– Ei ole olemassa vapautta. Käsi hyväili kermaisia silkkihiuksia, juoksi posken kostealla sammalnukalla. Kyyneleet olivat aamukasteenraikkaita, suolattomia pisaroita. Pieni tyttö, auringon suodattama sädesitriini, oli kasvanut lapsenuskonsa yli. – Pohjimmiltaan kukaan ei tiedä, kukaan ei halua… äiti vaikeni. Cerintha soi hänelle katseen, joka vei sanat hyvin kauas. Siinä samassa olivat silkkihiukset ja sammalnukka poissa. Äiti jäi yksin taloon, jonka seiniltä häntä tuijottivat taulujen lasikuoret. Hän oli antanut tyttärelleen kukan nimen. Cerintha ei uskoisi, että kaikki kuihtuu, hän ei koskaan oppisi. Huokaisten äiti sulki silmänsä ja näki kaunista, ikuista unta sateenkosteista terälehdistä painavine timanttipisaroineen.

Cerintha näki, kuinka aurinko kurotti kätensä kohti taivaanrantaa. Mikään ei ollut poissa, hän oli yhtä vapaa kuin aina ennenkin. Mutta oliko hän koskaan ollut vapaa? Linnut eivät laulaneet tänään, Cerintha ei ollut koskaan kuullut hiljaisuutta, ja kaikki koski häneen nyt. Hän laskeutui vatsalleen ruohikkoon toivoen, ettei mitään olisi ollut eikä mitään koskaan tulisi olemaan.

Ruohonkorret piirsivät kuvioita hänen poskeensa, kyyneleet rohduttivat huulet ja silmäluomet. Kun Cerintha viimein nukahti, istuutui sitruunaperhonen hänen päänsä päälle ja käpertyi siihen. Käpertyi siten, miten perhosilla on tapana käpertyä.

Keskipäivä koristeli puutarhan sadoin erivärisin silkein ja kimaltelevin koruin. Mehiläiset leikkivät piilosta juhannusruusussa, linnut innostuivat esittämään sävellyksiään päärynäpuun latvassa. Niihin Cerintha heräsi. Aamuyöllä hän oli ollut varma, etteivät linnut enää laulaisi. Hetken Cerintha tiesi, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut, sillä hän tahtoi edelleen uskoa vapauteen. Mutta kuoleman välttäminen on niin suurta vapautta, ettei edes pienen lapsen usko voi siihen riittää.

Etupihalle ajoi auto, jonka tuulilasista valo välkähti kipeästi Cerinthan silmiin. Se oli isän auto. Isä tuli joka päivä samaan aikaan. Keijunaskelin tyttö juoksi puutarhan perälle ja piiloutui karviaispuskan taakse. Sitruunaperhonen räpytteli siipiään vimmatusti pysyäkseen mukana. Hengästyneenä se laskeutui Cerinthan kädelle. Cerintha katseli sitä ihastuneena, sen syyslehdenkeltaisia siipiä ja kuunsäteenohuita tuntosarvia. Perhonen värähti hieman kuin nolostuen tytön lumoutuneesta katseesta.

– Katso, Cerintha kuiskasi. Hän otti puskasta kypsän karviaisen, painoi sen kuoreen etuhampaallaan reiän ja puristi makean sisuksen suuhunsa. – Kuoria ei tarvitse syödä. Ne ovat kirpeitä, hän neuvoi perhosta, ja pienenpieni hymy käväisi hänen kasvoillaan. Cerintha tahtoi olla kuin kaunis sitruunaperhosensa – lentää pois kivusta ja todellisuudesta, niin korkealle, että on vain taivas. Cerintha tahtoi olla täysin vapaa. Hyvin varovasti hän suuteli perhosen ohuita siipiä. Tietenkään tyttö ei ymmärtänyt.

Takaoven lukko raksahti ja ovi tönäistiin auki. Cerintha käpertyi pienemmäksi karviaispuskan takana.

– Cerintha, kukkaseni? isän huolestunut ääni huhuili. Cerintha ei vastannut. Hän tiesi isän sanovan sen ääneen, ja sitten se olisi tapahtunut. Isä laulaisi enkeleistä ja rakkaudesta Cerinthan hengityksen tahtiin, isä kuiskailisi kauniita sanoja korvaan. Mutta mikään ei toisi hänen vapauttaan takaisin. Isän askeleet saivat ruohikon taipumaan, Cerintha kuuli, kuinka korsien kaulat tallottiin poikki. Isä löytäisi hänet. Minne ikinä hän piiloutuisi, isä löytäisi.

Eikä kulunut kuin hento, lyhyenlyhyt hetki, kun isän ystävälliset kasvot ilmestyivät Cerinthan eteen. Cerintha ei hymyillyt. Sitruunaperhonen hyväili hänen kämmentänsä pehmeällä siivellään, mutta hän ei huomannut. Cerintha ei lähtisi isän mukaan. Oikeus oli määrännyt hänet äidille, hän tiesi sen varsin hyvin. Ja äidin kanssa hän aikoi olla, kunnes täyttäsi kahdeksantoista, ehkä sen jälkeenkin.
– Tule, kukkanen, isä kehotti ja ojensi suuren karhumaisen kouransa Cerinthaa kohti. Cerintha kavahti taaksepäin.
– Minä jään äidin kanssa, hän sanoi uhmakkaasti. Sitruunaperhonen istui hänen olkapäälleen kuin sanojen vakuudeksi. Silloin isä sanoi ne sanat, joiden lopullisuutta Cerintha ei olisi halunnut kuulla:
– Äitiä ei enää ole.

Nahkapenkki imi pienen tytön sisäänsä, bensiini tunkeutui autoon ja sai silmät vuotamaan. Moottori piti ainaista jaguaarinkarjuntaansa. Ikkunasta kaikki näytti niin epätodelliselta, tarkentamattomalta kuvalta, johon ei oltu onnistuttu vangita mitään. Cerinthan teki mieli puhaltaa lasi täyteen huurua, jotta hän ei näkisi. Mutta huuru katosi liian nopeaan. Ainoa, mikä Cerinthaa ilostutti, oli perhonen, joka edelleen istui hänen kämmenellään. Huomaamattaan hän alkoi rakastaa pientä sitruunaperhosta – rakastaa, kuin oli äitiä rakastanut.

Isä pysäytti auton moneen kertaan.
– On paljon asioita, kukkanen, hän sanoi, hymyili hassun rohkaisevasti, nousi autosta ja sulki oven. Cerintha jäi perhosineen tuijottamaan tyhjyyteen.
– Minä en tiedä, sanoi tyttö kerran isän jätettyä hänet jälleen parkkipaikalle odottamaan. – En tiedä, olenko vapaa. Äiti sanoi, ettei kukaan ole. Sitruunaperhosen tuntosarvet värähtivät; se ymmärsi. Cerintha piti tauon. – Mutta silti, hän parahti. – Olen vapaa uskomaan olevani vapaa, kukaan ei voi viedä minulta sitä nautintoa. Perhonen lehahti lentoon, teki muutaman kauniin kiepin ja laskeutui Cerinthan poskelle. Se silitti siivellään posken sammalnukkaa aivan kuin äiti aikoinaan.

Pian isä tuli takaisin ja ojensi Cerinthalle männynruskean paperipussin. Cerintha otti sen vastaan ilmeettömänä, epäröiden.
– Se on sinulle, isä ilmoitti hiven ylpeyttä äänessään. Tyttö veti pussista pitkän mustan leningin, jonka yläosa oli silkkiä, ja auringonsäteet leikkivät sen hienoissa kudoksissa. Helma oli ommeltu mustasta sametista. Cerintha tiesi, että puvussa hän näyttäisi upealta, kuin kohtalokkaalta prinsessalta. Sitruunaperhonen istahti samettihelmalle, ja kontrasti oli niin suuri ja kaunis, että Cerintha sävähti.
– Pidätkö siitä, kukkanen? isä kysyi. Tyttö nyökkäsi nostamatta katsettaan puvusta. – Se on äidin hautajaisia varten. Siinä samassa pienet sormet irrottivat otteensa mustasta kankaasta, ja mekko valahti auton lattialle. Sitruunaperhonen lennähti takaisin Cerinthan olkapäälle. Cerintha vihasi isää, vihasi. Hän ei koskaan laittaisi kaunista mustaa prinsessamekkoa ylleen.

Isän asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Portaikossa kaikui ja tuoksui kummallisen tyhjältä, samalta kuin puut tuoksuvat, kun lehdet ovat jo varisseet maahan. Cerintha pelkäsi onttoa portaikkoa, ja samalla häneen sattui kovin kipeästi, ettei puutarhaa enää ollut. Mitä sille tapahtuisi? Putoaisivatko karviaiset ylikypsinä nurmelle ja maatuisivat siihen? Valloittaisivatko ilkeät rikkaruohot koko kauniin kasvimaan niin, etteivät perunat, kurkut ja mansikat voisi enää elää siellä? Cerintha huokaisi. Puutarha oli ollut äidille niin kovin tärkeä. Nyt sen annettaisi kuolla, peittyä yhä vain kasvavaan viidakkoruohikkoon.

– Tässä huoneesi, kukkanen, isä sanoi. – Tuttuhan se sinulle on, niin monet viikonloput olet siellä viettänyt. Huoneen kylmä tervetulotoivotus sai Cerinthan värähtämään. – Ja onko tuon perhosen todella seurattava sinua sisälle? Sitruunaperhonen liiteli tytön pään yllä.
– On, Cerintha vastasi.
– Selvä, tyttöseni, isä huokaisi. – Tuskin siitä mitään haittaakaan on. Hän katosi keittiöön ja jätti Cerinthan seisomaan toimettomana huoneensa oven eteen.
– Cerintha? isän ääni kaikui vielä huoneiston läpi.
– Niin, isä?
– Sinun lienee parasta käydä vuoteeseen. Et tainnut paljoakaan nukkua viime yönä, ja huomenna vien sinut uuteen kouluusi. Cerintha ei tiennyt, mitä sanoa. Isä oli niin julma. Tyttö nieleskeli tunkkaista ilmaa, mutta itku sumensi silti katseen. Hän sulki oven perässään hyvin hiljaa ja tiesi jälleen jotain, mikä sai hänet entistä surullisemmaksi; hän ei ollut vapaa kyyneliltä.

Hyvin nopeasti yö oli ohi, ja Cerintha seisoi suuren kellon alla. Isä oli mennyt töihin, hänellä oli kiire. Koulun ovet olivat kuin suu valmiina jauhamaan Cerinthan hampaidensa välissä, ja vanhan kellon viisarit pyörivät ikuista ympyräänsä. Cerintha ei voinut ymmärtää, että äiti oli lähtenyt toissa yönä. Hän värähti odottamattomasta mielihyvästä; tavallaanko hän oli kuitenkin vapaa ajasta? Ei, ei se ollut totta. Aika kului, se kului kyllä. Huomasi Cerintha tai ei. Avuttomana hän katsahti taakseen, mutta autio piha ei tuonut lohtua. Hiekka tuoksui kuumalta ja pehmeältä, tuuli sai keinut keinumaan itsekseen, ja öljyttömät ketjut kirskuivat. Cerintha tunsi itsensä orvommaksi kuin koskaan. Hän oli puoli tuntia liian aikaisessa. Ilman sitruunaperhostaan Cerintha olisi istahtanut portaalle ja itkenyt. Mutta perhonen teki hänet vahvaksi, melkein iloiseksi.

– Huomenta, tyttö kuuli äänen takaansa. Joku kosketti varoen hänen hartiaansa, ja hän kääntyi. Kaunis nuori nainen seisoi hänen edessään hymyillen pää hieman kallellaan. Cerintha tarkasteli naista katseellaan hyvin kiinteästi. Tämän silmissä asui syksyn ruska, Cerintha ei ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä. – Tule sisään, täällä on aika tuulista, nainen kehotti ja kiersi kätensä Cerinthan harteille. – Oletko sinä uusi oppilaamme? Cerintha nyökkäsi. – Olen opettajasi, Mia. Mikä sinun nimesi on?
– Cerintha.
– Voi, miten kaunis nimi, Mia huokaisi. Kommentti sai Cerinthan hyvilleen.
– Se on vahakukka latinaksi, hän sanoi arasti. – Äiti tahtoi antaa minulle kukan nimen, jotta oppisin… Cerintha vaikeni. Sitruunaperhonen istui hänen oikean peukalonsa tyvellä. – Jotta oppisin, että kaikki kuihtuu. Ettemme ole vapaita ajalta. Mia katseli lasta. Hän tiesi, että kuusi vuotta opettajankoulutusta ei riittäisi pienelle tytölle, joka istui hänen edessään tyhjässä luokassa. Lapsiin ei saanut rakastua, hän muisti. Kiintyä – tavallaan – saa, mutta rakastua ei. Samalla Mia tiesi, että kukaan ei tarvinnut rakkautta yhtä paljon kuin kukanniminen tyttö, jolta oli viety kaikki. Silloin hän huomasi perhosen, auringonkeltaisen, upean sitruunaperhosen, joka levitteli siipiään Cerinthan kädellä. Mutta eiväthän perhoset käyttäydy…
– Opettaja? Cerintha katkaisi Mian ajatuksen.
– Mitä, Cerintha? Mia kysyi hymyillen ystävällisesti, koettaen olla näyttämättä hämmennystään, kummallista pelkoa, jota hän tunsi.
– Onko minun opittava? Tiedän, ettei ehkä tänään, mutta onko minun opittava huomenna? Tai ensi viikolla, tai kuolinvuoteellani? Onko minun joskus opittava, että vapautta ei ole? Mia katsoi suoraan lapsen tuskaisiin, viattomiin silmiin, jotka eivät tahtoneet ymmärtää. Juuri tällaisia tilanteita hän pelkäsi, sanoja, jotka eivät mitkään olleet oikeita. Miksi kasvatustieteiden luennoilla ei annettu vastauksia kaikista kipeimpiin kysymyksiin?
– Cerintha, kultaseni. Täysin vapaa sinä et tahdo olla, hän sanoi hiljaa.
– Tahdon, Cerintha sanoi. Hänen pieni kätensä silitti perhosen siipeä, ja taas Mia ei saattanut käsittää. – Tahdon olla vapaa kuolemasta, ajasta. Ehkä minä olenkin, ehkä. Mutta jos minä olen, miksi äiti ei ollut? Aamukastekyyneleet valuivat jälleen äänettömästi poskille, ja Mian oli estettävä itseään itkemästä. Hän oli lukenut Cerinthan tiedoista, että tyttöä oli kohdannut ”traaginen tapahtuma”, mutta mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Nuori opettajatar nousi ylös, kumartui Cerinthan eteen ja painoi tytön itseään vasten. Tyttö vastasi halaukseen ahnaasti, imien itseensä jokaisen irtisaamansa hellyyden pisaran. Hiiteen kasvatustieteen luennot, Mia ajatteli – tämä oli oikeaa elämää, itkua ja naurua ilman piirtoheitintä.

Mia päästi muut lapset sisään hieman myöhässä, mutta Cerinthasta tuntui hurjasti paremmalta, ainakin hetken. Hänen sitruunaperhosensa oli asettunut mukavasti pulpetin kynäsyvennykseen. Lapset tarkastelivat uutta tulokasta epäluuloisena, ja tyttö, jolla oli lyhyet vaaleat hiukset, huudahti:
– Perhosprinsessa! Katsokaa! Voi, miten ilkeältä niin kaunis sana saattoikaan tuntua. Tyttö hymyili julmasti, tönäisi Cerinthaa kuin ohimennen ja liihotti nokka pystyssä paikalleen. Cerintha katsoi avuttomana Miaa, mutta opettaja ei ollut huomannut.
– No niin, lapset! Mia huusi metelin yli ja taputti käsiään kahdesti yhteen. Luokka hiljeni. – Meillä on uusi oppilas. Mia katsahti Cerinthaa rohkaisevasti, mutta Cerintha ei osannut hymyillä. Häntä vihattiin, hän tiesi sen. – Tahdotko esitellä itsesi? Cerintha pudisti heikosti päätään. – Selvä, kultaseni, minä teen sen. Hänen nimensä on Cerintha, hän on kymmenen kuten tekin, ja uskon ja toivon, että häntä kohdellaan erityisen hyvin, sillä hänen äitinsä on juuri… Cerintha nousi ylös ja tuoli kaatui rämähtäen lattialle. Sitruunaperhonen säikähti ja lehahti lentoon.
– Älä sano sitä! Äiti on kotona, hän odottaa minua, sinä et saa valehdella! tyttö parahti. Hän kiiruhti ulos luokasta perhonen kintereillään.

Cerintha istui kenkätelineelle luokan ulkopuolelle, sillä salaa hän toivoi Mian löytävän hänet.
– He vihaavat minua, hän sanoi perhoselle, joka jälleen ymmärsi. – Minä olen kai outo. Mutta sitä Cerintha ei itsekään uskonut; hän oli takuulla vain ihan tavallinen kymmenvuotias tyttö. Cerintha oli jo varma, ettei Mia tulisi, kun kahva laskeutui alas.
– Anteeksi, pieni, Mia kuiskasi. Hän laskeutui kyykkyyn tytön eteen.
– He kutsuivat minua perhosprinsessaksi, ilkeällä tavalla, Cerintha sanoi. Mia hymyili.
– Mutta sinä olet perhosprinsessa. Kauniilla tavalla perhosprinsessa, hän vakuutti. – Tuo, kuinka sitruunaperhosesi seuraa sinua… Mia ei tiennyt, miten jatkaa lause loppuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
– Minä rakastan perhostani, Cerintha sanoi melkein itsekseen. – Se ilmestyi vain yhtäkkiä, eilen puutarhassa. Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi aina ollut siinä. Mian mielessä välähti kummallinen, uskomaton ajatus, mutta se katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Naurettavaa, Mia ajatteli. Eihän hän uskonut edes Taivaaseen, saati sitten uuteen elämään perhosissa.

Kaikesta huolimatta ei nuori opettajatar saanut unta seuraavana yönä. Hän ajatteli, missä Cerintha oli, missä oli tytön upea silkkisiipiperhonen. Katsellen katulamppujen surumielistä, tyhjää loistetta ikkunastaan ja sekoittaen kaakaotaan Mia mietti, miten suuret arvet Cerinthalle tästä kaikesta jäisi. Silloin hän ei enää edes yrittänyt pidättää kyyneliä. Ne tulivat ja kastelivat Mian posket sekä aamutakin, eikä Mia ollut enää opettaja, vaan ihminen, joka tahtoi turhaan viedä pienen lapsen liian suuren kivun pois.

Myös Cerintha valvoi. Isä oli taas töissä, ja kerrostalo tuntui ahdistelevan tyttöä. Hän kuuli jokaisen äänen ja aina hän oli varma, että se kuului heidän asunnostansa. Sitruunaperhonen nukkui siipiensä suojassa Cerinthan yöpöydällä. Tyttö tuijotti kattoa. Kello kävi yli puoltayötä, isä oli unohtanut hänet, aivan varmasti unohtanut. Cerintha nousi ylös ja hiipi eteiseen. Koulurepun vetoketjun ääni kuulosti villiltä karjaisulta. Tyttö kaivoi eteensä lapun, jonka Mia oli antanut jokaiselle kotiinvietäväksi. Siinä oli opettajan puhelinnumero.

Mia säpsähti ajatuksistaan ikkunan ääreltä, kun hänen kännykkänsä alkoi soittaa tuttua, ylipirteää sävelmää, joka teki pilkkaa hänen mielialastaan. Kuka siellä saattoi olla tähän aikaan yöstä? Ruudussa vilkkui numero, jota Mia ei tunnistanut.
– Mia, hän vastasi.
– Cerintha tässä, kuului pienen tytön vaisu vastaus.
– Kultaseni, hei. Mian sydän jyskytti kurkussa. Taaskaan ei yliopiston luennoista ollut mitään apua. Hetken he molemmat olivat hiljaa, kellojen sekuntiviisarit tikittivät eri tahtiin. – Onko jokin hätänä? Mia kysyi viimein.
– Isä ei ole tullut kotiin töistä. Hän on unohtanut minut, Cerintha sai sanotuksi. Mian tuli samassa hyvin kylmä, vaikka ikkuna ei ollut jäänyt auki. Hän ei tiennyt, oliko laillisuuden rajoissa jättää lasta yksin niin myöhään.
– Lupasiko hän… Mia kadotti ajatuksen hetkeksi. – Milloin hän lupasi tulla?
– Ei hän luvannut, Cerintha sanoi. – Isä taitaa olla vapaa. Mia oli tunnistavinaan ohuen henkäyksen ironiaa tytön sanoissa. Vai oliko se sittenkin katkeruutta?
– Ei, Cerintha, muiden kustannuksella kukaan ei saa olla vapaa.
– Ei saa, mutta voi.
– Se on väärin, kultaseni.
– Ei vapaudessa ole kyse oikeasta ja väärästä, eihän? Vapaudessa on kyse… Cerintha jäi miettimään. – … vain vapaudesta. Mia hymyili tahtomattaan – miten pieni tyttö, miten suuria ajatuksia. Hän oli juuri vastaamaisillaan, kun Cerintha äkkiä jatkoi oudon tyhjällä äänellä: – Täydellisen vapaita ihmiset olisivat rakastamaan minua, edes välittämään hiukan. Sitä vapautta ei kukaan tahdo.
– Mutta Cerintha, takuulla isäsikin välittää sinusta, hän vain… Mia ei kyennyt keksimään syytä sille, miksi rakastava mies jättäisi lapsensa yksin kotiin pitkälle yöhön. Hänen puhelimensa alkoi valittaa vähäistä akkua, ja Mia haparoi pimeässä, kunnes hänen kätensä osui laturiin. – Mitä isäsi tekee työkseen?
– Minä en tiedä, Cerintha huokaisi.
– Sinä – et tiedä? Mia toisti tyrmistyneenä.
– En tiedä isästä mitään. Minut määrättiin oikeudessa äidille, eikä isää edes harmittanut. Ei häntä harmittanut silloinkaan, kun äiti lensi… Kyynelistäkin isä on vapaa.
– Jos isäsi ei tunne surua, ei hän tunne iloakaan. Ja usko minua, pikkuinen, se ei ole vapautta.
– Mikä sitten on? Mia ei osannut vastata, hän tiesi yhtä vähän kuin lapsikin, mutta hän vastasi silti:
– Se, että osaa erotella myrkkymarjat karviaisista ja nauttii siitä. Vapautta on arvottaa asiat oikein, elää, kuin ei koskaan kuolisi. Cerintha ei ollut varma, ymmärsikö. Eikä ollut Miakaan. Yhdessä he kuitenkin tekivät äänettömän sopimuksen, että uskoisivat näihin sanoihin, kunnes joku toisi heille parempia.

Kun he viimein lopettivat puhelun, Cerintha ei voinut olla miettimättä, välittikö Mia hänestä. Vapaa Mia olisi välittämään, sen hän tiesi. Mutta tahtoiko edes Mia sitä vapautta?

Noin viiden kilometrin päässä, omassa asunnossaan, Mia mietti, miten hän välittikin Cerinthasta niin paljon.

Cerintha laski allekkain, mitä tekee 546+397. Asia oli käyty jo toisella luokalla, mutta Mia tahtoi kerrata sen. Taululle oli kirjoitettu siistejä muistiinpanoja. Cerintha nosti kätensä hyvin harvoin, mutta aina hänen niin tehdessään, Mia kysyi häneltä.
– Perhosprinsessa, opettajan lellikki, vaaleatukkainen tyttö tuhahti joka kerta vierustoverilleen, ja samalla kuuli koko luokka. Aina se sattui Cerinthaa hieman, mutta joka kerta vähemmän. Miakin kutsui häntä perhosprinsessaksi, mutta voi, miten paljon kauniimmalta se kuulostikaan!

– Tuliko isäsi kotiin viime yönä? Mia kysyi koulun jälkeen, kun vain he kaksi olivat enää luokassa. Cerinthan sydän hypähti, sillä Mian äänestä kuulsi huoli eikä huoli voinut merkitä muuta kuin välittämistä. Tai sääliä? Ei, sääli on vain sääliä, siihen ei kuulu muita tunteita.
– Tuli hän, aamuyöstä. Hän sanoi olevansa pahoillaan, väitti, ettei muistanut minun olevan siellä. Hän ei välitä, Mia. Hän ei välitä yhtään. Sitruunaperhonen istui edelleen vakiopaikallaan kynäsyvennyksessä, mutta se oli jo suoristanut siipensä valmiina lähtemään kotiin. Mian teki taas mieli syleillä lasta, syleillä oikein lujaa, jotta kaikki kipu olisi edes hetkeksi poissa. Mutta hän tiesi, että se olisi turhaa – Cerintha tunsi todellisuuden, hän oli koskettanut sen polttavaa kuumuutta, hänen ranteensa oli kahlittu sen timanttikäsirautoihin. Joskus Mia tunsi itsensä niin hyvin pieneksi kuunnellessaan lasta; kuin hän ei tietäisi mitään, kuin hän ei olisi koskaan nähnyt tai kokenut mitään. Mutta Cerintha jumaloi Miaa, rakasti pienen lapsen kaikella vilpittömyydellä. – Isä unohtaa koko ajan, Cerintha huokaisi. – Hän lupasi hakea minut koulusta, mutta katso. Tyttö viittasi ikkunasta kädellään koulun autioon pihaan, jonne tuuli teki suuria, harmaita hiekkapesiä. – Kotiin on pitkä matka, yhtä betonitaloviidakkoa, missä tuuli ja sateet huokailevat kilpaa, laulavat pelottavia laulujaan. Tyttö syventyi silittämään perhosensa siipiä. Mia ei jälleen tiennyt, mitä sanoa. Hän vain istui ja katseli lasta, perhosprinsessaa, ja silkkisiä sitruunasiipiä. Silloin Cerintha näki, kuinka isän auto kaartoi hiekkamyrskypihaan. Samassa hän oli maailman onnellisin tyttö. Hän hymyili Mialle kauneinta prinsessahymyään (niin vapaata, Mia ajatteli) ja kiirehti ulos luokasta sitruunaperhonen perässään.

Mia katsoi ikkunasta, kuinka tyttö ja perhonen katosivat autoon ja auto toisten autojen sekaan. Hän tiesi, ettei tämä mitään muuttaisi, mutta Cerinthan hymy oli ollut korvaamaton. Kunpa vain aika pysähtyisi tähän, opettajatar huokaisi. He eivät olleet vapaita ajalta, niin nopeasti se saattoi murtaa kaiken – tai rakentaa uudelleen. Lukion filosofian tunneilta hänen mieleensä hiipi sitaatti, jonka hän yhtäkkiä täysin ymmärsi: Meidät on tuomittu vapauteen.

Jälleen kerran Cerinthan elämässä aika päätti tehdä tuhojaan; seuraavana päivänä tyttö istuutui paikalleen, ja sitruunaperhonen asettui jälleen kynäsyvennykseen venytellen nautinnollisesti siipiään. Silloin vaaleatukkainen tyttö tuli Cerinthan luo.
– Perhosesi on outo, hän ilmoitti ilkeästi. Siinä ei ollut hämmästelyä, ei ihailua, se oli vain yksinkertainen fakta, jäätävän julma. – Perhoset eivät seuraa ihmisiä. Tuo on aivan kuin… mutaatio, tyttö sylkäisi viimeisen sanan suustaan kuin pilaantuneen ruuan. – Ja tiedätkö, miten mutaatioille tehdään? Cerintha tuijotti tyttöä ilmeettömänä, mitään ymmärtämättä. – Näin. Käsi nousi, hento ilmavirta pyyhkäisi hiussuortuvan Cerinthan kasvoilta, pulpetti tärähti luonnottoman kovaan ääneen. Cerintha haukkoi henkeään. Hän tunsi samassa olevansa täysin hapettomassa tilassa. Perhosen siipi värähti kerran ja laskeutui pehmeästi pulpetille. Cerinthan oli päästävä pois. Hän pyyhkäisi pienen ruumiin kämmenelleen ja syöksyi ulos luokasta tuntien, kuinka kaikki, koko maailma, nauroivat hänelle.

Mia kiirehti ulos opettajainhuoneesta. Taas hän myöhästyisi puhelun takia, ja lapset pistäisivät luokan matalaksi. Kun hän kääntyi nurkan taakse, jokin siro, perhosmainen, törmäsi häneen kovalla vauhdilla. Hän huomasi katsovansa Cerinthan lumenvalkoisiin, järkyttyneisiin kasvoihin. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt lapsella sellaista ilmettä.
– Cerintha! Mitä on tapahtunut? Mia kauhistui. Äänettä, katsekaan värähtämättä tyttö avasi tärisevän kätensä nyrkistä, ja Mia näki kauniin perhosruumiin, jonka siivet olivat rypistynyttä, tummentuvaa silkkiä. Cerintha purskahti itkuun. – Älä itke, kulta pieni. Sellaisia perhoset ovat, sinäkin. Eivät ne tiedä itsekään, milloin on lennettävä. Tai minne. Cerintha painautui Miaa vasten.
– Ei perhoseni halunnut lähteä. Ei se lähtenyt itse. Mia ymmärsi. Suuttumus levisi hänen selkäänsä pitkin kasvoihin jättäen vihanpunan poskille.
– Minä hoidan asian, pikkuinen, hän lupasi, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, miten toimia. Saattoiko perhosmurhasta jättää jälki-istuntoon? Cerintha tuijotti häntä anovilla kristallisilmillään, ja Mia tunsi, kuinka syvästi, täydellisesti lapsi luotti häneen. Miaa puistatti. Hän ei voinut antaa Cerinthalle, mitä tämä tarvitsi. Hän ei edes tiennyt, mitä tämä tarvitsi.

Samalla Mia kuitenkin rakasti lasta niin paljon. Pelottavan paljon, hän lisäsi tahtomattaan.

Perhosen kuolema muutti Cerinthaa kovasti. Hänestä tuli hiljainen, iloton tyttö, jonka valkeilla, yhteen puristetuilla huulilla Mia ei enää nähnyt hymyä. Kun Cerintha puhui, hän puhui vertauskuvin. Tosin silloin hän sanoi hyvin paljon. Suurin muutos tapahtui Cerinthan suhteessa Miaan – hän etääntyi, kävi vaikeammaksi saavuttaa. Ennen niin läheisyydennälkäinen tyttö oli yhtäkkiä koskettamattomissa.

Cerintha huomasi lopullisesti, ettei isä välittänyt. Satunnaisesti hän haki tyttärensä koulusta, yhtä satunnaisesti tuli yöksi kotiin. Hän ei edes kutsunut Cerinthaa enää kukkaseksi. Cerintha alkoi käydä yhä varmemmaksi siitä, että isä oli vapaa, sanoi Mia mitä hyvänsä.

Kahvihuurun takaa Mia katseli kerrostalon puistoa ikkunastaan. Hetken hän oli varma, että näki Cerinthan nauravan ja leikkivän muiden lasten mukana. Kahvia läikkyi ikkunalaudalle, Mian kättä poltti. Hän oli luullut odottaneensa viikonloppua, mutta kun se saapui, ei mistään tullut mitään. Hän pelkäsi maanantaita, Cerinthan tuskaisia, paljonpyytäviä katseita ja kosketusta välttelevää pientä vartaloa. Puhelin soi ontosti, käskevästi, ja kahvia läikkyi lisää. Mia ihmetteli ärsyyntyneenä säikkyyttään. ”Äiti”, vilkkui ruudussa. Mia oli jättänyt vastaamatta äidille jo liian monta kertaa, joten hän painoi vihreää luuria.
– Miaseni, hei! äiti tervehti niin innostuneena, että Mian teki mieli sulkea puhelin heti. Mutta hän odotti kärsivällisesti, kunnes äiti oli käynyt läpi jokaisen sukulaisen kuulumiset, uusimpien vaateostostensa yksityiskohtaiset kuvaukset sekä haukut välinpitämättömyydestä, vaisuudesta ja siitä, ettei Mia ollut käynyt aikoihin. Kun äiti oli sanonut hyvästit ja pyytänyt Miaa jälleen käymään, hän sulki puhelimen. Mia kuunteli rytmitöntä tuuttausta hetken ja painoi sitten sen poikki. Olisiko pitänyt sanoa jotain? hän kysyi puhelimeltaan.

– Minä haluaisin vielä kerran tuntea tihkusadeasfaltin, Cerintha sanoi. Tyttö näytti niin poissaolevalta, että hän tuskin huomasi Miaa.
– Sinä tulet tuntemaan, Mia lupasi. – Vielä hyvin monta kertaa. Luokkahuoneen lamppu särähti ilkeästi, sähköiskumaisesti, ja sammui. Mia kirosi ikuisesti lykkääntyvää remonttia. Cerintha käänsi katseensa häntä kohti, ja hänen tuli yhtäkkiä hyvin kylmä. Cerinthan läpitunkevat, juoksuhiekansyvät silmät saivat Mian haluamaan kauas tytöstä. Hän ei tiennyt johtuiko se kivusta vai pakokauhusta, jotka katse hänessä synnytti. Cerintha pudisti päätään hymyttömin vanhan naisen kasvoin.
– Vain kerran. Mia yritti olla kuin ei kuulisi lasta. Hän ajatteli kallista ilmastointijärjestelmää, joka ei toiminut.

Mutta illalla Mia seurasi säätiedotusta kymmenen uutisista ja huomasi pelkäävänsä sadetta. Jos se tekisi Cerinthasta vapaan, tekisi se vapaan myös Miasta. Mutta Mia pakeni vapautta, hän pelkäsi sen tuomaa valinnan pakkoa, sen kahleita, ahdistusta. Mia ei tahtonut olla vapaa tuolta pieneltä, rikkirevityltä lasisilmänukelta. Kaikkien tunteiden pinnalla opettajatar kuitenkin kipeästi tiesi, että vain Cerinthalla oli vapaus omaan elämäänsä. Hänen rakkautensa ei voisi vaikuttaa siihen.

Seuraavana aamuna Cerintha tuli kouluun perhosettomana, jääkatseisena. Mia huomasi huokaisevansa helpotuksesta, kun näki auringon paistavan safiirinkirkkaalta taivaalta. Muutamaan kertaan hän oli seissyt puhelimen vieressä soittaakseen tytön isälle, puhuakseen huolestaan, mutta isälläkään ei ollut oikeutta Cerinthan illuusiovapauteen, kaikki olisi turhaa. Mia tunsi olevansa sekaisin. Saattoiko Cerintha todella olla saavuttamassa täydellistä, koskematonta vapautta – vapautta muista ihmisistä, vapautta omista tunteistaan, valinnoista, kaikesta? Mia värähti. Se tuhoaisi lapsen, muuta mahdollisuutta ei ollut. Cerintha etsi onnea aivan liian kaukaa.

Illalla taivaalle kasaantui likaisenharmaita, pölymäisiä pilviä. Mia rukoili, etteivät ne sataisi alas, mutta kuuron alkaessa tuntui kaikki niin luonnolliselta. Pisarat vetivät vesiharson ikkunan ylle ja asfaltista tuli syvänmustaa samettia, jolla Mia kuvitteli Cerinthan tanssivan nauravana, onnellisena tyttönä, sellaisena, joka hän oli ollut ennen perhosen kuolemaa. Sillä hetkellä Mia tiesi, että Cerintha oli saavuttanut vapauden, niin täydellisen vapauden, että sitä suurempaa täydellisyyttä ei ole olemassa. Ei ollut enää surua, ei ollut mitään.
Pieni perhosprinsessa lensi, eikä Mia itkisi. Perhosprinsessa, hänen perhosprinsessansa, lensi.