Olen täällä,
istun ja itken.
Ette minua pysty muuttamaan,
vaikka te kuinka rakastaisitte.
Olen teidän pienokaisenne,
joka ei pääse enää lentoon.
Jään kynsiinne,
revitte minusta loputkin.
Äiti, isä, ettekö ymmärrä
kärsin vuoksenne.
En ole niin suuri,
en niin vahva,
että jaksaisin kantaa taakkaanne.
Olen vielä pieni ja heikko.
Haluan lentää vain pois,
pois iloitsevien kasvojen vierestä.
Ettekö näe,
etkö sinäkään isä,
vaikka lupasit auttaa minut jaloilleen.
Ei, ette näe, että te
muserratte minut,
kerta kerralla enemmän.
Halusin olla vain osa elämäänne,
en saanut.
Saanko siis lähteä jo pois,
jättää teidät.
Sillä silloin kun te huomaatte,
että olin käsissänne,
te vain unohditte. Minut.
Nyt kun laskette kukkasia,
haudalle, minun haudalleni.
Muistatte, että olin se pieni
enkeli, joka itki iltansa
häkissään.
Sillä vain te, isä ja äiti,
osaatte satuttaa.
Satuttaa niin, että joudutte
kantamaan kynttilän muistokseni.
Muistolle, jonka te menitte ja
tuhositte.
Rakastakaa nyt, vaikka lensin
jo pois, yleensä se näytetään,
kun eletään.