Mä kävelen. Mun ympärillä on tyhjyyttä. Pelkkää valkosta. Mun alla ei näy muuta ku valkosta, niinku mun ympärilläki. Ei oo ees taivasta, pelkkää valkosta. Mä en tiiä, paljo mä oon kävelly, ainakin yli 5 km. Vaik mä oon kävelly niinkin pitkän matkan, mä en oo väsyny yhtää. Mä jaksaisin kävellä vaikka kuinka pitkän matkan, enkä väsyis ollenkaa.

Mä oon näkymätön, pelkkää valkosta, niinku mun ympärilläkin. Mä en nää itteeni, mä vaan tunnen itteni. Mä tunnen mun jalkojen liikkeet, mä tunnen mun jokaisen askelen, jokaisen hengenvedon. Mut mä en nää.

Mä nostan mun käsii ylös laittaakseni ne vastakkain. Osuin harhaan. Mun kädet meni ohi toisistaa. Uusi yritys. Ei onnistunu taaskaa. Sit mä säikähdän. Oonko mä kuollu? Mä en nää itteeni, mä en pysty koskee itteeni, ainoastaa tunnen omat liikkeeni. Oonko mä haamu? Mä koitan laittaa käden mun mahan päälle, mut se osuu tyhjään, menee läpi. Mulla ei oo mahaa, mulla ei oo mitään, ei ees omaa ruumista. Mä avaan suuni, kuin huutoon, mutta mun suusta ei kuulu ääntä. Ei pihaustakaan, eikä ees inahdusta. Tää hiljaisuus häiritsee. Mistää ei kuulu mitää ääntä. Sen lisäks mä en ite pysty pitää minkäänlaista ääntä.

”Julia”, kuuluu mun ympäriltä. Joku tietää mun nimen, enkä mä oo täällä yksin. Se tietää, että mä oon täällä. Se kuiskaa mun nimee yhä uudellee ja uudellee. Se kuuluu mun takaa. Mä pysähdyn ja käännyn ympäri. Ei mitään. Mun takana on pelkkää valkosta. Pelkkää tyhjää. Nyt se ääni tunkeutuu mun korvii joka suunnalta. Joka ikiseltä suunnalta mun ympärillä. Mua pelottaa. Mä mietin, et tältäkö tuntuu olla kuollu? Vaeltaako ihminen kuollessaa vailla päämäärää? Vailla ruumista? Eikä väsy koskaa? Vaeltaa eteenpäin tietämättä, mitä on tapahtunu, tietämättä mitään muuta kuin oman nimensä, jonka on vielä eläessää saanu? Kuulee harhoja, kuulee jonkun tai jonkin kuiskailevan nimeään tyhjyyden keskellä?

Mä tunnen kevyen tönäsyn mun olkapäässä, mut mä en nää mitään. Se ottaa mun olkapäästä tukevamman otteen ja ravistaa. Mä avaan silmäni. Tällä kertaa oikeesti. Se kaikki oli painajaista. Mä elän.