Kun ystävä muuttuu taakaksi
Emily89: Lukijan tarina
- Oi ystävyys!
Kaiken se kestää,
kaiken se kärsii...
vai pitäisikö sen edes?
Vaahtokarkkeja, poneja, kikatusta, yhteisiä salaisuuksia, jaettuja iloja, ruusuilla tanssimista, suuria suruja. Se on ystävyyttä. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii... ja höpsistä! Ystävyys ei siedä pilkkaa, vähättelyä, ripustautumista, epätasa-arvoa tai hyväksikäyttöä.
Kovin pitkään se ei kestä sitäkään, että toinen kysyy ”mitä sulle kuuluu” tai sitä, jos toinen valittaa joka tapaamisella, että ”susta ei kuulu mitään”. Ystävyys on ihmissuhteista tärkeimpiä – ja hankalimpia. Ystävyys muuttuu matkan varrella siinä missä ihmisetkin ja joskus se saattaa päätyä pisteeseen, jossa toinen ajattelee, että ystävyys vaatii jatkuvasti enemmän kuin antaa.
Vaikka ystävyys on vapaaehtoinen ihmissuhde vailla velvoitteita, siitä lähteminen ei ole helppoa. Ystävän jättäminen on pahimmanluokan henkilökohtainen loukkaus, jota ei edes voi perustella kohteliaalla tekosyyllä, kuten intohimon hiipumisella. Ystävästä erotaan, kun toisen varsin hyvin tunnettu persoonallisuus ja luonne alkavat aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä. Kun takana mahdollisesti ovat monien vuosien yhteiset kokemukset ja hyvät ajat, saattaa ystäväänsä väsynyt kieriskellä omantunnontuskissa ja miettiä, saako ystävyyttä edes lopettaa.
- Saa ja pitää, jos oma nahka alkaa haista pahalta, sanoisi ystäväni Mirkku. Hän on kertonut, että kaikissa ihmissuhteissaan hän on kuin maito jääkaapissa. Jos tuotteet ympärillä alkavat pilaantua, haju tarttuu häneen eikä irtoa millään. Mirkku on joutunut ystäviensä vastoinkäymisten mukana joskus liian syviin vesiin ja nykyään hän poistuu paikalta heti, kun uudet ihmiset alkavat soittaa kroonisen alakulon ja ankeuden merkkejä. Hänen mielestään se ei ole hylkäämistä vaan itsesuojelua.
Ystävän jättäminen voi olla julmaa, jos suhde karahtaa kiville heti ensimmäisen virheen tai kriisin takia, mutta liian haastavassa suhteessa ei ole mitään järkeä roikkua. Ystävyyden kai kuuluu perustua jakamiseen, tukemiseen ja tuen saamiseen. Sopivaan oravannahkakauppaan ilman, että kumpikaan pitää kirjaa, kuinka monta erotilitystä on tullut vuodatettua ja kuinka monta kuunneltua. Ystävyys on sitä, että molemmat haluavat antaa.
Vanhakin ystävyyssuhde saattaa katketa elämänmuutokseen (tai siihen, että toisesta tulee yhtäkkiä ihan hirveä tyyppi). Mutta useimmiten uudet ystävät yllättävät pahiten. Valitse ystäväsi hitaasti, luovu heistä vielä hitaammin, Benjamin Franklin on sanonut. Hän taisi keksiä ukkosenjohdattimen lisäksi ystävyyden salaisuuden; laatu korvaa määrän.
... Mirkulla on nykyään tapana tyhjentää puhelimensa muistista turhien ihmisten numerot säännöllisin väliajoin. Hän antaa uusille ystävilleen mahdollisuuden, muttei montaa. Jos kivasta ihmisestä ei olekaan ystäväksi, hän ohjaa suhteen sinne, mistä se tulikin: harrastuksiin, työpaikalle, kavereiden juhliin. Monesti kaveruus säilyy vähän taantuneenakin. Yhdessä on kivaa, mutta molemmat ymmärtävät, ettei tästä kehity mitään sellaista, joka johtaisi vierekkäisiin huoneisiin sairaalan kroonikko-osastolla.
Hankalinta ystävyyden viilentäminen tai katkaiseminen on silloin, kun ystävysten tunteet tai tarpeet eivät kohtaa ja toinen haluaisi jatkaa ystävyyttä. Jätetyn voi olla vaikea ymmärtää, että toinen lähtee – erityisesti, jos toinen lähtee silloin, kun häntä eniten tarvitsisi. Hylkäämistä ei voi antaa anteeksi, mutta sitä voi yrittää ymmärtää. Aina ystäväkään ei vain pysty tai jaksa, aina ei jaksa itsekään. Ehkä hylätty voi lohduttautua vanhalla ihmissuhdekliseellä: me emme ilmeisesti sopineet toisillemme.
Minun mielestäni ystävyys on parasta itsenäisenä. Silloin ystävät saavat toisiltaan paljon sisältöä elämäänsä, mutta pärjäävät hienosti omillaan. Ystävyys on vaahtokarkkeja, poneja, kikatusta, yhteisiä salaisuuksia, jaettuja iloja, ruusuilla tanssimista, suuria suruja – ja lisää jaettuja iloja. Jos osaa antaa sellaista ystävyyttä, silloin sellaista myös saa.