Ei mikään koskaan tuonut sitä suurta pelastusta, kun hukuin mustaan aukkoon. Syvemmälle varjoihin kuin kukaan muu. Pelkäsin seuraavaa aamua. Huomasin, miten paljon yksinäisyys pystyikään sattumaan. Olen vaeltanut taivaankantta pitkin löytääkseni tien oikean. Kyyneleet ovat jo kuivuneet kauan aikaa sitten poskiltani. Elämän sisältöä etsiessäni, minä eksyin syvemmälle metsään. Olen etsinyt onneani joka ikisestä kallionhalkeamasta, löytämättä sitä. Pelkään yksinäisyyden tappavaa voimaa.

Kenelle kertoisin päivän tapahtumat? Kenen kanssa tekisin koulun ryhmätyön?  En kai kenenkään. Kuka tulisi luokseni, ja hymyilisi kertoen päivästään ? Ei kukaan. Ehkä rakkaus täytyy ostaa ja ystävät lahjoa, jotta saisi osakseen sitä lämpöä ja rakkautta, mistä niin suuresti haaveilin.

Päivät toisiaan seurasivat, ja joka ikinen oli niin samanlainen. Minä tahdoin pukeutua surupukuun ja vannoa oman elämäni loppua. Iltasin näin itseni kuolleena,  tulimeressä.  Tunnistamaton ruumis. Tuntematon henkilö. Näin hautajaiseni, joissa ei ole ketään, joka olisi pukeutunut mustaan ja itkisi vuokseni. Pahat sanat olivat murtaneet entisestään.

Millainen täytyisi olla, ettette hylkäisi minua? Mitä minun täytyisi tehdä, ettette heittäisi minua susille, haenko kuun taivaalta? Nimeänkö lapseni teidän mukaan, vain siksi että minun ei tarvitsisi olla yksin, nähdä päivien ja kuukausien vaihtuvan entistä hitaammin ja hitaammin, nähdä yksin, kuinka yöt pitenevät yö yöltä, kun elämäni merkitys häilyy aina vain enemmän.

Tähdenlentoja odotellessani, etsiessäni paikkaani, seurasin tietä sumuun, pitkälle mutkaiselle pimeälle tielle, mutta päätin elää toivossa suuressa. En halunnut hylätä tätä elämää, en tätä mahdollisuutta toteuttaa itseään.  Edes usva ei voinut piilottaa minua ahdistukseltani, surultani ja peloltani. Miksen minäkin pääse jo siihen suureen onneen, josta te nautitte päivittäin. Pelkkä toivo välittävästä ihmisestä. Typerä toive siitä, että valo hohtaisi joka ikisen tunnelin päässä. Että jokaisella ihmiselämällä olisi joku suuri merkitys ja tarkoitus, joka odottaa. Minä päätin odottaa, vaikka elämäni loppuun saakka. 

Istuin iltaa kivellä, metsässä. Kyyneleet valuivat katsellessani kaunista tähtitaivasta, jonne toivoin itsekin pian pääseväni, koska elämäni loppumaton suru ja yksinäisyys oli tappanut minut jo, ja en nähnyt mitään menetettävää enää.

Sinä päivänä koulussa, sinä tulit luokseni, pyysit varoen ja niin säikkynä, tulisinko joku päivä kanssasi kahville. Henkeni salpautui. Miksi olet kiinnostunut lähtemään kanssani minnekään, etkö tiedä, että minua vihataan, etkö tiedä, etten minä kelpaa, edes sinulle, en tälle maailmalle, etkö sinä tiedä, ettei tämä maailma ole minun paikkani. Miksi sinä haluaisit tehdä minun kanssani yhtään mitään, mietin.
Mutta myöntyvän vastausen seuraukset olivat vakavat. Tutustuin sinuun. Sinä taisit rakastua minuun.Tyttöön, jolla ei ole merkitystä. Tyttöön, joka on näkymätön, josta kukaaan ei välitä, jota kukaan ei tahdo ottaa siipiensä alle suojeltavaksi. Mutta sinä otit. Ja pelastit heikon ja hauraan sieluni, otit maailmani painon, jota en jaksanut enää yksin kantaa. Pelastit minut siltä pimeältä tieltä, joka johdatti minua entistä synkempään ja varjoja täynnä olevaan maailmaan.