Sä tulit mun kanssa samalle luokalle kolmannella. Susta tuli heti suosittu. Mä taas olin se yksinäinen poika pihan nurkassa, jota kaikki karttoivat. Paitsi sä. Sä et karttanut mua, vaan tulit juttelemaan mulle. Meistä tuli parhaat ystävykset.


Yläasteella jouduimme eri luokille, mutta se ei erottanut meitä. Olimme yhdessä välitunneilla ja samat kiinnostuksen kohteet johtivat meidät samoihin valinnaisryhmiin. Musiikki, kuvaamataito ja liikunta. Jossain vaiheessa kahdeksannella huomasin ajattelevani sinua usein. Joskus kun meillä oli yhteisiä tunteja, saatoin unohtua tuijottamaan ihanaa hymykuoppaasi. Välillä löysin itseni ajattelemasta, kuinka kaunis oletkaan. Mustat hiuksesi kiiltävät kauniisti auringossa, smaragdinvihreät silmäsi loistavat ilosta ja suupielesi ovat aina hymyssä. Ja oikeassa poskessasi on suloinen hymykuoppa, joka saa vieläkin jalkani tutisemaan.


Sait minut aina hyvälle tuulelle. Joka aamu odotit minua koulun portailla hymyillen leveästi. Vaikka olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa nousta ylös sängystä ja lähteä kouluun, ajatuskin näkemisestäsi pisti minuun vauhtia. Vaikka minulla olisi ollut kuinka paha mieli, sinä sait minut aina hymyilemään. Pyrit aina löytämään huonoista asioista hyviä puolia ja ajattelet kaikista vain hyvää. Olet aina positiivinen ja positiivisuutesi tarttuu myös ihmisiin ympärilläsi.


Tuli kesä ja vietimme sen yhdessä. Kävimme uimassa tai ihan muuten vaan rannalla, pyöräilemässä ja jopa huvipuistossa. Yhtenä päivänä olimme taas uimassa ja silloin se iski. Sinä nousit vedestä. Näytit upealta bikineissäsi ja ruskettuneen ihosi pinnalla olevat vesipisarat kiiltelivät auringossa. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin rakastunut. Olin rakastunut sinuun. Parhaaseen ystävääni vuosien takaa.


Yhdeksäs luokka alkoi ja meistä molemmista tuli hiljaisempia. Keskityimme enemmän koulunkäyntiin kuin toisiimme. Tiesimme ajan käyvän vähiin, sillä hakisimme yhteishaussa eri paikkoihin opiskelemaan, sinä Sibelius-lukioon ja minä urheilulukioon. Emme kuitenkaan halunneet puhua siitä.


Vuosi meni nopeasti ja pian saimmekin jo tiedon tulevista opiskelupaikoistamme. Sinä pääsit Sibelius-lukioon ja minä urheilulukioon ja olimme molemmat iloisia toistemme puolesta, vaikka syvällä sisimmässämme emme halunneet erota.
-Ei kai meidän ystävyys pääty, vaikka muutankin kauas? kysyit minulta eräänä iltana, kun istuimme rantakallioilla ilta-auringossa.
-Ei tietenkään höpsö, mä virnistin ja sipaisin sun nenää.
Katsoit mua suoraan silmiin ja yhtäkkiä suutelit minua. Irtaannuit minusta ja katsoit nolona maahan. Aivan kuin olisit pyytänyt anteeksi suudelmaa. Olit niin kaunis. Otin kasvosi käsieni väliin ja suutelin sinua. ”Täydellinen” ajoitus…


Loppukesän vietimme tiiviisti yhdessä ja vältimme tulevaisuudesta puhumista. Yritin nauttia yhteisestä ajasta, vaikka tiesin eron hetken koittavan. En ikinä unohda sitä, kuinka itkit noustessasi junaan. En ikinä unohda lupaustasi, jonka annoit minulle. Lupasit rakastaa minua aina ja ikuisesti. Ja vannoit muistavasi minut…


Aluksi soittelimme joka päivä. Mutta lopulta päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Lopulta yhteydenpitomme loppui kokonaan. Joskus tunsin syyllisyyttä siitä, etten soittanut sinulle ja vannoin soittavani tänään, mutta aina se vain jotenkin unohtui.
”And I wonder if I ever cross your mind. For me it happens all the time...” kuului radiosta ajaessani kotiin. Ja kuin taikaiskusta jostain mieleni sopukoista sinun kasvosi nousivat päällimmäiseksi. Otin puhelimen esiin ja soitin sinulle. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä” sain vastaukseksi.


Tein radikaalin päätöksen ja päätin lähteä Helsinkiin etsimään sinua. Varasin lukiosi lähellä olevasta hotellista huoneen kahdeksi yöksi. Vein laukun huoneeseeni ja lähdin kaupungille. Kun ilta alkoi hämärtyä, päätin istua terassille yhdelle kaljalle. Istuin siinä aikani, kun huomasin jonkun katselevan minua kauempaa ja se joku tuli lähemmäs. Kun se joku oli edessäni, tajusin, että se olit sinä. Nostin sinut ilmaan ja suutelin sinua silmät kyyneliä täynnä.  Meistä molemmista tuli ylioppilaita sinä keväänä ja kesän aikana muutin luoksesi Helsinkiin. Heti seuraavan kesänä vietettiin häitä.


-Tykkäätkö sä lapsista? kysyit yhtenä iltana, kun katselimme TV:tä.
-Kuinka niin? katsoin sua hämmentyneenä.
-Ajattelin vaan, kun mä oon raskaana, sanoit hymyillen leveästi.


Nyt katson pikkuista Eliasta, joka nukkuu pinnasängyssään ja ajattelen, että hän on täydellinen. Sitten katson sinua ja sinä olet kaunis. Te kaksi olette onneni, rakkauteni, koko maailmani.
-Rakastan sua Aino, kuiskaan hiljaa korvaasi.
-Mäkin rakastan sua Daniel, sä käännyt ja katsot mua silmiin. Kiedon käteni ympärillesi ja tunsin itseni maailman onnellisimmaksi mieheksi.