Minua ärsytti. Taas olin kertonut muille juttuja, jotka eivät oikeastaan olleet ihan tosia. En minä sitä tahallani tehnyt, mutta jokin minussa vain laittoi liioittelemaan ja lisäilemään keksittyjä yksityiskohtia tarinoihin eri tilanteissa. Minä nautin siitä, kun sain muut hämmästymään tai yllättymään – ja samalla vaivasi se, että muut huomaisivat tarinoideni epäyhtenäisyyden. Ehkäpä minun piti vain päteä ja olla mielenkiintoinen tyyppi.


Entä jos olisinkin tylsä? Eihän kukaan välittäisi seurastani ja sitten istuisin varmaan loppuelämäni yksin jossain kerrostaloasunnossa. Niillä jännillä jutuilla kyllä sainkin muita kuuntelmaan kiinnostuneina ja ehkäpä vähän ihailemaankin minua. Oli niin helppo kertoa tapahtumista, joissa kukaan paikallaolijoista ei ollut mukana. Yleensä oli parasta puhua vain sellaisia juttuja, joista muut pitivät ja jotka kuulostivat hyvältä. Vaikka se tuntui myös pahalta. Pienet liioittelut värittivät jatkuvasti puhettani. Esittäisin asian aina siinä muodossa ja siltä kannalta kuin sen hetkinen mielentilani oli. Tavallaanhan minä puhuin totta. Minulle oli kyllä muutaman kerran sanottu, ettei aina oikein tiennyt, olinko tosissani vain en. Se tuntui pahalta, en itsekkään tiennyt aina joka hetkellä kumminpäin asia oli. Jälkeenpäin vain mielessä pyöri: ”tuo ei ollut ihan totta, nyt hieman valehtelit, eihän se asia niin mennyt”. Mutta minä en pystynyt perumaan sanojani, jos siinä oli paljon porukkaa ympärilläni. Minua olisi niin hävettänyt myöntää, että nyt taisin vähän valehdella. Mitä muutkin olisivat ajatelleet. Oli helpompi kuvitella, etteivät ne kaikkia minun höponöitä muistaisi ja huomaisi mitään. Samalla alitajunnassa pyöri jyskyttäen ja syyttäen, ettei se niin toimi. Yleensä puhuin asiat sinnepäin kuin ne olisivat oikeasti menneet.


En minä kuitenkaan tuntenut itseäni valehtelijaksi. En hakenut epätotuudella hyötyä, luulisin niin. Tai ehkä hieman, mutta enemmänkin ne olivat sellaisia vahingossa tapahtuneita lipsahduksia. Usein vetosin siihen, että muistanut asiaa kunnolla, olihan se niinkin. Kuitenkin kaverit olivat elämän mielekkyyden elinehto. Kouluopinnot, harrastukset ja ammatti jäivät kirkkaasti kakkoseksi. Tärkeintä oli saada seuraa ympärillä pyörivistä tyypeistä. Siksi oli hyväksyttävää hieman huijata ja liioitella juttuja, koska vaakakupissa painoi koko elämän mielekkyys ja elämänhalu. Minä olin kitunut niin paljon yksin, että en halunnut sitä enää koskaan. Täytyi saada ihmiset viihtymään seurassani. Silloin piti olla itse mielenkiintoinen ihminen. Samalla tiesin, että jokainen ihminen on mielenkiintoinen itsenään, mutta en silti voinut omalla kohdallani luottaa siihen. Tunsin olevani enemmän syytön kuin syyllinen liioitteluuni. Olin pahoillani siitä, että annoin muille hieman väärää tietoa asioista. Lisäksi samalla tiesin, etten koskaan saisi oikeita ystäviä tällä keinoin. En myöskään voisi puhua minua oikeasti koskettavista asioista, koske ne eivät välttämättä kuulostaisi niin... mielenkiintoisilta. Eihän koko homma olisi kenellekään hyvä, ei minulle eikä muille. Mutta, kun oli niin ihana, jos joku noteerasi minut ja kuunteli, mitä minulla on sanottavaa. Silloinhan täytyy olla jotain mielenkiintoista, että se toinen ehkä toisenkin kerran kuuntelee minua. Huono homma. Niin, ihan kaikki, mitä kerroin ei ollut täysin totta, mutta suunnilleen niin...