Jääkylmä ilma pistelee kasvojani. Samalla hyisellä tavalla kuin menneiden kuukausien kyyneleet. Höyry hengityksestäni tanssahtelee ilmoille, sitten katoaa. Raskaat askeleeni tömähtelevät maata vasten. Juoksen kipuani pois. Ajatukset vilistävät päässäni edestakaisin. Pian olen juossut tien päähän. Sydämeni takoo ja poskeni kuumottavat pakkasesta huolimatta. Vedän syvään henkeä ja kaadun selälleni lumen syleilyyn. Muistelin viime talvea, jolloin makasin tässä samassa paikassa sinun kanssasi. Sinä ehdotit, että tekisimme lumienkelit. Noustuamme sanoit: ''aurinko sulattaa lumen, erottaen enkelimme. Mutta meitä ei mikään kykene erottamaan...''

Olit väärässä. Maatessani tässä nyt yksin teen jälleen rosoisen lumienkelin - sinut. Sinä lensit pois täältä lumienkelin lailla. Nostan katseeni taivaalle. Taivas on musta, mutta maatamme valaisee tuhannet tähdet. Oletko sinä yksi niistä? Istutko enkelinä siellä tähden päällä? Näetkö sinä minut? Vedän keuhkoni täyteen hyytävää ilmaa. Suljen silmäni ja samassa vierähtää varmasti jo tuhannes kyyneleeni. Mitä minä teen täällä ilman sinua? Silmäni rävähtävät auki. Nousen hitaasti ylös, jään seisomaan. Edessäni tie kaartuu kahteen suuntaan. Mutta kumman näistä valitsenkin, joutuisin sen käymään ilman sinua.

Käännän katseeni jälleen taivaalle. Jatkanko eteenpäin vai annanko periksi? Ei. En kykene jatkamaan yksin, ilman sinua. Noin kilometrin päässä on lampi. Sen jää on vielä heikkoa. Astuessani sille viimeinen toiveeni on, että joku ehkä tekisi minun lumienkelini vierelle toisen - minut. Pian olemme taas yhdessä. Lumienkeltemme lailla.