Ja taas kouluun. Taas tulee syötyä tuhat miljoonaa kaloria. Voi kun vain voisi olla syömättä yhtään mitään. Olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi suunnitella jo päivää ennen, mitä sinne suuhunsa tunkee. En halua syödä. Syömisestä tulee vain huono omatunto. En halua. En jaksa. En voi. Lihon, jos syön. Enhän minä VOI syödä, koska olen läski. Eikä läskit saa syödä.


'Moikka Tiia!' Eikä, Sanni on taas heti aamusta kimpussani.
'Moi vaan', vastaan väsyneesti. Sanni katsoo minua epäilyttävästi.
'Nukuitko taas huonosti tai jotain?' hän kysyy. Pudistan vain päätäni.

'Voi kulta, kertoisit nyt mikä sua vaivaa, kun viime viikollakaan ei puhuttu paljon mitään. Ootko sä muute laihtunu? Näyttää et oisit..', Sanni jatkaa taas. Pudistan taas päätäni ja sanon, että kaikki on iha ok, koska en vain halua selittää hänelle tilannettani. Enkä todellakaan ollut laihtunut grammaakaan! Onneksi kellot soivat tunnin alkamisen merkiksi ja tämäkin ikävä keskustelu päättyi. Enhän minä voi kertoa Sannille, että olen syömishäiriöinen. Enkä edes muuten ole. Koska olen läski. LÄSKI!

Ruokavälitunti. Miten minä inhoankin tätä puolta tuntia koulupäivästä. Parisen kuukautta sitten pienensin vain annoksiani, mutta nykyään otan vain vesilasillisen ja näkkileivän koulussa - ilman voita tietenkin - josta murennan puolikkaan kuitenkin pöydälle. Tai joskus en vain tule syömään. Menen silloin kävelemään ulos. Se nimittäin polttaa kaloreita. Sanni taitaa epäillä hiukan jotain, kun en syö nykyään koskaan normaalisti koulussa ja kieltäydyn aina valehdellen jotain tekosyytä, kun Sanni pyytää minua menemään ulos syömään sen kanssa. Tänään en ollut yhtään sillä tuulella, että olisin mennyt syömään ruokalaan, vaikka mahani väitti ikävästi toista. Se murisi niin kovaa, että minun piti pidellä sitä kovasti, ettei kukaan olisi kuullut sen murinaa. Ajattelin mennä taas perinteiselle kävelylleni. Ei koulun alueelta oikeasti saisi poistua, mutta ihan niin kuin opettajat edes välittäisi tai huomaisi jotain. Ehei. Ei niitä kiinnosta, mitä heidän oppilaansa tekevät. Joten nykyään käyn ruokavälkällä lähimmässä Siwassa juomassa kahvit. Se on jotenkin rentouttavaa, kun voi olla omissa ajatuksissa eikä kukaan tule häiritsemään.

Vihdoin koulu loppui. Kesäloma, jota kaikki olivat niin kauan odottaneet, oli vihdoin koittanut. Koululaisia pyöri kaupoissa, mäkkärissä ja vaikka missä. Minä taas juoksen kahden tunnin lenkin polttaakseni syömäni ruoan kalorit, mitään tietämättä kavereitteni kanssa kommunikoinnista. Ai mikä sellainenkin on? Minä vain viihdyn paremmin yksinäni.

En jaksa juosta. Heikottaa. Mutta minun on pakko - ellen juokse, en ikinä kuluta sen jättivoileivän kaloreita, jotka söi ennen juoksua. Pakko kuluttaa kaloreita! Puuh. On ihan pakko pysähtyä vähäksi aikaa. Istahdan maahan ja hengitän syvään. Ei tästä tule mitään. Tullessani kotiin äiti on heti vastassa.
'Ruoka on pöydässä', hän ilmoittaa. 
'Syön myöhemmin', vastaan automaattisesti, vaikka en todellakaan aio syödä tänään yhtään mitään, koska juoksulenkkikin epäonnistui täysin! Kunpa onnistuisin edes jossakin... Äiti alkaa heti sanomaan, että syön aivan liian vähän. Vastasin jotain, että ostin aamulla kaupasta keksiä, jota en TIETENKÄÄN ostanut. Siinähän olisi mennyt vähintään kolmen päivän kalorit yhdessä paketissa. Hyi hemmetti! Äiti nieli kuitenkin vastauksen ja lähti itse syömään. 'Mene vain lihottamaan itseäsi!' ajettelin melkein ääneen. No niin, edes äitini ei ole huomannut laihtumistani. Kukaan ei ole huomannut sitä. Tämä on ihan turhaa. Vaikka lopettaisinkin syömisen kokonaan ja urheilisin kuin hullu, kukaan ei huomaisi muustosta. Kukaan ei huomaa minua. Kukaan ei kaipaa minua. Kukaan ei halua minua. Alan jostain syystä itkemään. En kestä tätä enää.

Kahden viikon päästä kesäloma loppuu ja taas pitää mennä koulunpenkille. Miten loma voi olla jo melkein ohi? Sehän alkoi vasta vähän aikaa sitten, enkä ole ehtinyt laihtua vielä tarpeeksi. Tämä koko humpuukihan alkoi niinkin tavallisesta asiasta, että naapuriluokkainen poika sanoi minun olevan läski. Suoraan päin naamaani. Terkkarilla ollessani painoni tarkastettiin ja todettiin olevan ihan normaali. Siitä se lähti. Ruoan syömättä jättäminen, himourheileminen vähintään kaksi tuntia päivässä plus sitten joka viikonloppu kuntosalille useammaksi tunniksi. Ekan kuukauden ja koulukäynnin aikana laihduin vain viisi kiloa, mutta kesälomalla, kun oli enemmän aikaa tarkkailla syömisiäni ja urheilla enemmän, niin paino tippui mukavammin kahdessa kuukaudessa. Kolmen kuukauden saldo oli siis näinkin pieni luku kuin 20 kg. Halusin laihtua enemmän. Enemmän!

Viimeinen viikko lomaa ja vietän sen nukkumalla suurinpiirtein iltapäivään asti. En jaksa enää yhtään urheilla ja kun äitini tuo minulle ruokaa huoneeseeni, heitän sen heti roskiin hänen lähdettyään. Illemmalla vien ruoan sitten ulos biojätteeseen. Nyt äiti on jo tainnut tosissaan alkaa huolestua minusta. Vaikka mitä huolestuttavaa minussa muka olisi? Olenhan minä sama läski norsu niin kuin ennenkin. Nytkin äiti tulee itkien huoneeseeni.
'Tiia rakas, sinun PITÄÄ syödä enemmän! Etkö tajua asian vakavuutta ollenkaan? Olet varmasti laihtunut useampia kymmeniä kiloja lyhyessä ajassa. Oletko nyt aivan varmasti syönyt kunnolla kulta?' Inhoan niin paljon ylisöpöjä sanoja kuin 'rakas' ja 'kulta'. Ne tekevät minut hulluksi. Ei kukaan minusta oikeasti välitä. Miksi  käyttää tollaisia sanoja sitten? Ja peilistä katsoo ihan samanlainen sika kuin kolmekin kuukautta sitten. Ei mitään muutosta. Läskiä joka puolella. Vain vaaka näyttää päivä päivältä hieman pienempää lukemaa, mutta veikkaanpa, että se on taas vaihteen vuoksi rikki tai jotain vastaavaa

Ja niin se "pitkään ja hartaasti odotettu" koulu alkoi. Suoraan sanottuna minä melkein matelin kouluun. Minua heikotti niin paljon. Hyvä että pysyin pystyssä. En ole viimeiseen kuukauteen laittanut suuhuni yhtikäs mitään veden lisäksi, mutta nestekin taitaa pysyä huonosti sisällä. Oksettaa. Vaikka ei ole mitään oksennettavaa. Näen Sannin nauravan jollekin ihan varmasti tylsälle asialle kavereiden kanssa, joita minä en tunne. Olemme nyt siirtyneet ysiluokalle ja luokanvalvojamme taisi kasiluokan lopussa mainita jotain siitä, että luokallemme tulee pari uutta oppilasta. Ei niin, että edes välittäisin koko asiasta. En ollut nähnyt koko loman aikana edes Sannia, niin ei voisi vähempää kiinnostaa muutkaan tuntemattomat hyypiöt. Sanni taisi huomata minut. Eikä. Taitaa kävellä tänne päin. Ei jaksaisi kyllä puhua hänen kanssa. Suutakin on vaikea avata. Ei ole energiaa puhua. Silmäni hämärtyvät ja tunnen jalkojeni pettävän alta.

Heräsin maatessani terkkarilla. Mitäs mä täällä? Minä niin inhoan tätä paikkaa. Täällä nimittäin otetaan lihavan sian paino joka vuosi ja puhutaan typeryyksiä, vaikkei terkkaria oikeasti voisi vähempää kiinnostaa kaikkien oppilaiden koulunkäynti ja muu sellainen humpuuki. Huoh. Yritän nousta istumaan, turhaan. En pysty istumaan. Maha ei edes kurni enää. Se on kai jo tottunut syömättömyyteeni. Sanni tuli parin minuutin päästä herättyäni luokseni. Hän katsoi minua silmät suurina pelosta ja kyyneleiden täyttäminä. Hän istuutui varovasti vierelleni ja yritti änkeä jotain suustaan.
'Oletko milloin syönyt viimeeksi?', hän sai vihdoin sanotuksi kyyneleet kurkussaan. Valehtelin jotain, että ennen koulun tuloa tietty, et miks hän tollasta muka kysyi. Ääneni valitettavasti vain tärisi ja kuulosti varmasti epävärmalta. Terkkari oli tuonut minulle valtavan läjän ruokaa ruokalasta, oli ruokavälitunti. Sanoin, ettei ollut nälkä. Terkkari yritti kuitenkin pakottaa minua syömään, koska hän tiesi jostain kumman syystä, etten ollut syönyt aikoihin.
'Ei! Ei syö tota paskaa!', huusin terkkarille päin naamaa, mitä nyt edes pystyin huutamaan käheällä äänelläni, työntäen ruoan poispäin. En varmasti aio syödä tuota paskaa, en halua lihoa! En halua! Haluan olla vain hoikka niin kuin muut. En halua muuta.

Terkkarikin alkoi näyttämään todella huolestuneelta. Hän pyysi minua astumaan vaa'alle, vaikka hän tiesi kyllä, millainen norsu olen. Pyristelin vastaan, mutta voimani eivät todellakaan riittäneet pyristelemään vastaan terkkarille. Ja eikun puntarille sitten. En olisi halunnut Sanninkaan näkevän painoani. Painan nimittäin norsun verran. Ei, norsutkin painaisi minua vähemmän. Jouduin puntarille joka tapauksessa. Kasiluokan alussa painoin hirveän paljon. 62 kiloa, olin hirveän läski eikä se ole muuttunut yhtään. En uskaltanut katsoa, paljonko puntarin lukemat näytti.
'36,5 kiloa!', Sannin huulilta pääsi parkahdus ja hän alkoi itkeä. Hän yritti halata minua sanoen, miten laiha oikeasti olen ja että luutkin törröttävät, mutta vastasin vain, että olen yhtä samanlainen läski kuin olin myös kasilla. Mikään ei ole muuttunut. Yritin nousta pois vaa'alta, mutta kaaduin lattialle.

Missä olen? oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin uudelleen. Seinät oli vaaleanvihreät ja haju oli ällöttävä. Ruoan lemu. Näin ruokaletkun, joka sujautetaan varmasti suuhuni, koska en suostu syömään. Voi ei! Olin taas pyörtymäisilläni, kun joku valkoisessa takissa oleva mies tuli luokseni ja otti ruokaletkun pois nähtyään hätäilevän ilmeeni. Hän kysyi vointiani. En vastannut mitään. Minusta ei vain tullut ääntä pihalle. Miksi edes olen täällä? En ole sairas tai mitään. Olen vain lihava minäni. En muuta. Joten miksi? Lääkäri selosti minun olevan vaarallisen alipainoinen. Justiinsa joo ja muka olevani myös tosi pitkä, joten sen takia olin vielä enemmän alipainoisempi. Olen 174 senttiä, ihan peruspitkähän olen, mitä toi lääkäri oikeen selittää. Lääkäri sanoin vielä, että painoani tarkkailtaisiin näin aluksi ainakin parisen kuukautta, jonka aikana minun pitäisi lihoa suurinpiirtein puoli kiloa per viikko, muuten kyllä menetän henkeni pian. Sanni tuli katomaan minua. Hän halasi minua nähtyään, millaisessa kunnossa olen ja itki olkapäähäni kysyen, miksi halusin laihtua noin kovasti.

Aloin itsekin miettiä asiaa tuolta kannalta. Alkoiko tämä kaikki siitä, kun poika ilmoitti minun olevan läski? Miksi minä edes vaivauduin kuuntelemaan häntä? Vasta silloin aloin ymmärtää vähitellen, miten vakavasti alipainoinen olin, olin jo melkein unohtanut, miten syödään. Haluan kuitenkin parantua. En halua kuolla vielä. Olen vielä aivan liian nuori kuolemaan. Koko elämäni on vielä edessä. Sen takia haluan parantua. Minulla todettiin anoreksia, josta minun on aivan varmasti vaikeaa parantua. Ensimmäistä kertaa olen niin iloinen, että minulla on niin hyvä ystävä kuin Sanni, hän ei antanut minun kuolla vaikka olin kuinka ilkeä ja huono ystävä hänelle. Sanni välittää minusta. Hän rakastaa minua. Pikkuhiljaa, ehkä jonakin päivänä voin olla vielä niinkuin kaikki muut, yhtä kaunis, ihailtu ja hoikka.