Auringon kirkkaat säteet herättivät minut syvästä unestani. Nousin sängystäni hieroen silmiäni. Katselin ympärilleni. Auringonsäteet valaisivat huoneeni ja kun avasin verhot, säteet suorastaan tunkeilivat sisään huoneeseeni. Kävelin hitaasti keittiöön ja näin isän juomassa siellä aamukahvia sanomalehteä lukien.
-Huomenta, sanoin ja odotin isän vastausta. Hän ei kuitenkaan vastannut, koska oli niin syventynyt lehteensä. Huokaisin ja samassa huomasin lapun pöydällä. Lapussa luki 'AADA ! Käy viemässä kirjasi kirjastoon koulun jälkeen, on eräpäivä. Pääsen töistä n. klo : 17.00.'  Työnsin lapun roskiin. Kyllä minä ne kirjat muistaisin viedä. Avasin jääkaapin oven ja kaivoin sieltä jogurttipurkin. Avasin olohuoneesta TV:n ja vaihdoin kanavia. Pian isosiskoni Helmi käveli olohuoneeseen.
-Huomenia, Helmi sanoi ja pörrötti hiuksiani.
-Älä! huusin ja yritin läpsäistä Helmiä. Hän ehti kuitenkin väistää ja käveli nauraen keittiöön.
Kun sain syötyä, puettua ja laitettua hiukseni, lähdin pyörälläni kouluun. Saavuin koulun pihaan juuri ennen kuin kellot soivat. Lukitisin pyörän nopeasti ja juoksin tunnille.


Ennen ruokailua kaikki sujui normaalisti. Kun koitti ruokalun jälkeinen välitunti, sain kännykkääni viestin. Paras ystäväni Silja seisoi vieressäni ja kysyi:
-Keneltä se viesti on ?
-En tiä, sanoin ja avasin viestin. Viesti oli äidiltä. Taasko se muistuttaisi niistä kirjoista? Viestissä luki 'Soita mulle, kulta, niin nopeasti kuin pystyt. Tosi tärkeä asia!'  Näppäilin kännykkääni äidin numeron  ja sanoin nopeasti Siljalle, että soitan äidille: joku tärkeä asia kuulema.
Äiti vastasi pian.
-Moi, lähetit mulle viestin ja soitin niin nopeesti kuin pystyin, sanoin ja odotin äidin vastausta. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi sitten surullisella äänellä:
- Tätä on nyt vaikea kertoa...mutta...
- Mutta mitä? sanoin ja aloin hätääntyä. Äiti huokaisi ja sai vihdoin sanottua nyyhkyttäen:
- Helmi on kuollut.


Tunsin, kuinka sydämeni löi ylimääräisen lyönnin ja jalkani alkoivat tärisemään. Minun oli pakko istua. Istuin penkille jalat ja kädet täristen. Silja katsoi minua huolestuneena ja istui viereeni. Tunsin, kuinka kylmät kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin.
-Tämä tuli aika äkkiä, mutta Helmi sai aamulla koulussa sydänkohtauksen. Tiedäthän.. hänellä oli vikaa sydämessä jo nuoresta lähtien ja nyt se tapahtui. Se, että hän ei enää ole luonamme.
Itkin vielä vuolaammin, ja Silja laittoi kätensä olkapäälleni.
Lopetin puhelun ja laskin kännykän syliini.
-Mitä on tapahtunut ? Silja sanoi ja katsoi minua. Olin hiljaa, kunnes sain sanottua itkun seasta hiljaa:
-Helmi..Helmi on kuollut.
Siljan kasvoille tuli kauhistunut ilme. Sitten tuli hiljaista. Olimme pitkään hiljaa, kunnes kellot soivat. Silja nousi ja sanoi:
-Tule, tunti alkaa.
En vastannut. Istuin vain hiljaa ja pian tunsin, kuinka ikään kuin filmi kelaisi päässäni taaksepäin niitä asioita, mitä sain Helmin kanssa kokea. Muistin sen, kun olimme kesämökillämme, kun olin vasta ensimmäisellä luokalla. Leikimme rannassa ja Helmi opetti minua uimaan. Kaikki meidän yhteiset muistot muistuivat mieleeni. Minun teki mieli vain kelata aikaa taaksepäin siihen kohtaan, jossa sain vielä olla Helmin kanssa.


Lähdin kesken koulupäivän kotiin ja kotona kävelin ensimmäiseksi Helmin huoneeseen. Istuin hänen sängylleen ja aloin itkeä. Isä ja äiti tulivat samaan aikaan kotiin, mutta antoivat minun olla rauhassa. Haistoin huoneessa Helmin tuoksun ja kuulin päässäni hänen äänensä.Vielä eilen hän oli kanssamme, mutta nyt. En voinut uskoa tätä. En vain voinut.


Olin kauan pois koulusta  ja jäin paljon jälkeen. Kotona en jaksanut tehdä mitään. En suostunut syömään, enkä tekemään mitään, mitä vanhemmat pyysivät. Kotona oli joka päivä hiljaista ja tunnelma oli kauhea. Emme puhuneet toisillemme enää paljoa ja äiti ja isä riitelivät usein.
Viikot kuluivat. Hautajaiset oli pidetty, kaikki oli toisin kuin ennen. Eräänä päivänä en enää jaksanut. Lähdin juoksemaan itkien hautausmaalle ja pysähdyin Helmin haudalle. Aloin itkeä vielä vuolaammin. Olin kirjoittanut Helmille pienen tekstin, jonka vein hautakivelle kukkien sekaan.


'Kaipaan sua niin, ja ilmestyt aina mun uniin. En tätä pysty käsittään, että näin äkkiä loppui sun matka tää. Aina pyyhit mun kyyneleet, peitit sydämestäni reiän, ja niin raskaaksi tän teet, ja aina muistan tän. Kun olit mun vierellä, pidit mua kädestä, etkä koskaan päästänyt irti.
Miksi näin pian? Miksi näin nuorena, sinun piti lähteä luotani ja jättää kaikki muu. Jos olisit vielä luonani, en koskaan päästäisi sua luotani. Sinua kaivaten, Aada.'


Pyyhin takin hihalla kyyneleeni ja tunsin, kuinka alkoi tuulla ja pieniä valkoisia lumihiutaleita alkoi leijua maahan. Nousin seisomaan, katsoin vielä hetken haudalle ja käännyin sitten pois päin. Elämäni oli muuttunut ja tiesin, että mikään ei palaisi enää ennalleen.