Olin 11-vuotias, oikeastaan vasta lapsi, kun oma ulkonäkö alkoi kiinnostaa radikaalilla tavalla. Olin aika hiljainen lapsi, kunnianhimoa minulla oli sen verran, että halusin lukea itselleni mahdollisimman korkean koulutuksen. Kirjastosta hain pinottain muotilehtiä ja totta kai vertasin itseäni langanlaihoihin mannekiineihin ja totta kai huomasin, kuinka epätäydellinen omasta mielestäni olin. Alkoi sairaalloinen  laihduttaminen, vaikka olin vielä kasvuiässä. Se ei kuitenkaan vaikuttanut haluuni laihduttaa...

Eihän kukaan edes tiennyt, että punnitsin kaikki mitä söin, vain sen takia, että “tietäisin, kuinka paljon siitä voi lihoa”. Tein erilaisia ruokalistoja. Meni jopa viikko tai kaksi, että söin ainoastaan hedelmiä, niidenkin kalorit laskin tarkasti. Samaan aikaan kävelin kymmenen kilometrin pituisia lenkkejä tavoitteena syömieni hedelmien kuluttaminen ja “kiinteämpi kroppa”.

Elimistö tarvitsee säännöllisesti ravintoa jaksaakseen, en kumminkaan muista koskaan tunteneeni väsymystä. Laihduttaminen oli minulle elämäntapa, se oli yhtä kuin elämä. Viikon tai kahden jälkeen palkitsin onnistuneen  “laihduttamisen” parilla suklaapalalla, mutta pari suklaapalaa ei jäänytkään siihen. Söinkin koko levyllisen, jääkaapista hain jäätelöä ja ahmin itseni kipeäksi.

Valtava syyllisyys. Nyt lihon - epäonnistuin laihduttamisessa. Oksensin. Taas valtava syyllisyys. Ajattelin nälkämaan lapsia, jotka eivät voineet sille mitään, että olivat luurangon laihoja. Syyllisyyden tunne vain kasvoi. Olin kierteessä kuin noidankehässä. En tietenkään myöntänyt, että minulla oli ongelma...

Koulunkäyntini alkoi kärsiä, lintsasin niin paljon kuin se vaan oli mahdollista, siitä huolimatta pystyin salaamaamaan ongelmani. Pääsin yläasteelta kumminkin ihan hyvien arvosanojen saattelemana. Muutin kotoa pois, tarkoituksena mennä lukioon vieraalla paikkakunnalla. Oireiluni jatkui.  Ensimmäistä kertaa ongelmani huomasi työharjoittelupaikan pomo. Kiistin kaiken – valehtelin. En tiedä uskoiko hän. Muutin taas - nyt pääkaupunkiseudulle. Masennus ja paniikkioireilu  olivat tulleet kuvioihin mukaan, mutta vieläkään en myöntänyt, että minulla on ongelma. Olin outolintu tummissa vaatteissani. Mielestäni ihmiset olivat tylsiä ja värittömiä, laihduttaminen oli pajon mielenkiintoisempaa.

Kului aikaa. Olin 167cm pitkä ja painoin 48 kg. Päätin lähteä ulkomaille kokeilemaan onneani siellä työelämässä. Oireiluni paheni ja kaipasin takaisin koto-Suomeen .Pätkätöitä, yhdenillan juttuja, dokailua... En halunnut sitoutua mihinkään pysyvästi, tahdoin olla vapaa ja muista riippumaton.

Ihmeenä pidin sitä. kun vihdoin huomasin: tarvitsen apua! Minulla on ongelma, josta en selviä yksin. Marssin työpaikkani lääkärille, kerroin kaiken salaamatta mitään. Lääkärini kautta pääsin pitkään intenssiiviseen terapiaan, pikkuhiljaa sain purettua ongelmani turvallisesti (vaikka takapakkia tulikin)

Parantumiseeni vaikutti myös uskoontuloni. Tänään, aikaa on kulunut 15 vuotta, ei bulimiaa, 167/68kg. Ei liian laihanreikä, ei myöskään liian lihavana. Vaan ”omannäköisenä”.

Elämä on.
Tässä ja nyt.