Veera tuijotti ja tuijotti. Ei saanut katsettaan irti tummasta miehestä, joka ylitti suojatietä. Mies oli vanha, Veera huomasi sen heti, mutta sydän ei kuunnellut järkeä.

- Toi... näätsä? Veera kysyi Annalta repien tätä voimakkaasti hihansuusta. – Toi... toi on se, joka mä haluan!

Anan huokaisi. Kun Veera halusi jotakin kiihkeästi, Veera myös sai sen. Niiden kymmenien kundien sydämet, jotka olivat läpättäen kietoutuneet Veeran petolliseen olemukseen, hän oli murskannut asfalttiin ja lähtenyt taakseen katsomatta. Veera halusi aina olla erilainen, eläväinen ja monipuolinen. Yksikään päivä ei saanut toistaa eilistä, eikä niin päässyt koskaan tapahtumaan, Veera oli aina ajan hermolla.
- Älä viitsi, Anna yritti. - Se on satavuotias!
Veera lähti porhaltamaan kuitenkin päättäväisesti miehen perään ja Annan oli alistuttava kohtaloonsa. Hänen oli pakko seurata Veeraa, ellei halunnut jäädä yksin.

Juuri kun Veera oli tarttumassa miestä hihasta, kulman takaa ilmestyi punertavaposkinen nainen, jonka tulenpunaiset hiukset heilahtivat voltin ilmassa. Hymyssäsuin mies otti vastaan naisystävänsä ja suuteli tätä suulle. Veera tuijotti hämmentyneenä.
- Mitä hittoa? hän ihmetteli. – Mä haistan varatut miehet kilometrien päähän. Enhän mä nyt varattuja yrittäis.
Anna meinasi lisätä, että Janne taisi olla poikkeus. Janne oli hänen, Annan poikaystävä ja nimenomaan oli. Olisi edelleen, mikäli Veeraa ei olisi olemassa. Hän vähät välitti siitä, oliko kundi parhaan ystävän vai vihollisen, jos jokin kundissa viehätti, se oli pakko saada omaksi.
- Tekee sullekin hyvää saada nokilles, Anna tuhahti ja yritti vihata Veeraa palauttamalla mieleen katkerat hetket, joita Veera oli järjestänyt useamman kerran.-Ei aina voi saada---
- Mun on pakko! Veera huudahti, kuin ei olisi kuullutkaan Annaa. Aina välillä hänestä tuntui, että Veeralle hän oli hajuton, mauton ja näkymätön, pelkkä taustasuoja, lohduttava olkapää.- Näitsä nyt miten ihana se oli? Ehkä se oli sen sisko tai jotain.
- Veera hei, Anna sanoi. – Se suuteli sitä naista suulle. Ymmärrätsä? Ei siskokset tee niin.
- Mutta eihän se nainen edes ollut minkään näköinen, Veera tuhahti ja alkoi pettyneenä tiirailla uutta uhria.

Ai sinä vai olet sitten? Anna ajatteli ja vilkaisi tyttöä. Veera käytti runsaasti meikkiä, silmät olivat pelkät mustat rinkulat, joiden katse oli utelias ja koko ajan kiinnostunut. Veeralla oli suippo, pieni nenä ja suuret huulet, mutta aina Anna ei jaksanut käsittää, mikä Veerassa viehätti kundeja. Hän oli aivan tavallinen, äänekäs ja rohkea kylläkin.
- Tiedätsä mitä? Veera kääntyi ystävänsä puoleen. – Kun meillä meni Mikan kanssa poikki, mä olin oikeestaan vaan onnellinen. Se oli itse asiassa aika tyhmä.
Niinhän ne kaikki sulle on, tyhmiä, aaseja, pässejä, Anna ajatteli, mutta yritti hymyillä. Miksi hän oli tällainen? Miksi hän koko ajan piilotteli Veeran varjossa, vaikka inhosi tämän elämäntapoja?
- Mutta oisin mä voinut jatkaakin sen kanssa, Veera mietti ja istahti torille. – Se oli kauhean suloinen, kun se toi mulle ruusuja. Ja sanoi rakastavansa. Mutta se on jo vähän liikaa, jos pyytää kihloihin. Eikö vain, Anna?
Kyllä, kyllä, aivan aivan, ihan kuten Johtaja Veera tahtoo. Veera päättää, Veera haluaa, Veera saa, Veera valittaa...
- Mun pitäs varmaan mennä, Anna sanoi ja alkoi tehdä lähtöä. – Mutsi on laittanut ruokaa.
Veeran kasvoissa kirkastui.
- Voinks mä tulla teille syömään? hän kysyi. – Mutsi on yövuorossa eikä kaapissa oo mitään ja faija on peeaa... Pliis!
Anna laski päänsä.
- Eihän se musta oo kiinni---
- Ihanaa! Veera vinkaisi ja halasi Anna. – Sä oot mahtava!

He lähtivät kävelemään torin mäkeä alaspäin ja jokaisen näyteikkunan kohdalla Veera hihkaisi, mitä ensi kuussa aikoisi ostaa. Kun he olivat Annan kodin ulkopuolella, hänen päänsä oli täynnä laukkuja, meikkejä, reppuja, kasseja, hiusvärejä ja kaikkia muita hienouksia, joita Veera aikoi ostaa.

Ilta alkoi tummua taivaanrannassa ja tunnin päästä Anna ja Veera kävelivät satamaan päin, Veera koko ajan puhuen ja papattaen, Anna hiljaa kuunnellen. Se oli heidän roolijakonsa.
- Iik! Veera kiljaisi äkkiä ja Anna katsoi Veeran osoittamaan suuntaan. Kundi kello viidessä, hyvin pukeutunut, muodikas, hauskannäköinen... Annan teki mieli varoittaa kundia, että sydäntä ei saanut päästää hullaantumaan.

Anna katseli kauempaa, kuinka Veera lähestyi kundia ja sai tämän hetken päästä näuramaan, kietomaan kätensä hänen ympärilleen ja suutelemaan. Anna huomasi, että Veera nautti. Hänellä oli omistajan elkeet, mutta niin vähän hienotunteisuutta. Jo huomenna kundi olisi eilisen asioita. Kaikki Veeran suhteet olivat läpihuutojuttuja, merkityksettömiä ja kokeiluluontoisia.

Kundi ja Veera alkoivat lähestyä Annaa. Hän pani merkille, että kundi oli kahdenkymmenen paremmalla puolella ja todella komea. Anna ei silti voinut käsittää, miksi Veera teki näin. Ajan myötä hän satuttaisi itseään.
- Morjens, kundi sanoi Annalle ja virnisti vinosti. – Sun frendis on aika namupala.
Anna ei sanonut mitään, siirteli vain kahta kiveä jalallaan.
- No hei, sano nyt jotain! Veera komensi ja suuteli kundiaan. – Mä taisin löytää sielun kumppanini. Ois sunkin jo aika käynnistää etsinnät.
- Haista paska, Anna suhahti ja kääntyi lähteäkseen. Veera yritti huutaa jotakin perään, mutta Anna peitti korvansa. Veera oli täysi paska, idiootti, tyhmä lehmä. Silti hän ei osannut vihata Veeraa. Hän sai aina kaikki puolelleen ja ystävikseen. Miksi Veeran piti olla niin kiero? Ja miksi Anna oli niin nöyrä?

- Miksi sä olit sellanen? Veera tivasi seuraavana päivänä koulussa tiukka ilme kasvoillaan. – Mitä sulla on aina vastaan mun kundikamuja? Kerro!
Anna puristi käsiään nyrkkiin, että sai hillittyä itsensä. Hän olis halunnut muokkailla Veeran ”virheetöntä”naamavärkkiä vähän uuteen uskoon. Silloin veera ainakin käsittäisi, mitä on tuska ja kärsimys.
- Sitä vaan, että sä oot niin kammottavan alhainen ja oksettava, Anna sanoi melkein huutaen. – Sä vielä joku päivä tajuat, miten naurettava sä oot. Ehkä sitten kun sä oot kasvanut ja kypsynyt aikuiseksi!
Anna lähti taas, peittäen korvansa Veeran huudoilta. Häntä ahdisti ja kiristi jostakin syvältä sisältä. Veera oli ollut hänen paras ystävänsä aina, eikä hän ollut koskaan jättänyt tätä yksin, hän oli aina ollut Veera tukena, auttanut ja lohduttanut. Nyt Annasta oli alkanut tuntua, että hän vain antoi ja antoi isestään pois hyviä asioita, eikä Veera antanut koskaan mitään takaisin. Veera oli niin turhamainen! Veera oli paska! Ja kuitenkin hän oli Annalle niin tärkeä, niin tärkeä... Anna rakasti ystäväänsä, välitti tästä niin kovin paljon, mutta silti inhosi pienesti Veeraa, hänen ylpeyttään ja huonoa itsetuntoaan, josta kertoi epätoivoinen takertuminen kaikkeen komeaan.

Anna näki Veeran iltapäivällä keskustorilla. Veera oli nostanut hiuksensa ylös, päästänyt pari villiä kiehkuraa laskeutumaan olkapäille ja kohottanut hiuksia päälaeltä. Veera näytti kauniilta , vaikka sellaisen vaikutelman teki vain paksu, vahva meikki ja seksikkäät vaatteet. Anna yritti kääntyä torin kulmasta poispäin, mutta Veera oli jo huomannut hänet.
- Anna! hän kiljui ja lähti juoksemaan Annaa kohti. – Anna anteeks, pliis. Anna Anteeks.
Anna oli hiljaa ja nyökkäili aina välillä. Hän ei halunnut antaa anteeksi, ei nöyrtyä, ei unohtaa. Hän olisi halunnut haistattaa paskat ja jättää Veera siihen seisomaan, mutta jokin pani vastaan. Kai Veera sitten oli hänen ystävänsä, kai...
- Hei sori, ihan totta, Veera jatkoi tarttuessaan Annaa käsivarresta. Hän kiskoi ystävänsä torin kojujen väliin. – Mä oon ollut kauhea. Jaakko on vaan niin ihana, että mä oon unohtanut sut melkein kokonaan. Sori.
Unohtanut? Anna kysyi mielessään. Ei siitä ollut kysymys. Veera oli joku muu koko ajan, esitti roolia, joka ei sopinut hänelle, kiskoi joka päviä kulissit taakseen, jotta kukaan ei huomaisi kovan kuoren alla piilevää yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Anna tiesi sen ja vihasi nykyistä Veeraa, jolle tunteeet ja kiintymys olivat hetkellisiä välähdyksiä. Veera tuskin haluaisi koskaan pysyvyyttä, kestävyyttä.
- Jaakko? Anna kysyi. Hän kyllä tiesi, että Jaakko oli kundi sieltä satamasta, mutta ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Uskomatonta. Veera oli hänen ystävänsä, mutta hän ei keksinyt sanottavaa. – Ketä sä tarkotat?
- Kuinka niin? Veera kysyi piikikkäästi. Hetkeksi hänen ilmeensä kirkastui. – Jaakko. Mun kundikamu. Älä yritä esittää, ettet sä muka muista.
- No suoraan sanottuna, mä en tajua, miten sä pysyt itsekään mukana laskuissa, Anna tuhahti ja osti tikkarin torilta. Hän alkoi imeskellä sitä keskittyneenä. – Sen verran kova toi sun tahtis on.
Veera oli pitkään hiljaa, haparoi markan lompakostaan ja osti vaisuna salmiakkitikkarin. Hän imeskeli omaansa kauan ja hartaasi ja katsoi sitten Annaan.
- Mä oon tainnut erehtyä pahemman kerran, hän sanoi hiljaa ja viskasi tikkarinlopun menemään. – Mä luulin, että sä oot mun ystävä.
Veera kääntyi ja tuhahdellen alkoi kipittää eteenpäin torin mukulakiveyksellä. Anna vain tuijotti ja imeskeli tikkariansa. Hänestä ei tuntunut miltään. Veera meni ja jätti hänet yksin, mutta se oli tavallista. Anna sai aina sopeutua tilanteeseen ja jäädä yksin. Hän huokaisi ja kääntyi itsekin . Tikkarinloppu kolahti torin kivetykseen. Ikuinen ystävyys ja luottamus, Anna ajatteli kävellessään eteenpäin. Ja pah.

Veera seisoi pienenä ja arkana hänen oven takanaan. Ennen kuin Anna ehti avata suutaan, Veera oli luikahtanut hänen ohitseen eteiseen.
- Sitä aina kuvittelee, että kaikki tulee aina olemaan kohdallaan, Veera sanoi hiljaa, tuijottaen eteensä. – Että mikään ei voisi särkyä tai kadota. Hyvinvointimaa. Täällähän kaikki pitäisi olla okei. Mutta kaikilla varjoisilla kujilla yksinäiset ja petetyt kävelee ja surkuttelee kohtaloaan.
- Veera, mistä sä puhut? Anna kysyi hieman haluttomasti. Hän oli varma, että Veera tahtoi vain sääliä. Yksi sen miljoonista jätkistä oli varmaan pettänyt.
- Ja sitten, pam, kun omalle kohdalle sattuu jotain arjesta poikkeavaa, sitä ei voi käsittää, Veera sanoi. – Ihmisiä raiskataan, tapetaan ja murhataan. Ihmiset sairastaa tappavaa tautia. Mutta kun itse tajuaa kantavansa uutta elämää, sitä järkyttyy, vaikka pitäisi olla kiitollinen.
Veera veti jalat syliinsä. Annan teki mieli koskettaa ystäväänsä. Hän näytti niin murtuneelta ja epätoivoiselta, niin pieneltä ja herkältä. Veera. Anna ei voinut uskoa sitä. Veera istui itkuisena ja apaattisena. Elämäniloinen Veera. Ensimmäistä kertaa Anna oli huolissaan.
- Anna, oonko mä koskaan sanonut, että sä oot hiton hyvä frendi? Veera kysyi äkisti ja nosti tumman katseensa ystävänsä kasvoihin. – Mä rakastan sua.

Veera nousi, käveli Annan luo ja halasi tätä lujaa, puristi itseään vasten, kuin peläten, ettei Anna kohta olisikaan enää siinä.
- Mutta mä oon tehnyt virheet, Veera sanoi ja istuutui takaisin korituoliin. Anna veti tuolin keittiöstä ja istuutui vastapäätä häntä. – Todella pahan virheen. Ja mä saan maksaa siitä koko lopun elämäni.
Anna hapuili ystävänsä käden omaansa.
- Kerro, hän sanoi lämpimästi. – Mitä sulle on tapahtunut?
Veera oli pitkän aikaa hiljaa ja tuijotti Annaa apua pyytävillä silmillään. Jotakin värähti heidän välillään.
- Mä oon raskaana.
Sana jäi leijumaan huoneistoon. Anna haukkoi henkeään ja hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin.
- Mitä sä sanoit? hän kysyi tyrmistyneenä. Veeralta saattoi odottaa mitä tahansa, mutta että raskaus! – Raskaana? Miten... siis miten sä oikein voit olla?
Veera nypläsi käsiä sylissään.
- Mä oon, hän kuiskasi. – Jaakko... no, se ei ollut mulle oikea. Mä luulin ja luotin, että vihdoin mä on löytänyt sen jota mä haluan rakastaa lopunikääni. Mutta... Veera purskahti yllättäen itkuun ja lysähti kasaan.  – ... Mä en tiedä, mitä mun pitäs tehdä! Mä oon ihan yksin tän kaiken keskellä ja... Mä en voi synnyttää sitä lasta!
Anna tuijotti ystäväänsä. Hän halusi olla tukena ja auttaa, olla lähellä ja pitää kiinni, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Vaihtoehtoja oli vain kaksi. Molemmat tuntuivat liian mahdottomilta.
- Ootko sä varma? Anna kysyi ja tarttui Veeraa kädestä. – Eikö teillä tosiaan ollut ehkäisyä?
Veera niiskaisi.
- Ei. Ei ollut, hän sanoi. – Jaakko häipyi heti, kun oli tehnyt mut raskaaksi. Mutta mä kai ansaitsen sen. Mä oon pompottanut ihmisiä ihan liikaa, tajuamatta, miten loukkaavaa se on. Tässä on palkinto.
- Verra, kukaan ei ansaitse kärsimystä, Anna lausui filosofisesti. – Sä oot tehnyt virheitä, mutta mä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Että ehkä sen lapsen on tarkoitus tulla juuri nyt. Että sä voit huolehtia ja kantaa vastuuta. Veera-kiltti, kaikki järjestyy kyllä.

Veera kutistui entistä pienemmäksi ja laihemmaksi korituolissa. Anna tuijotti ystäväänsä ja halusi ensimmäistä kertaa todella osoittaa olevansa todellinen ystävä. Hän halusi työntää Veeran raskaiden aikojen ohitse, jotta elämä pääsisi taas hymyilemään toisella puolella. Veera oli polttanut näppinsä, mutta kaikesta täytyy maksaa. Veera sai maksaa kalliin hinnan elämästään, joka oli ollut virheitä täynnä, mutta siltikin Anna halusi juuri nyt auttaa ystäväänsä, huolimatta siitä, että rooli-Veera ei ehkä koskaan ryömisi ulos haarniskastaan.

- Kaikki järjestyy, älä nyt itke, Anna sanoi ja tarttui ystäväänsä molemmista käsistä pakottaen tätä katsomaan silmiin. – Mä autan sua, oon rinnalla ja tukena, älä huoli. Sun ei tarvitse olla yksin suuren asian keskellä, mä lupaan.
Veera katsoi Anna hymyillen. Mustalla kajalilla rajatut silmät näkivät elämän vasta nyt oikeasta perspektiivistä. Veera tajusi, että maailma oli mahdollisuuksia täynnä ja nuoruus oli vain silmänräpäys. Mutta niin, kaikella oli tarkoituksensa.
- Kiitos, sä oot ihana, Veera sanoi naurahtaen. – Elämä on niin lyhyt, että mä haluan elää sen mahdollisimman hyvin. Ja ehkä sä oot oikeassa, tän lapsen on tarkotettu kasvavan mun mahassa, muistuttaen mua harha-askelista, joita mä oon ottanut.
Anna hymyili. Ikuinen ystävyys ja luottamus. Se alkaisi nyt, se kasvaisi tästä päivästä lähtien niin suureksi kimpaleeksi jonnekin sisälle, ettei se koskaan pääsisi valumaan pois.

kuva: Freedigitalphotos.net