Eräänä päivänä lähimmän talon pihalle ilmestyi kuitenkin uusi kasvi. Siinä ei sinänsä ollut mitään erikoista: vaahtera oli kesytetty, kaunis ja olisi varmasti ollut siedettävää seuraakin, ellei sitä olisi isketty maahan juuri siinä kaikkein ärsyttävimmässä iässä ja lisäksi suoraan minun eteeni. Keskityin nopeasti kasvattamaan aikojen saatossa vahvistuneita juuriani entistä syvemmälle maaperään
– mistä sitä tiesi kuinka paljon tuollainen nenäkäs tulokas kehtaisi imeä yhteistä vettä? Kaikista ärsyttävin piirre uudessa tyypissä oli - jos hänen puhetapaansa ei laskettu - se, että muut metsäkaistaleen asukit tuntuivat pitävän siitä. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä entistä enemmän itseeni ja keskittyä sokerin tuottamiseen koko sydämeltäni. Silti en pystynyt täysin ohittamaan minuun kohdistuneita huomautuksia.


”Yo, Pappa…” niin sillä oli tapana minua kutsua, ”onks sulla vaihdevuodet kun noin hapanta naamaa näytät?” Se naureskeli kun kaarnajuovat syvenivät rungossani.
”Se on ollut tollanen koko mun elämän ajan”, pieni kärpässieni juurellani piipitti avaten innostuneena suunsa sitä pitkään vaivanneesta asiasta, ”mää luulen, et se on kuuro. Tai sitten puhekyvytön. Aluksi aattelin sen olevan kuollut, mut kyllä sillä tuntuu liikettä juurissa.”
”Voi voi, ei vanha Gilbert kuuro ole, eikä puhekyvytönkään”, naureskeli Koivuneiti, jonka kanssa olin viettänyt taimivuoteni tällä samaisella paikalla, ”hänellä on vain tuollainen vaihe nyt. Kyllä Gilbert puhuu kun valituksenaihetta löytyy…”
”Älkää viitsikö kiusata…” pudisteli puolestaan eräs lähikuusista latvaoksistoaan.


Olin pitänyt tästä paikasta enemmän silloin kun kaikki olivat hiljaa. Nyt jokainen tuntui aloittavan uuden keskustelun asiasta kuin asiasta ja jatkavan sitä pitkin yötä. Oloni oli niin sietämätön, että lopulta pystyin lopettamaan kuuntelemisen kokonaan. Olin vain puu, pelkkä mänty, seisoen aloillani kokonaisen vuoden lähes  ilman elon häivää. Välillä unohdin jopa tuottaa ravintoa itselleni. Muu kasvillisuus alkoi huolestua olostani, mutta minulla ei ollut siitä mitään hajua, ennen kuin jokin herätti minut horroksestani. Tunsin viiltävän kivun ihan runkoni alaosasta. Se sattui niin kovaa, että valitin ääneen. Koko kasvillisuus hiljeni ympärilläni. Katsoin alas, vain nähdäkseni pienen ihmistytön repivän kaarnaa rungoltani.
”Noin, nyt pipi parantuu…” se sanoi, puhalsi ja kietoi ison, oranssin kaulahuivin sille kohdalle, mistä kaarnaa oli lähtenyt.
Katsoin tätä olentoa puoliksi ihmetyksen, puoliksi ärtyneisyyden vallassa.
”Kuinka kehtaat haavoittaa minua noin?! Eikö nykyään enää ollenkaan kunnioiteta vanhuksia?!” Huusin ja puistelin oksistoani typertyneenä. Tyttö ei tietenkään reagoinut sanoihini, eihän se kuullut, mutta jollain kummallisella tavalla näytti kuitenkin katsovan minua suoraan silmiin.
”Älä itke, kohta ei enää satu”, se sanoi hymyillen ja taputti minua lohduttavasti juurille. Vihani ei laantunut, vaan jatkoin käheää mutinaani monen vuoden puhumattomuuden jälkeen. Tyttö ei selvästi ollut myöskään valmis antamaan periksi. Se jutusteli puheeni päälle iltaan asti, kunnes sen emo huusi, että oli nukkumaanmenoaika.


Tytön lähdettyä oloni oli hiukan pökertynyt. Pelkän vuodenkin tauon jälkeen tuntui vaikealta herätä tähän maailmaan. Oli täysin hiljaista, kunnes vaahtera kääntyi minua kohti.
”Tota.. ollaanko me puheväleissä?” se kysyi haparoivasti. Olin kieltämättä hiukan otettu tämän epävarmasta tavasta puhua minulle, ja niinpä vastasin säädyllisesti ja yksinkertaisesti: ”Kyllä.”
Sen jälkeen muukin kasvillisuus alkoi jälleen ottaa minuun kontaktia. Kuitenkin joka kerta kun pilkanaiheena olin minä, saatoin viettää monta päivää hiljaa. Tuloksena oli se, ettei minusta puhuttu enää niin pahassa, kuin hyvässäkään mielessä. Aloin silti itse ottamaan osaa muutamiin keskusteluihin viikossa, pitääkseni itseni ajan tasalla.


Toinenkin muutos tapahtui: Tyttö alkoi käydä luonani päivittäin. Minä en tästä pitänyt, varsinkaan kun vierailut tuntuivat ajoittuvan aina päiväuniaikaani, mutta lopulta siitä muodostui rutiini. Aluksi olin tytölle vain lelu, mutta vuosien kuluessa asemani muuttui mielikuvitusystäväksi. Useita kertoja kuulin kuinka hän kertoi minun mielipiteitäni tai ajatuksiani emolleen ja isälleen. Omasin jo kolme kutsumanimeä: suurimmalle osalle kasveista olin Gilbert, vaahteralle Pappa, ja nyt tyttö sanoi minua herra Mäntyseksi. Se ei tosin ollut vaikeasti päätelty, olihan tytön hyppyrottakin ”neiti Hiironen” ja naapurin koira ”herra Koiranen.”


Aikojen saatossa Tyttö kasvoi ja aloitti koulun. Silloin hän tapasi jutella kanssani joko koulun jälkeen, tai, mikäli hänellä oli kavereita kylässä, illalla ennen nukkumaan menoa.
”Katsos tätä!” Tyttö sanoi eräänä päivänä ja heilutteli kädessään paperin palaa. ”Minä tein ihan itse runon. Opettaja sanoi, että minusta tulee runoilija.”
”Mikä se runo on?” kysyin vaikka tiesin, ettei hän kuulisi. Minulle oli tullut tavaksi kommentoida ihmisten puhetta. Tyttö alkoi lukea takkuilevasti paperissa olevaa kirjoitusta:


Sak-set o-vat lin-tu
ke-ra me-tal-li-sen no-kan,
hiek-ka-lie-ju ai-nes-o-sa her-kul-li-sen so-pan!


Mielestäni tässä tekstinparressa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta Tytön loistavat silmät saivat minut hymyilemään. Hän juoksi saman tien sisään, huutaen samalla:
”Äiti, äiti, opettaja sanoi että minusta tulee runoilija ja herra Mäntynen sanoi, että runoni on tosi hieno!!”


Hetket, jolloin Tyttö toi minulle runoja, jäivät loppujen lopuksi parhaiten mieleeni. Muistin ne kaikki ulkoa ja aloin kehitellä omiakin. Aluksi Vaahtera ja muut naureskelivat pehmoudelleni, sitten kummastelivat sitä ja lopulta katsoivat sen olevan ainoastaan hyväksi, lopettaen kommentoinnin asiasta kokonaan. Olin iloisempi kuin pitkään aikaan, aloin vihdoin sietämään nuorempiani, jopa kestämään pientä hassuttelua.


Yhdeksän vuoden kuluessa runojen tyyli muuttui huomattavasti. Niistä tuli vihaisia, ja niissä oli sellaisia sanoja, joista en pitänyt. Tyttökin kävi enää vain noin kerran kuussa, ja muina aikoina näytti unohtaneen minut totaalisesti. Tervehdystä ei suonut minut ohittaessaan. Otin tämän puheeksi Koivuneidin kanssa.
”Etkö ole huomannut tätä, Gilbert? Lapsista tulee nuoria, nuorista tulee aikuisia ja sitten aikuiset vanhenevat tasaiseen tahtiin. Tuossa iässä heillä tapaa olla tietynlainen kapinaikä.”
”Mutta ei Tyttö minun mielestäni ole vanhennut yhtään!” väitin kiivaasti vastaan.
”Muistatko tuon kaarnanpalan jonka hän sinusta repäisi? Se oli silloin hänen olkapäänsä tasolla.”
Tiesin, että Koivuneiti oli oikeassa. En silti halunnut hyväksyä sitä.
”Ehkä sun ei kannattais kiintyä ihmiseen liikaa”, Vaahtera huomautti.
”Tämä on Gilbertin oma päätös”, ehti Koivuneiti sanoa ennen kuin minä suutuin.
Tuona iltana tuli nopeasti pimeää ja taivas oli täynnä tähtiä. Muiden nukkuessa vaivuin mietteisiini ja katselin taivasta. Samassa kuulin rapinaa – Tyttö hiipi ulos varpaisilleen. Hän näytti surulliselta ja luki minulle pitkästä aikaa jotain kirjoittamaansa:


”Likaan kasvoni
tuhrin tukkani
täytän rintani
tyhjennän vatsani

Jalat pylväiksi
iho kupariksi…

Miksen silti kelpaa?”


Sitten hän huokaisi, istui juurelleni ja jäi siihen pää painuksissa.
”Kyllä sinä kelpaat kenelle tahansa; jopa minulle, universumin nirsoimmalle puulle!” Naurahdin ja yritin lohduttaa Tyttöä kauneimmilla sanoilla, jotka tiesin. Tökkäsin häntä varovasti kun hän uhkasi nukahtaa. Ulkona oli liian kylmä torkuttavaksi.
”Kiitos”, Tyttö sanoi ikään kuin olisi ymmärtänyt lohdutukseni ja asteli takaisin sisälle.
Sen päivän jälkeen hän näytti taas unohtaneen minut kokonaan. Se ei kuitenkaan vaivannut minua niin paljon kuin yleensä, sillä tiesin hänen sisimmässään muistavan olemassaoloni.


Aika riensi jälleen: Tyttö rakastui muutaman kerran, unohti minut ja kun elämä ei sujunutkaan odotusten mukaan, kääntyi puoleeni. Ja Tyttö lähti. En nähnyt häntä sen jälkeen kovin usein. Aluksi suruni oli suuri, mutta muutaman vuoden päästä kykenin jälleen olemaan itseni, puu. Ja olinhan saanut hyviä ystäviä, jotka kuuntelivat minua. Tyttö kävi vanhempiensa luona, mutta ohitti täysin minut, vaikka itse olisin halunnut syöksyä utelemaan kuulumisia pitkän tauon jälkeen. Sitten eräänä päivänä, talonvahdiksi saapuessaan hän taas puhui minulle kuin vanhalle tutulle:
”Terve, herra Mäntynen, kuuntelepa tätä… mutta ota ensin mukava asento, se on melko pitkä:


Valot niityn udussa
jalkoja puuduttaa jää.
Tuuli soittaa kasveja
Kosteus heijastaa tähtiin.

Lapsuudenkoti hämärässä vilkuttaa

Äiti noilla rappusilla kuvasi
Veli potki pallon kukkapenkkiin
Isä lettukestit järjesti,
pensasaidasta valitti

Oven viereltä oman kukkapenkin
Varvuissa koti dinosaurusten.
Koira yhtenään takapihalta läksi,
häntä huitoen.

Valaisevat katulamput talven aurinkoista kesäpäivää,
joka menneestä pilkottaa

Lapsuudenkoti vilkuttaa

Haudattu on gerbiilit
ja löytölintu
Leikkimökki pystyssä
Ja samaa kuiskaa vaahterapuu

Leikittiin hevosia
trulleille karkkia
mansikoita poimittiin
kun iskää ootettiin
kotiin

Ja niin valo udussa
jalkoja jää
tuuli soittaa

Lapsuudenkoti haalenee.”


Muistin kaikki runossa esiintyneet tapahtumat. Minua ei edes haitannut, ettei siinä mainittu minua. Vai olinko joskus itse kertonut tytöstä runoissani? En.
”Mitä pidit?” Tyttö kysyi, ja annoin hyväksyvät kommenttini. Sen jälkeen seurasi parin vuoden tauko ennen seuraavaa runoa.


Siitä taisi olla jo kaksikymmentä vuotta kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Ja nyt se tuttu, punainen auto pysähtyi pihaan, minun kääntäessäni vaistomaisesti katseeni tämän puoleen. Tyttö astui ulos, mies auttoi häntä. Maha oli iso.
”Myönnä pois!” hekotti vaahtera ilkikurisesti, ”haluaisit olla tuo mies!”
Olin itse asiassa ajatellut sitä. Olla ihminen, olla Tytön. Mutta ei, se ei vain sopinut minulle, olinhan puu. Vaikka mielikuvitusleikki viehätti minua, tunteeni eivät olleet samankaltaisia kuin Koivuherran ja entisen Koivuneidin, nykyisen rouvan, jotka nyt olivat kietoneet maanalaiset juurensa ikuisesti yhteen.


” Kaksi sydäntä,
toinen pienempi nyrkkiäin.
Neljä keuhkoa,
puolet käyttämättömiä.
Kahdeksan raajaa,
puolet vasten kehoa.
20 sormea, puolet yhteen puristettuina.

Onko täydellisempää?”


Tyttö lausui. En ole varma, oliko se runo. Näin silti pilkahduksen hänen silmäkulmassaan, kun hän vilkaisi minua.


Kului 41 vuotta ja 3 kuukautta, ennen kuin näin hänet taas. Aloin vanhentua aiempaa nopeammin. Jonkinlainen tauti näytti iskeneen minuun - nukuin yli puolet päivästä. Heikkenin, havuni varisivat. Vaahtera yritti kovasti pitää seuraa, mutta puolet sen jutuista meni ohi korvieni. En ollut kuullut Koivurouvankaan puhuvan yli vuoteen. Kun seuraavan kerran heräsin, vaahtera näytti huojentuneelta.
”Tiedätkös…” hän aloitti vointini kysymisen jälkeen, ”Tyttö muutti pari viikkoa sitten tuohon samaiseen taloon.”
”Mikä ihmeen tyttö?!” puhisin jostain syystä ärtyneenä. Olin unohtanut hänet lähes kokonaan, enkä olisi välttämättä koskaan muistanut uudestaan, ellen olisi kuullut tutun äänen iloista laulua ulko-oven suunnalta:


”Vanhat lelut esiin kaivan,
lapsenlapset kylään sainhan.

Naurua, melskettä, piparia kysytään
purkin käden ulottuvilla nään
"Kelpaako yksi vai peräti kaksi?"
Kolme tassuun tarttuvaksi.
"Mummi, miksi niin ryppyiset kädet?"
"No niissä katsos viisauden näet"

Hymyyn puhkeaa ujoinkin,
kun vaari palaa takaisin
"Olipas kaupassa paljon tuttuja,
vaihdettiin taas vanhoja kalajuttuja!"
Nyt nuorimmainen ympyröitä piirtää
ja serkukset ne ulos rientää.

Lasten taas aika lähteä on,
evääksi piirakka gluteiiniton.
Ja sitten iltarutiinit alkaa
muiskun saa vaari ja sitten nauraa.

Sänkyyn kömmin illan tullen,
sivuun työnnän silmättömän nallen.
Ja sitten hyvä on olla tässä,
turvassa ja lämpimässä.”


Olihan tämän ääni nyt hiukan muuttunut; se oli käheämpi, hiukan heikompi… mutta runon tyylin tunnistin täysin ja yhdyin lauluun heti sen opittuani. Oloni koheni: tuntui kuin sata neulasta olisi kasvanut paikoilleen sillä sekunnilla. Tyttö nauroi hampaattomalla suullaan ja tuli luokseni.
”Katso nyt meitä!” hän hihitti, ”Niin vanhoja ja ryppyisiä!” Yhdyin tämän nauruun.
Se kesä oli elämäni parasta aikaa: Tyttö antoi minulle jopa oman ravinnepuikon maahan. Me lauloimme yhdessä, autoin häntä puutarhanhoidossa ohjaten ravinteita ja vettä oikeaan suuntaan ja muistelimme menneitä. Jopa Vaahtera yhtyi keskusteluumme. Yleensä ne tosin lopulta jäivät minun ja Vaahteran välisiksi mielipiteiden vaihdoksi, sillä Tyttö väsyi nopeasti. Yksi syy tietenkin oli, ettei hän kuullut meitä. Toivon, ettei tuntenut itseään ulkopuoliseksi. Myös Vaahteralla oli kesän aikana onnea - sanotaan vaikka näin, että Tytön vanhin poika lahjoitti hänelle ”sutjakan misun”, kuten Vaahtera itse sanoo. Oikeastaan lahja oli tarkoitettu ainoastaan Tytölle, mutta saavatpahan molemmat iloa.


Syksy saapui alkupakkasineen nopeammin kuin olisi pitänyt. Tyttö väsyi väsymistään, eikä lopulta enää herännyt. Näin kuinka hänet kuljetettiin eräänä päivänä pois. Alitajuisesti tiesin, miltä Tytöstä tuntui ennen kuolemaansa. Omistin itsekin enää kolme, ehkä neljä neulasta, joista yksi oli vain puoliksi kiinni. Sitten Tytön poika saapui, ja tiesin, että se olisi menoa myös minun kohdallani.
”Kyllä tätä kaistaletta pitää harventaa”, hän sanoi ja lausui saman tien tuomionsa minunkin suhteeni, ”ainakin tämä puu lähtee, sehän on sairas. Levittää pian taudin muihinkin alueen kasveihin.”
”Kuinkahan sitä ei olla huomattu aiemmin?” ihmetteli pojan kaveri. Hetken keskustelun jälkeen näin kirveen kohoavan. Vaahtera tuijotti minua hätääntyneenä, mutta rauhoittui kun näki minun hymyilevän ensimmäistä kertaa kuukauteen.
”Älä huoli…” sanoin ja aloin hymisemään tytön minulle opettamaa laulua: ”Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmär-.”