Olimme olleet kuin öljy ja bensa 2-tahtisessa. Olimme kuin sydän ja veri, kuin kala ja vesi. Niin,  ilman toista ei toinenkaan pärjää. Sitä me olimme ensimmäiset 13 vuotta.

Neljäntenätoista vuonna bensa loppui, veri lakkasi kiertämästä, vesi haihtui pois. Sinä katosit elämästäni pikkuhiljaa, en tuntenut sinua enää.

Kaikki alkoi. kun 7. luokka loppui. Meidän oli tarkoitus juhlia yhdessä. Pyöräillä pitkin katuja ja kukkuloita. Juoda mehua ja syödä keksejä, niin olimme ennenkin tehneet. Nauraa, laulaa, valvoa koko yö, jutella kaikki asiat maan ja taivaan väliltä, haaveilla.

Mitä kävikään?

Alkoholi tuli väliin, halusit lähteä juomaan muitten luokkalaisten kanssa. Olin niin pettynyt, melkein purskahdin itkuun, kun ehdotit sitä.
"Jospa lopettaisimme lapselliset pelleilyt... Lähdetään juomaan Miisan, Heinin, Lotan ja Kimin kanssa", ehdotit.
Olin aina ollut hirveän nöyrä, pakostahan siis suostuin, koitin esittää innokasta, koska sinäkin olit.

Aamuinen olo - huh, ei enää ikinä, lupasin itselleni. Missähän edes olin.. Katselin ympärilleni ja koitin muistella. Ahaa, olin Heinin kotona.  Etsin sinua, en meinannut löytää mistään, kunnes kurkkasin Heinin vanhempien makuuhuoneeseen. Makasit siellä jonkun meidän koulun 9. luokkalaisen kanssa.  Herätin sinut varovasti, melkein itkin, pelkäsin puolestasi. Otimme kamat ja lähdimme vähin äänin asunnosta.
Hehkutit ,kuinka mahtava yö oli ollut! Kuinka sinulla oli hauskaa, vaikket muistanutkaan kaikkea mitä olit tehnyt, olit saanut myös uusia ystäviä.  Pysyin hiljaa koko matkan ja nyökyttelin vain.

Seuraavana päivänä, kun soitin sinulle, olit kaupungissa, vaikka olimme suunnitelleet menevämme rannalle. Pyytelit niin kauheasti anteeksi, ja kun nämä "uudet ystäväsi" olivat houkutellet sinut kaupungille, niin olihan sinun pakko lähteä, olisi ollut töykeää kieltäytyä, ja minähän kyllä ymmärtäisin...

Kun sitten muutaman päivän päästä näin sinua, et ollut sama Johanna, jota olin aina tukenut, jonka kanssa olin viettänyt elämäni parhaat hetket, joka ei pienistä vastoinkäymisitä lannistunut. Sinussa oli jotain erilaista, olit kuin muut. Ennen et pahemmin välittänyt miten pukeuduit, pukeuduit niin, miten sinun oli hyvä olla.
Nyt sinulla oli päällä tiukat farkut, lyhyt toppi, josta napa vilkkui välillä ja tiukka huppari sekä korkokengät. Myös jonkinlainen merkkilaukku sinulla oli.  Hiukset olit tupeerannu pöyheiksi, poninhäntä oli nyt saanut jäädä menneisyyteen. Meikit kuin viimeistä päivää, ennen tyydyit vain puuteriin ja pieneenmäärään ripsiväriä.

Sanoit, että ehdit nähdä vain pikaisesti, sinulla oli kiire juomaan. Mitä?! Oli vasta keskiviikko-ilta.
Tilanne oli hiljainen, kysyin miten uusien kavereittesi kanssa menee, ja aloitit sen suunnattoman hehkuttamisen, ja sen miten teillä on jonkun Jonin kanssa juttua, vaikka hän on muutaman vuoden vanhempi. Olin alakuloinen, taisit tajuta sen. Et olisi halunnut, mutta kuitenkin kai sinussa vielä jonkinlaista omatuntoa oli, ja johonkin suuntaan ehdotit, että tulisin joskus mukaan. Tajusin kyllä, ettei minua kaivattu, mitäpä suotta tunkemaan sinne. Mutisin vain jotain hiljaa ja lähdin pois.

Noh, kesä meni siinä, että hengailin koirani kanssa. Veljeni riensi juhlissa ja minä kierin itsesäälissä, voi miten tyhmä joskus olinkaan. Heidi biletti,ja eli railakasta elämää. Muutaman kerran viikossa hän soitti  ja kysyi voisimmeko tavata, silloin elämä taas loisti. Mutta hän ei ikinä tullut paikalle, pahoitteli sitä kyllä kovasti. Loppujen lopuksi en edes jaksanun vastata. Puhelut loppuivat, ei tullut viestejä, mesessä ei puhuttu, hän katosi.

Aloin kulkea veljeni luona tallissa, siis meidän autotallissa, kun hän siellä viritti mopoaan. Lupasi vastahakoisesti opettaa minullekin, ei minulla muuta tekemistä ollut. Huomasin, että minusta tuli aika haka siinä hommassa, ja päätin, että itsekin hankin mopon, kortin kun saan jo kesän lopulla.

8. luokan olin taas yksin, kesä oli mennyt nopeasti mopojen kanssa, vaikka sitä voi olla vaikea uskoa. Heidi tuskin enää vilkaisi edes minua, ja jostain ihmeen syystä he ottivat minut uhrikseen, ei tainnut Heidille merkitä mitään ystävyytemme, 13 vuotta katosi kuin tuhka tuuleen, he alkoivat haukkua minua, vitsailla minusta, tönivät, piilottelivat tavaroitani. Aloin saada siitä kaikesta tarpeeksi. Itkin aina kotona, olin yksin koulussa, opettajat eivät välittäneet, eikä vanhempanikaan, he vain taputtivat päähän ja sanoivat sen olevan leikkiä.

Veljeni kyllä ymmärsi. Hän vei minun elämän uuteen suuntaan. Ennen vihasin häntä ja ajattelin hänen vain olevan itsekäs. Ei,  hän oli kaikkea muuta.

Hän vei minut shoppailemaan, opetti miten pukeutua tyylikkäästi mutta rennosti, vei kampaamoon, opetti MEIKKAAMAAN, se oli uutta minulle. Kaikki tämä tapahtuo syyslomalla. Hengailin hänen kavereidensa kanssa, he olivat mukavia. Veljeni kavereineen kävi koulumme lukion toista luokkaa.

Kun palasin kouluun, ajoin uudella, käytettynä sen kyllä ostin, crossillani koulun pihaan. Tummansininen mopo läiskytti vedet altaan, kun ajoin rapakkojen päältä. Tunne oli mitä hienoin. Näin ensimmäiseksi Heidin ja hänen jenginsä, hänestä kai oli tullut joku "boss", koska kaikki melkein palvoivat häntä ja tekivät ihan mitä hän halusi. Tirskahtelivat minulle, huoh, osa pojista katsoi ihastellen mopoani, ja tulivat kyselemään mitä kaikkea viriä siinä oli. Jep, olimme veljen kanssa hankkineet minulle crossin, kun kortin jo omistin, ja virittäneet sen tappoon asti.

Heidin ja jengin  ilmeet venyi, kun kävelin ohi. Kyllähän he jaksoivat silti haukkua. Astuin ovista sisään ja tämä pieni teinijengi seurasi ja haukkui minua. Kalle tuli luokseni ja halasi, kertoi miten mukava oli nähdä taas pitkän kahden päivän jälkeen. Se oli suunniteltu juttu. Kohta siihen ponnahti myös veljeni, Leo, Henkka ja Milla. Juttelimme ja nauroimme niitä näitä.  Teinijengi, joksi olin Heidin, Heinin, Lotan, Maijun, Tiinan, ryhmän nimennyt, supitteli niin maan mainiosti ja nenä rypyllä katsoivat minua.

Tunnin alkaessa he tulivat juttelemaan muka kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kysyivät, miten loma meni, mitä tein,  aivan kuin heitä olisi muka kiinnostanut.
"Kuulkaas, ihan turhaan te pikku siirappinaamat siinä lässytätte minulle. Minusta ei tule yhtä teistä, eikä teistä minua. Ei kiinnosta mitä puhutte, ajattelette, supitatte minusta. Olen nyt löytänyt vihdoin paikkani, ja teidän paikkanne on niin paljon alempana. Voisitte jättää toiset rauhaan ja keksiä parempaa tekemistä", raivosin heidän kysymyksistään. Katsoivat minua kuin maansa myynyttä.
"Ja Heidi, olet kyllä niin yhdenlainen k...pää. Sinulle ei taida mikään riittää. Hävettää suorastaan tuntea tuommoinen kaksnaamainen likainen akka, hävettää, että ikinä olen ollut paras kaverisi, onneksi ne ajat ovat ohi..", lisäsin vielä.
Pojat taputtivat minulle, kiitin heitä kohteliaasti. Pieni teinijengi nyt lähti omille paikoilleen poikien viereen.  He olivat yllättävän vaitonaisia, ennen  he jaksoivat huudella minulle koko tunnin.
Matti ja Lauri tulivat luokseni, siis Heinin ja Tiinan poikakaverit, ja aloimme jutella kaikesta. Okei lähinnä mopoista, mutta pidin siitä.

Löysin uusia ystäviä, pari meidän luokan pojista osoittautuivat todella mukaviksi. Lähinnä kuitenkin hengailin veljeni ja hänen, tai oikeastaan myös minun, kavereiden kanssa.

Loppujen lopuksi, oli ehkä hyvä, että Heidistä tuli mitä tuli, en olisi muuten ikinä löytänyt yhtä hyviä kavereita ja hyvää poikaystävää .. ;)