Tyttö on niin heikko, haaveileva tanssijatyttö. Silmät kuin jäätä, kaksi kirkkaansinistä pyörylää hyvin vaaleiden kasvojen keskellä. Heleä nauru kantautuu muiden korviin liian harvoin, hän ei viihdy seurassa. Vain se poika, jota hän rakastaa, saisi kuulla tytön ajatukset. Vaan ei aina mene elämä kuten tarinoissa ja satukirjoissa - poika muutti ja vaikka kuinka luvattiin, ei poika jaksanut pitää yhteyttä. Tyttö katsoo kuvaansa peilistä hymyillen varovaisesti. Oikeaa poskea halkaisee tummanharmaa maskaravana, kaksikin. Hän ei pyyhi niitä pois, vaan hymyilee hiukan leveämmin. Sitten ilme muuttuu takaisin vakavaksi. Ei maailma ole valmis ottamaan vastaan hymyilevää Karoliinaa.


Hiljainen kikatus kuuluu oven takaa, kun Karoliina nousee seisomaan peilipöydän vierelle. Suloisen vaaleanpunainen hame pyyhkäisee muutaman purkin alas ja ne kolisevat piiloon hyllyn taakse. Tyttö huokaisee, kumartuu nostamaan niitä takaisin. Moniakaan pulloista ei ole edes avattu, ei hän ole koskaan ollut kiinnostunut meikkauksesta. Iho on kadehdittavan virheetön, hänestä tulee mieleen satujen Lumikki, hänellä on yhtä mustat hiukset ja yhtä vaalea iho. Karoliina muistaa vieläkin, kuinka joskus pienempänä nosti lelutiaran hiuksiensa sekaan ja pyöri varpaidensa kärjillään.

Pian ovi aukeaa ja sisään astuu kaksi pientä tyttölasta. Toisella on mustat hiukset kuten isosiskollaan, naapurin lapsella on vaaleat kiharat.
"Äiti sanoi, että sun täytyy tulla alakertaan", Katri sanoo pyörähdellen prinsessamekossaan. Karoliina muistaa itsekin käyttäneensä tuota silloin joskus, aikoja sitten. Hän nyökkää ja osoittaa ovea tytöille, hän ei pidä häirinnästä.


"Ja niin mä pyörin kun kukaan ei nää,
et voi mua tänne yksin jättää,
katso tanssiini mun,
suhun yhä pahemmin hullaannun."


Pyyhittyään kasvonsa tyttö kipittää tummanruskeat kierreportaat alas. Paidan pitsi tarrautuu kiinni ovien kahvoihin, mutta hän irroittaa sen joka kerta rauhallisesti. Hän ei voisi rikkoa tätä paitaa, joka on hänen ainoa muistonsa isoäidistä.

Vaan tänään hän saisi käyttää sitä. Kuten kaikkialla toitotetaan, Sweet Sixteen. Hän ei haluaisi tehdä siitä isoa numeroa, mitä väliä jollain syntymäpäivillä. Mutta hänen äitinsä hyörii ympäriinsä ja kertoo kaikille, että hänen ihana tyttärensä täyttää 16 vuotta. Karoliina tahtoisi kadota varjoihin ja pysyä siellä, kunnes kaikki on ohi. Isä ei sentään muuta tapojaan, vaan katselee vierestä, tyttö ajattelee katsoessaan isäänsä päin. Katseessa on katkeruutta, muiden vanhemmat käyvät yhä katsomassa lastensa esityksiä, mutta hänen isänsä takia ei käy hänen äitinsäkään. He eivät ole nähneet edes hänen rooliaan Pähkinänsärkijässä, jota varten hän harjoitteli ikuisuuksia. Hiukan vihaisena Karoliina jatkaa kulkuaan kohti keittiötä, jossa arvaa äitinsä olevan.
"Hei kulta, viitsisitkö auttaa leipomisessa? Ota vaikka noi keksit uunista ja sekota jauhot sitä kakkua varten", hänen äitinsä sanoo ja hän tottelee, kuten aina. Koko kamalan murrosikävaiheensakin ajan hän on ollut se äidin pikku enkeli, joka on täydellinen aina, kun äiti jaksaa katsella häntä silmissään. Eli harvoin, mutta kuitenkin.


"Kyl me tiedettiin,
et tän täytyy mennä näin,
se on vaa elämää,
mut en tahdo sua unohtaa.
Aion sua ikuisesti rakastaa."


Kun vieraat saapuvat yksi kerrallaan, jotkut samalla kyydillä, hän vetää tekohymyn kasvoilleen ja vastailee onnitteluihin. Häntä hävettää, miksi äidin piti kutsua nämä kaikki ihmiset? Se kysymys pyörii koko illan hänen päässään, hän tahtoo tanssimaan. Hän tahtoo päästää koko kehonsa liikkumaan musiikin tahdissa ja haihduttaa huolet päästään. Mutta hän on kiikissä täällä kaikkien ihmisten keskellä.

Karoliina tahtoisi ulos, raikkaaseen ilmaan lumen keskelle. Hän haluaisi juosta kauas, rakkaansa luo. Mutta hän ei pysty, hän ei jaksaisi lähellekkään. Koska hän on niin heikko ja haavoittunut - kaikkien niiden sanojen jälkeen.


"Viimein mä tajuun,
mun täytyy päästä susta yli,
vaik muistot satuttaa,
nii on löytäny jotai sua parempaa."


Yhtäkkiä tytön silmät huomaavat ihmisten joukossa pojan, jota hän ei muista nähneensä. Samalla hetkellä poika katsoo häntä päin. Poika hymyilee ja Karoliina näkee, ettei se ole tekohymy. Hänen on pakko hymyillä takaisin, eikä hän tajua miksi. Poika saa hänet tuntemaan outoa värinää sisällään.

Niin, sitähän se rakkaus on.


“Rakastan sua oikeesti,
kulta rakas ihanin,
sulle vaan mä tanssin,
ei pyörintääni muut tuu näkemään.”


Kahden kuukauden päästä Karoliina on onnellinen. Hän on tutustunut poikaan, Joonataniin, paremmin ja hän on tajunnut,  ettei hänen elämänsä loppunut sen typeryksen muuttamiseen. On tanssijatyttö löytänyt elämänsä rakkauden, Sen Oikean, herra Täydellisyyden.