Mä tahdon kertoa kaiken, mitä mun sisällä pyörii.
Kaikki liittyy siihen, että mä olen kaunis.
Niin, todellakin kaunis. Kaikki ihmettelee, miksi mä oon niin kovin paljon yksin. Syy on se, että mä olen liian kaunis.

Kun mä olin pieni mua hyväkskäytettiin, mies joka vei mun ihmisyyden, se mies vei mun prinsessan sisältä, enää on ulkokuori. Jokainen päivä mä välttelen ihmiskontaktia, ettei mua satutettais enää. Mä en kestä. En kertonut kenellekään tästä.

Mä säälin sitä miestä, mä olen tämmönen, en tiedä miksi. Mä tunnen suurta empatiaa ihmisiä kohtaan, mä vihaan sitä. Monesti päivässä pidättelen itkua, kun esimerkiksi näen jonkun olevan onneton, vaikka ihmisen kerjäämässä, tai lapsen, jonka vanhemmat ei välitä. Tai kun toista hakataan. Mä meen väliin. Viis musta, mä en ymmärrä, milloin tää maailma muuttui näin mustaksi. Mä tahdon poistaa kaiken pahan. Joka päivä toivon saavani niin paljon rahaa, että voisin auttaa ihmisii. Mä nimittäin tiedän, mitä on köyhyys. Se nakertaa sisältä päin. Oli päiviä, jolloin  ei ollut muuta syömistä kun kuivaa näkkärii.

Silti, en vaihtais päivääkään, mä olen oikeastaan onnellinen. Kaikki paha mitä mulle on tehty, on tehnyt musta paremman ihmisen. Miten paljon mä vihaisinkaan itseeni, jos olisin yksi noista kauniista ylimielisistä itserakkaista, turhamaisista kanoista. Vaikka mä rakastan jokaista ihmistä, uskon jokaisessa olevan hyvää, mitä he eivät ole vielä tajunneet, mä en tahtois olla itserakas. Se on kamalinta. Kun olin joku viisitoista kesäinen tytöntyllerö, mä tapailin erästä poikaa, siis se oli mun paras ystäväni.

Mutta yksi vika hänessä oli. Se yritti mua aina, mutta mä uskon, että jokaiselle on oma prinssinsä, se oikea, joka saa mahassa perhoset liitämään ja jalat muusiksi. Se jonka kanssa jokainen päivä on juhlaa ja jokainen muu poika turha.

Tää ei ollut sellainen, vaan pelimies pahimmasta päästä.

Vuosia kului ja etäännyttiin toisistamme. Sitten kerran eräissä bileissä mä tapasin hänet pitkästä aikaa, meidät majoitettiin illan päätteeksi samaan huoneseen.Ttää poika tuli väkisin viereeni. Ja rupes tekee mulle kaikkee pahaa. Teki pahimman, ei uskonut kun huusin EI! Mä itkin ja kävelin sieltä pois, miks kukaan ei ollut paikalla? Miksi mun piti kokee tää paska? Mä tajusin taas: mä oon liian kaunis.

Mä en kertonut tästäkään kellekkään. Mä vaan jatkoin kaksisataamiljoonaa kertaa hiljaisempana, surullisempana ja yksinäisempänä. Mä säälin häntäkin. Sairasta säälii niin kamalaa ihmistä, mut ei auta, mä oon tämmönen. Surullista.

Kukaan ei koskaan saa tietää, mä päätin niin. Hiljalleen tää kaikki nakersi mua sisältä. Teki sydämeen aukkoja ja vääristi mun peilikuvani, katsoin itseäni inhoten.
Ystäväni ihmetteli, miksi mä vihasin peilikuvaani, koska jokaikinen poika käänsi katseensa mun kävellessä ohi. Mua iskettiin eniten. Mutta mä en ole valmis. Mä en rakasta tarpeeksi itseäni. Tämä biisi sopii mulle:


"I see you looking
Your eyes are beautiful
Your face make me glad
Everytime you smile I feel weak
I hear you laughing
Your lips adorable and your mouth is so cute
I watch you walking
Your steps make every guy turn around and look…"


Mitä näemme ei aina ole totta. Kaikki voi olla päinvastasta. Muakin luullaan itsekkääksi ja omahyväiseksi, kun mulla ei ole ketään. Mutta mä haluun löytää sen oikean. Prinssin prinsessalle. Pojan, jonka kanssa pilvet väistyy auringon tieltä ja päästää säteet risukasaankin. Tässä on vain osa mun tarinastani, mutta kaikkea ei voi kertoa. Onnea elämään jokaiselle ihmiselle, pitäkää huolta toisistanne ja tehkää toisille vain se, mitä toivotte itsellenne tehtävän.