Mä olin jo ysillä, kun mä ensimmäisen kerran vasta tajusin, miksi ihmiset jää niin helposti kiinni edelliseen suhteeseen. Sitä ennen mä aina ihmettelin, miksi jätetyt jäi aina itkemään viikkotolkulla yhtä ihmistä. Tai siis, luulis, ettei se hetkauta, kun on jo saanut olla sen ihmisen kanssa. Niin mä ajattelin, kunnes mä varsinaisesti koin sen yhden pojan kohdalla. Me erottiin ja mä olin tosi maassa. Totta kai mä yritin salata sen jopa itseltäni -  "ei tää maailmaa kaada" - mutta oikeasti mulla kesti kuukausia päästä täysin yli. Ja mun mielestä se on aika paljon viisitoistavuotiaalta. No, pääsin kuitenkin, ja nyt mä olen taas siinä samassa jamassa. Jätetty, pohjalla ja vielä toista kertaa.

Tiistaiaamuna mä en herää auringon valoon. Ei ole kaunis ja aurinkoinen päivä, eikä linnut laula niin kuin ennen. Ja jos laulaakin, niin täysin erilailla.  Sen sijaan mä herään eiliset vaatteet päällä pedatulta sängyltäni, eiliset ripsarit poskille levinneinä ja näky on suorastaan hehkeä. Tänköhän takia Jere mut jätti, mä mietin katsoessani peilistä alakuloista naamaani. Kun mä aukaisen verhot, näky on lähes yhtä masentava kuin peilissäkin. Sataa ja taivas on harmaa. Mä käännän katseeni vielä peilin kautta uudelleen ikkunaan, ja katselen sateista katua. Taivaskin näköjään parkuu mun eroani.

Mä haen minttuteetä ja menen parvekkeelle katselemaan kaduilla kulkevia ihmisiä, kuten me välillä Jeren kanssa tehtiin, kun se oli meillä yötä ja kun meillä ei aamuisin ollut mitään ihmeellistä tekemistä. Kaksi pientä lasta juoksee katua pitkin värikkäitten sateenvarjojen alla. Ne hyppii vesilätäköstä toiseen ja niiden perässä juoksee epätoivoinen lapsenvahti hillityn sinisen sateenvarjon alla. Ne nauraa kaikki ja mä olen tosi kateellinen. Miksi muut saa olla onnellisia, kun mut on just jätetty? Varmasti totakin lastenhoitajaa odottaa kotona rakastava kulta. Mä asun kuudennessa kerroksessa, joten pahaa-aavistamattomat ihmiset ei huomaa mun stalkkaamistani. Eikä sitä, kun mä yksin istun puutarhasohvalle, kiedon kädet jalkojeni ympärille ja annan kyyneleiden taas valua poskille sateen kanssa samaan tahtiin.

-Ryhdistäydy nainen! Jemina kiekaisee ja avaa mun huoneen verhot kokonaan. Jemina on mun paras ystävä ja se on tullut poikaystävänsä kanssa mua katsomaan. Sen poikaystävä Mika seisoo oven suussa ja katsoo mua vähän hämillään. Kyllä kai mäkin juuri silmät päästään parkunutta zombieta tuijottaisin. Jemina menee kylpyhuoneeseen ja sieltä alkaa kuulua veden lorinaa. Se kai valuttaa mulle vaahtokylpyä. Ihankuin leffoissa aina. Jemina osaa olla tosi ihana. Mutta miten ne onnistuu? Ne on ollut yhdessä ikuisuuden, ne on molemmat toistensa ensimmäiset, kaikilla tasoilla, ja niiden onni vaan kukoistaa.
-Täällähän on siistiä, Mika sanoo ja viittoo naurahtaen ympärilleen.
-Mmm, mä mutisen ja jatkan ikkunasta ulos tuijottamista. Huoneeseen laskeutuu kiusallinen hiljaisuus ja kun mä nopeasti vilkaisen ympärilleni, mä tajuan sen yrittäneen olla vitsi. Edellisiltana mä vähän riehuin, tavarat tosiaan on ihan sekaisin.
-Hehehhehehe, mä yritän, mutta eiköhän kumpikin tajua sen olevan vain yritys nauraa. Surkea sellanen. Jemina ilmestyy kylpyhuoneesta, kääntää mut ympäri ja taluttaa kuin koiran kylppäriin. Se on laittanut meidän ammeen täyteen kuumaa vettä, ja niin paljon vaahtoa, että se pursuaa yli.
Ilmassa tuoksuu kaneli ja se tuo mun mieleen illat Jeren kanssa. Mä pyyhin kyyneleet poskiltani ja hymyilen Jemille. Se halaa mua ja mumisee mun korvaan niitä eronnut-paras-kaveri-juttuja, jotka kuuluu asiaan ja mulla on jo parempi olo.
-Sä menet nyt kanelikylpyyn ja me sillä välin siivotaan toi sun huone, Jemi toteaa ja kääntyy vielä ovella.
-Ei teidän ihan oikeesti tarvi, mä vähättelen, mutta Jemi nyökkää topakasti.
-Kyllä tarvii. Ai niin ja älä varaa mitään menoja kahen viikon päästä lauantaille, sä tulet silloin mun ja Mikan kanssa Jarnon synttäribileisiin, Jemina huikkaa ja sulkee oven ennen kuin mä ehdin sanoa sanaakaan. Eikä...en mä halua bilettää.

Musiikki soi täysillä ja porukkaa on kerääntynyt tanssilattialle enemmän kuin mä olen koskaan nähnyt bileissä. Ei sillä, en mä mikään bilehile ole koskaan ollut.
-Mä olen vieläkin tosi pahoillani teidän takia, mutta tänää pidetään hauskaa, eiköö? Jemi karjuu mun korvaan ja aukasee siideripullon ojentaen sen samalla mulle.
-Joo totta kai, mä vastaan ja hauskanpitoa mä tarvitsenkin. On kamalaa katsoa päivästä toiseen muiden hauskanpitoa ja miettiä, miksei mun elämä mene niin. Miksi muut tuntuvat pääsevän erosta yli samantien, miksi mä en?

Muutaman, ja sen jälkeen muutaman ylimääräisen jälkeen meno alkaa koventua. Jemina hyppii keskellä "tanssilattiaa" kädet ylhäällä ja sen upea keltainen juhlamekko pomppii perseen yläpuolella saaden vieressä istuskelevat jätkät käymään kuumina. Miksei mulla ole noin upeaa persettäkään? Hetken päästä kaverinsa kanssa jutteleva Mika huomaa tanssivan tyttöystävänsä sekä tuijottavat jätkät ja niin prinssi kiiruhtaa kantamaan prinsessansa pois jätkien palvovien katseiden alta. Jos mä nyt menisin hyppimään keskelle lattiaa; a) kukaan ei tuijottaisi ja b)kukaan ei hakisi mua pois. Hetkeksi mulle tulee taas yksinäinen ja masentunut olo, mutta sitten tyttö, jota mä en ollenkaan tunne, hyppää keittiön pöydälle tanssimaan  ja huitoo mua mukaansa. Tai jotakuta mun takana seisovaa kenties, mutta tässä vaiheessa iltaa ei ajatella niin pitkälle. Hetken mielijohteesta mä kuljeskelen muka rennosti pöydän luo ja kiipeän sen päälle myös. Tyttö hymyilee mulle ja jatkaa tanssimista. Sivusilmällä mä vilkaisen tytön tanssikuvioita, ja jatkan sitten itsekin samantyylisillä liikkeillä. Jätkätkin tuijottavat, osa nauraa ja osa viheltelee. Meno on kova ja mä huomaan muutaman jätkän katseiden kohdistuneen pelkästään muhun, kun yhtäkkiä kuuluu tömäys ja kaikki pimenee ohikiitävän hetken ajaksi.

Toinen tyttö ilmeisesti tipahti pöydältä, mä hekottelen itsekseni. Jostain kumman syystä mä kuitenkin makaan itse lattialla ja tyttö sen sijaan tanssii edelleen pöydällä. Helvetti, ei olisi ehkä sittenkään kannattanut laittaa niitä valkoisia kenkiä, joissa on kävellessä lähes mitätön, mutta pöydällä tanssiessa huomattavan korkea korko, mä kiroan huojuessani pystyyn. Jemina on irrottautunut viidentoista minuutin kielaristaan Mikan kanssa, ja on ilmeisesti kuolemaisillaan nauruun. Mika katselee sitä hellästi  ja taas mä joudun kääntämään katseeni pois masennuksen aallon hyökyessä bilefiiliksen yli. Kukaan ei katsele mua hellästi. Sen sijaan eräs olohuoneen sohvalla istuskeleva tumma komistus vilkuilee mua huvittuneesti. Mä päätän tarttua "härkää sarvista" ja kompuroin sen luo.
-Päivää! mä kajautan ängetessäni sen viereen sohvalle.
-Terve mieheen, se nauraa ja tekee tilaa mulle. Mulla oli matkallani sen luo selvä suunnitelma siitä mitä mä sanoisin, mutta sekavien mielikuvien täyttämässä päässäni mä en pysty muistamaan, miten se meni. Hetken aikaa mä mietiskelen, mutta sitten jätkä ottaa ohjat käsiinsä.
-Mä näin sun upeen tanssiesityksen, se aloittaa, mutta mä olen yhtäkkiä keksinyt paremman tavan aloittaa tää tuttavuus.
-Tuolla..mm..eteisessä...näytti olevan vesisänky, mennääks tekee...hyöky..aalto? mä takeltelen ja nostelen viekottelevasti kulmiani. Mun iskuyritys ei kuitenkaan näytä onnistuvan, sillä jätkä repeää samantien nauruun. Ilmeisesti se ei ole vielä päässyt yhtä kovaan fiilikseen kuin mä. Juuri kun mä olen loukkaantuneena nousemassa, tumma ja tulinen komistus kiskaisee mut takaisin viereensä ja kumartuu mun puoleen.
-Mitä jos ensin..jotain muuta? se kysyy ja suutelee mua. Mä vastaan suudelmaan ja se on kivaa. Mutta vaan kivaa. Jossain vaiheessa mä joudun toteamaan, ettei se oli Jere. Jere on ihan muualla, ei täällä, ei tässä. Mä irrottaudun ja jään hetkeksi miettimään, mitä Jere mahtaa tehdä. Katsooko se televisiota? Onko se ulkona? Ei kai se vaan ole jonkun d-kupin omaavan söpöläisen kanssa? Mä kaipaan sen viereen, pyydän tummalta tuliselta komistukselta anteeksi ja vetäydyn nurkkaan Jemin ja Mikan kanssa.

Jemi kohottaa merkitsevästi kulmiaan, ja mä vain pudistan päätäni kuin sanoakseni "ei se ole mitään". Eikä se olekaan. Pää on alkanut pikkusen selvitä ja mä olen taas masennuksen partaalla. Reunalla, kuten Apulanta parhaillaan laulaa. Mä juuri jätin tumman ja tulisen komistuksen istumaan itsekseen sohvalle, numeroa pyytämättä tai antamatta eli nyt on joku pielessä. En kai mä rakasta taas? Rakastuminen ja seurustelu, syvä kiintymys on ihan eri asioita, mutta rakkaus ei ole mun mieleen. Ainakaan tässä iässä, kun erotaan ja jätetään, löydetään sitten heti uusi tyttöystävä. Rakkaus on henkinen itsemurha, niin sitä sanotaan ja mä olen täysin samaa mieltä. Siinä ei käy kuin huonosti.

Cos' I never leave my heart open, never hurts me to say goodbye, laulaa Rihanna, mutta mä itsekin tiedän, ettei tää ole eka kerta, kun mä jätän "sydämeni auki" ja särjen sen. Rakastamalla. Edellinen kerta palaa katkerana mieleen ja saa palan nousemaan kurkkuun. Muistikuvia Tonista, ekasta poikaystävästä, muistikuvia ajasta sen jälkeen, sitten muistikuvia taas Jerestä ja viime viikoista. Mun syvälliset mietteeni keskeyttää Jemina, joka viittoo mua mukaansa.
-Lähdetään kotiin, se huutaa metelin yli, ja painautuu Mikan kylkeen.
Taas mä huomaan katkerana ajattelevani, että onhan se helppoa, kun on joku jonka mukaan lähteä. Surkeana mä kuitenkin pinnistän hymyn huulilleni ja lähden hoipertelemaan onnellisen pariskunnan perään. Pian bileet ja meteli vaihtuu kaupungin hiljaiseen öiseen hälinään ja yöbussin taaimmaisella penkillä mä vaivun takaisin masentaviin ajatuksiini.

Seuraavana aamuna, kunnon krapulassa, mä ponnistaudun istumaan isokokoisella parisängylläni, ja vilkaisen tokkuraisena ympärilleni. Mun vierelläni sängyllä retkottaa nukkuva Jemina ja Mika sen toisella puolen. Ne on kietoutuneet toisiinsa, tosi suloisen näköisesti, ja mun on pakko hymyillä niille. Huono olo hyökyy taas mun ylitseni ja saa mut rojahtamaan takaisin sängylle. Huonosta olosta ja takaraivossa jyskyttävästä kivusta huolimatta mä kuitenkin nousen ylös ja hiippailen ympäri tyhjää taloa. Muualla talossa kaikki on paikoillaan, aivan kuten ennenkin ja mulla on tyhjä olo. Tuo televisio tuossa könötti paikoillaan myös silloin, kun me Jeren kanssa oltiin kahdestaan meillä viikonloppu ja iltaisin Jere kuljeskeli sen ohitse vaaleenvihreeseen pikku pyyhkeeseen pukeutuneena ja lauloi Taio Cruzin rakkauslaulun mukana, osoittaen sanansa mulle. Sen onnentunteen muistaessa samainen pala nousee taas kurkkuun ja saa haukkomaan henkeä. Happea, mä ajattelen, happea mä tarvitsen. Nappaan mukaan ruskean viltin sohvalta ja kulkeudun taas parvekkeelle. Aamuauringon paistaessa mä kietoudun vilttiin, istahdan pienelle puutarhasohvalleni ja taas kerran kyyneleet valuvat lupaa kyselemättä poskille. Mieleen tulee kaikenlaista ja lopulta mä vaivun jonkunlaiseen tiedottomuuteen.

-Täälläkö sä taas röhnötät? Sähän jäädyt! Mä havahdun Jeminan voimakkaaseen ääneen. Säpsähdän hereille, ja tunnen Jemin hajuveden laimean tuoksun nenässäni. Jemina nojautuu halaamaan mua, ja hieroo mun selkääni rauhoittavasti. Mä tajuan, että taas eiliset ripsarin jämät paljastavat mun itkeneen.
-Joo..kiva olo, vai mitä? mä vastaan ja hetken Jemi on hiljaa.
-Siitä on vaan päästävä yli, eikö? se sanoo hiljaisuuden jälkeen ja mä tiedän, ettei se tarkoita krapulaa. Mun mielessä käy väkisinkin, että helppohan sen on sanoa. Ne erosi Mikan kanssa kerran isohkon riidan jälkeen ja seuraava yö kokonaan me juteltiin Jeminan kanssa puhelimessa. Tai oikeastaan mä juttelin, lohduttelin  ja Jemina itki hysteerisesti. Seuraavana aamuna Mika soitti Jemille ja ne palasivat yhteen. Joten Jeminalla ei oikeastaan asiasta kamalasti ole kokemusta... Kuitenkin mä tiedän, että Jem on täysin oikeassa. Mun on päästävä yli.

Päästettävä irti ja keskityttävä menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. Ettei mulle käy kuten edelliskerralla, kun mä pojan huonon kohtelun takia kielsin koko pahan olon ja kärsin siitä sitten vielä kuukausienkin päästä.  Haikeana mä luon katseeni horisonttiin, heräilevään kaupunkiin, ja tajuan tulleeni siihen kohtaan, jossa on vain koottava itsensä, ja noustava jaloilleen. Tällä kertaa mun syvälliset mietteeni keskeyttää Mikan karjaisu sisältä.  Se on ilmeisesti huomannut, ettei meidän suihkusta tule ollenkaan lämmintä vettä näin sunnuntai-aamuna. Jemina juoksee nauraen sisälle ja mä jään parvekkeelle istumaan.

Elämä jatkuu, olin mä mukana tai en...Niin, mun on vaan päästävä mukaan siihen. Ehkä mäkin olen Julia Roberts Pretty Womanissa. Vaikeuksien ja katastrofirakkauksien (toivottavasti ei sentään prostituution) jälkeen mäkin löydän jonkun pysyvän. Mun on vain annettava itselleni mahdollisuus... Tai sitten mä makaan tässä angstaamassa vielä kymmenen minuuttia ja nousen vasta sitten kypsästi jaloilleni.  Joo, niin on hyvä.