olisin muka voinut puhua mistään mitään kenellekään, kun kukaan ei ikinä huomannut minua.


Miten oli mahdollista, että kaikilla muilla oli joku luottohenkilö, jolle he pystyivät puhumaan murheistaan, mutta minulla ei ollut? Ei ketään… Ei mitään, olin yksin. Olin yksin tässä maailmassa, vaikka olihan minulla kavereitakin.  ”Kaverit” eivät vain huomanneet, että olin olemassa. Saatika sitten pojat, he huomioivat minua vielä vähemmän… ”Carla, Carla, Carla. Oi ihana Carla.” Eivät ne huomanneet mitään muuta kuin ystäväni. Parhaan ystäväni, jonka vierellä olin tottunut seisomaan ikuisesti huonompana.


”Minä olen hallusinaatio”, kirjoitin päiväkirjaani, sillä siltä minusta juuri sillä hetkellä tuntui, kuin en olisi olemassakaan. En ollut, sillä kukaan ei kuullut sanojani tai nähnyt tekojani. Kello oli yksi yöllä ja ainoastaan minä olin hereillä. Kyynel tipahti kirjoitukseni päälle ja levitti tekstin surkeaksi, siniseksi tahraksi. Avasin työpöytäni laatikon ja kaivoin esille terän. Kiiltelevän ja kauniin, sellaisen, joka oli vapauttanut minut ahdistuksestani jo monia kertoja. Sellaisen, joka pystyi satuttamaan minua niin kovin paljon, ja samaan aikaan helpottamaan oloani. Katselin vasenta käsivarttani; ihmettelin, miten ihminen pystyi vihaamaan itseään niin paljon, että ainoa keino tukahduttaa tuo viha oli itsensä satuttaminen. Käteni näytti aivan silvotulta. ”Sairasta”, kuiskasin hiljaa, ja viilsin ranteeseeni yhden pitkän, syvän viillon lisää. Hetkeksi unohdin kaiken pahan, mikä painoi mieltäni. Kaiken pahan… Minä unohdin itseni.


Seuraavina päivinä en jaksanut edes tervehtiä vanhempiani, kun tulin kotiin. Joka päivä marssin vain  suoraan  omaan huoneeseeni. Perheemme kaksi koiraa hyppivät ympärilläni,mutta minä en sanonut niillekään mitään. Kaksi viikkoa jatkui näin. Huoneessani minä avasin läppärin kannen ja aloin etsiä erilaista musiikkia, joka sopisi olotilaani. Kuuntelin hyvin itsetuhoisia kappaleita  ja etsin netistä tietoa sanoilla ”itsemurha” ja ”hyvästi”. Vihdoin, noin puolentoista viikon päästä löysin etsimäni: itsemurhasta kertovan biisin. Otin eteeni paperin ja kynän ja rupesin kirjoittamaan sanoja ylös. Tuon biisin sanat vanhempani lukisivat viikonlopun jälkeen, kun palaisivat koiranäyttelystä. Minä en vain yksinkertaisesti jaksaisi enää, minua ei oltu tehty tätä maailmaa varten. Samassa äitini avasi huoneeni oven.
”Mikset sanonut ’Moi’ kun tulit kotiin?”
”Ei saa tulla! Ja olisit ite voinu sanoa moi, kun mä tulin kotiin!” minä huusin ja löin läppärin kannen kiinni melkoisella voimalla. Äiti katsoi minua pelästyneenä.
”Mitä sä teit tuolla netissä?”
”Ei kuulu sulle! Häivy!”
”Mitä sulla on käsivarressa?” äiti kysyi entistä säikähtäneempänä ja tarrasi kädestäni. Minä riuhtaisin itseni irti hänen otteestaan ja vedin hupparin hihan nopeasti alas.
”Ei mitään.”
”Olipas! Mistä ne oli tullu?” äiti huusi.
”Carlan kissa raapasi! Häivy nyt!” huusin ja loin naiseen kylmimmän katseen, minkä vain pystyin. Hän katsoi minua epäuskoisena, mutta kääntyi sitten ja lähti. Eikä vieläkään välittänyt minusta edes sen vertaa, että olisi jäänyt.


Seuraavana päivänä nukahdin aamunavauksen aikana, ruotsin tunnilla. Huonosti nukuttu yö vaivasi, mutta eipä tuo niin outoa minulle ollut. Havahduin luokanvalvojani ääneen:
”Nora, sulle on tällänen lappu terkkarilta.”
Tunsin henkeni salpaantuvan ja katsoin kauhuissani opettajaa, joka kiikutti lapun eteeni.
”Tässä on joku aika sulle, nähtävästi viiden minuutin päästä.”
Viiden minuutin! Katsoin Carlaan. ”Sinäkö??” En tehnyt elettäkään noustakseni, tuijotin vain vihaisena vuorotellen lappua, vuorotellen Carlaa .
”Ööh..? Pitäisikö sun sitten vaikka lähteä, ettet myöhästy?” opettaja sanoi varovaisesti
”No…Kai mun sitte pitää”, totesin tukahdetulla äänellä ja nousin hitaasti ylös.


Odotushuoneessa ehdin miettiä kaiken valmiiksi: kun terveydenhoitaja pyytäisi minut sisään, esittäisin vain mahdollisimman pirteää, ja kieltäisin kaiken, mitä Carla olikaan minusta kannellut.  En sanoisi mitään oikeasta olotilastani, sillä tiesin, ettei se kiinnostaisi ketään kuitenkaan. Se oli karu totuus, ja olin jo tottunut siihen. Sitä paitsi viikonlopun jälkeen ei enää olisi mitään olotilaa, minua ei olisi.


Liian pian istuin kuitenkin jo kasvotusten terveydenhoitajan kanssa hänen työhuoneessaan. Tämä oli esitellyt itsensä Hannaksi ja minua häiritsi se, että hän oli hyvin nuori ja ystävällisen näköinen. Tummat hiukset ponnarilla ja kullan väriset silmälasit. Olin varautunut näkemään vanhan ja vihaisen mummon käppänän, niin kuin ala-asteen terveydenhoitaja oli ollut. Totta kai on helppoa valehdella sellaiselle ihmiselle, josta ei pidä, mutta tämä hoitaja oli niin kiltin näköinen, että valehtelu saattaisi olla vaikeaa. Päätöksestäni en kuitenkaan silti luopunut. Minä en kertoisi mitään todellista. Eihän mitään todellista edes ollut! Sillä eihän minuakaan ollut, olin vain hallusinaatio, jonkun huumeaddiktin mielikuvituksen tuotetta. 


”Onko sulla mitään arvausta, miksi mä olisin pyytänyt sut tänne?” terveydenhoitaja kysyi ystävällisellä äänellä.
”Terveystarkastus?” naurahdin pakonomaisesti.
”No… Ei oikeastaan. Sulla ei ole se ihan vielä…”
Purin huultani ja katsoin muualle. Hanna ei saisi huomata, miten lähellä oli, etten ruvennut itkemään.
”Sun vanhemmat soitti mulle, ja ne sanoivat olevansa huolissaan, että miten sä oikein jakselet.” ”Aijaa äiti ja isä? Nekö tänne soitti? Hah, ihan turhaan on huolissaan”, kuulin ääneni sanovan. Mitä ihmettä? Eikö kantelija ollutkaan ollut Carla? Hetken hiljaisuus, minä en uskaltanut katsoa Hannaan päinkään.
”…Mitä sulle kuuluu Nora?” terveydenhoitaja kysyi. Sen kysymyksen kuullessani minä pillahdin itkuun.


Parin kuukauden päästä luin ääneen päiväkirjaan kirjoittamaani runoa terveydenhoitajan kuunnellessa vieressä.
”Tämä on totta”, totesin ennen kuin aloitin:

 

”Koulus kaikki luuli, et tyttö voi hyvin,
hän nauroi muiden mukana, toisten murheit kuunteli,
ei koskaan itse valitanut, aina vaan lohdutti,
hän piti salaisuudet, ja häneen luotettiin.


Tyttö oli vuosii sitte pelastanu ihmisen,
parhaan ystävänsä vetäny rinnallensa itkien,
frendi olis kuollu ellei tyttö olis auttanu,
viimesel hetkel hänen käteensä tarttunu.


Tää frendi on nykyään tytön paras ystävä,
hän säteilee tytön rinnal kirkkaana tähtenä,
tyttö on onnelline, ku on saanut hänet viereensä,
luomaan valoa, heidän ympärillensä..


Mut tyttö tottu siihe, et aina frendi valasi,
enemmä ku tyttö ja keräs paljo palasii,
ihailemaa jotai joka loisti nii kirkkaana,
ja se kirkas oli se, joka seiso tytön rinnalla.


Tyttö jakso monta vuotta olla ihan hiljaa,
ku kukaan ei kysyny hänen olotilaa,
hän jakso aina kaiken pahan painaa vaa mieleensä.
hän jakso illal vatvoo ajatuksia yksinää.


Tyttö mietti mikä pieles oli, kukaan ei auttanu,
miksei kukaan nähny, että tyttö vaan masentu,
joka ilta hän itki hiljaa peiton kulmaan,
hän mietti mikä olis ratkasu siihen pulmaan.


Hän tajus ettei enää jaksaisi kauaa,
hän tajus ettei voisi saada sielulleen rauhaa,
hän oli yksin eikä mahtanu sille mitää,
ettei kukaa jaksanu hänestä välittää.


Hän tajus että muilla oli suojelusenkeli,
mut hänellä ei ollut, sen tyttö huomasi,
tai ehkä se oli, jossain tosi kaukana,
jossain mistä tyttö ei keksinyt katsoa.


Tyttö masentu ja masentu aina vaa enemmä,
hän etsi ja etsi, muttei löytäny enkeliänsä,
äiti halus viedä tämän tytön terkkarille,
tyttö itki, mut hänet pakotettiin sinne.


Tytön pieni sydän vuosi tosi kauan verta,
toivoi rakkautta, mut petty joka kerta,
kunnes viimesel hetkel se tapahtu, tyttö tunsi,
joku otti kädest kii, joku välitti.


Tyttö halus nähä kuka nii paljo rakasti,
hän nosti katseen näki siin oli terkkari,
kyynel valu poskelt ja samal tyttö hymyili,
vihdoin hän löysi kadonneen enkelin.”