Kello on 22.13, kun lääkäri sanoo surullisena katsoen minua:

- Kuolinaika 22.13... Miksi niin moni nuori lapsi lähtee keskuudestamme liian aikaisin luojan tykö? Huoh... Hoitakaa te hommat loppuun täällä, minä menen soittamaan hänen vanhemmilleen ja kerron tämän surun heille.

Lääkäri poistuu toimenpidehuoneesta heittäen matkallaan verestäni tahrautuneet suojakäsineet  roskikseen. Kaksi ihan mukavannäköistä hoitajaa puhdisti minut verestä, taittoivat hellävaraisesti käteni vatsani päälle katsoen ensin minua silmiin ja peittäen minut sitten valkoisen peiton alle.

Hoitajat puhuivat keskenään surullisina miettien, miksi ihmeessä niin monen elämä loppuu aivan liian aikaisin.
- Tälläkin tytöllä olisi vielä ollut pitkä tie edessä, mutta nyt se on ohi aivan liian aikaisin.
Toinen hoitajista yritti olla reippaampi vaikka hänkin meinasi ruveta itkemään aivan kuten hänen työtoverinsa, joka kumminkin lohdutti tätä hieman, vaikka se tuntui vaikealta.

Tottahan se on, että ei kuolema aino katso aikaa eikä paikkaa, vaikka  minun kohdalla se olisi voinut jäädä tuonnemmaksi, mutta kuten sanoin jo, että kuolema... se ei katso aina aikaa eikä paikkaa. Monesti kyllä yritin itse päästä hengestäni, mutta en pystynyt tekemään aikeitani koskaan loppuun asti. Yritin hypätä junan alle, yritin ajaa pyörällä auton alle ja satoja kertoja viiltelin itseäni, mutta en koskaan loppujen lopuksi olisi halunnut jättää tätä maailmaa vielä, mutta nyt kuolema itse yllätti minut.

Niin, olin joutunut onnettomuuteen pyöräillessäni kaupungista kaksi tuntia myöhässä kotiin. Myönnän olleeni huolimaton, kun olin taas kerran jäänyt vain kavereideni seuraan vaikka minun olisi pitänyt olla kotona jo puoli kahdeksalta. Se oli minun vakuituinen tapani, jäädä roikkumaan milloin minnekin vaikka olisi kuinka sovittu kotiintuloajoista. Mutta kuten aina tapasin sanoa, jälkiviisaus on paras tapa katua tekosiaan ja nyt kuolleena minun on hyvä katua, kun en enää koskaan voi olla kavereideni, saati perheeni kanssa yhdessä, enkä tehdä mitään muutakaan. Voi kunpa olisin tajunnut lähteä aikaisemmin kotiin... mutta en, niin en.

Hoitajat poistuivat huoneesta sammuttaen valot ja menivät lääkäriltä kysymään, joko minun vanhempani olivat saaneet tiedon. Lääkäri pudisti päätään:
- En valitettavasti ole löytänyt mistään hänen tavaroistaan henkilötietoja.
Samanaikaisesti, kun hoitajat ja lääkäri jäivät keskustelemaan siitä, mitä heidän pitäisi alkaa tehdä, että saisivat henkilöllisyyteni selville, saapui neuvontaan pitkä mies ja nainen ja heidän kasvoistaan päätellen heillä oli kamala huoli ja hätä siitä, missä heidän tyttärensä mahtaisi olla.
- Anteeksi, mutta onko tänne tuotu yhtään nuorta tyttöä tai onko jonossa yhtään nuorta tyttöä? nainen kysyi.
Hoitaja vastasi:
- Meillä ei ole nyt jonossa kuin yksi vanha mies ja nuori poika, mutta kyllä... tänne tuotiin noin 45 minuuttia sitten nuori tyttö.
- Voisimmeko saada tavata hänet, josko hän olisi meidän oma tyttäremme?

Samalla, kun vanhempani kulkivat hoitajan perässä, he puhuivat keskenään siitä, kuinka nyt saisin ainakin viikon pituisen kotiarestin, koska en ollut tullut kotiin ajoissa. Hitsi, kyllä nyt huvittaa, vaikka ei saisi, mutta näkisittepä saman minkä minäkin: tuo hurjistunut katse isäni kasvoilla. Voi kunpa jo tietäisitte, että minä jouduin onnettomuuteen ja menehdyin hetken aikaa sitten. Hoitaja, joka ei vielä tiennyt, että minä menehdyin jo, meni lääkärin ja kahden hoitajan luo sanomaan, että sopisiko, että vanhempani saisivat jututtaa minua. Ja selitti samalla, että vanhempani etsivät tytärtä, joka ei ollut saapunut kotiin sovitusti. Lääkäri astui sivummalle ja lähti vanhempieni luo yrittäen samalla olla jo hieman asiallisempi mitä... hetki sitten luotani lähdettyä. Ajatella, että mitä nuorempi on kuollut, mitä luonnottomassa tilassa, koskettaa vaikka ei olisi tuntenutkaan...

Lääkärin silmät olivat jo väsyneet ja itkusta punaiset että myös hieman turvonneet. Mutta silti hän ei antanut se vaikuttaa, koska hänen työssäänhän voi kenen tahansa kohdalla käydä näin niin kuin minulle. Lääkäri kertoi vanhemmilleni:
- Tyttö, joka on tuossa huoneessa, on valitettavasti kuollut hetki sitten.

Vanhempani katsoivat toisiaan säikähtäneinä. Kaikki olivat hetken hiljaa.
- Voisitteko hieman kuvailla tytästänne? lääkäri sanoi.
- Hän on pitkä. Vaaleat olkapäihin ylettyvät hiukset ja siniset silmät.
Hoitaja käänsi katseensa ensin vanhempiini ja sitten lääkäriin kysyvästi. Lääkäri nyökkäsi hoitajalle.

- Voitte käydä katsomassa, tunnistatteko tytön, hoitaja sanoi.
Äidilläni oli jo päässyt muutama kyynel vierähtämään poskille.
- Oletteko valmiit katsomaan? hoitaja kysyi.
Vanhempani nyökkäsivät. He eivät oikein meinanneet uskoa, että se olin minä... Mutta kyllä se minä olin ja hekin tajusivat sen. ”Rakkaat vanhemmat, olen pahoillani, kunpa voisin olla nyt kotona kanssanne ilman, että mitään olisi tapahtunut, mutta sen sijaan makaan edessänne kuolleena.”

Lääkäri kertoi vanhemmilleni, että hänkin oli kuullut sen verran tapahtuneesta, että olin kuljettajan mielestä ollut huolimaton, kun en ollut katsonut eteeni. Tottahan se on, että olin huolimaton, kun en katsonut eteeni, vaan puhua pälpätin puhelimeeni ja sitten vain kuului se kova rysähdys ja siinä sitten kaikki olikin. Kaikki ympärilläni oli aivan hiljaista ja sitten kaikki lopulta myös pimeni.

On kulunut kaksi viikkoa kuolemastani. Koulullakin kaikki tai melkein kaikki tietävät, että olen lähtenyt nyt pois heidän keskuudestaan ja mennyt luojan luo. Rehtori on kuuluttanut kuolemastani keskusradiosta ja kehotti, että koko koulun väki pitäisi minuutin hiljaisen hetken ja kertoi, että oppilailla olisi mahdollisuus käydä juttelemassa koulukuraattorin kanssa ja kertoi äitini terveiset, että kuka vain haluaa, on tervetullut hautajaisiini.

Kuolemastani on kulunut neljä viikkoa ja hautajaisistani on kulunut puolitoista viikkoa. Arki ei ihan vielä ole laskeutunut maan pinnalle takaisin. Vanhemmillani kumminkin on nyt helpompaa, kun minua ei ole. Ja se, miksi sanon näin, niin johtuu tasan siitä, että minulla oli vähän väliä vanhempieni kanssa ongelmia, tappelimme melkein koko ajan ja kuten tavallista juuri minun oma käytös oli se, missä vikaa oli vikaa ja paljon.

Olin kerran kokeillut päihteitä ja poltin sitten aina silloin tällöin ja saatoinpa päästä pälkähästä sanomalla,  että joku toinen se oli polttanut enkä minä. Ja todellisuudessa en minä siihen röökiin ollut edes koukussa, kunhan vain kiusatakseni joskus poltin, mutta edes kokonaan keuhkoihin asti vetänyt sitä myrkkyä.

Minua harmittaa se, että annoin pikkuasioiden vaikuttaa elämääni huonolla tavalla ja kun purin pahan olon väärällä tavalla... viiltelin ja pahoinpitelin itseäni ja saastutin sanoillani ja teoillani ympäristöni. Mutta nyt en enää...

Vanhempani ovat ihailtavan sitkeästi jaksaneet nyt jatkaa eteenpäin. Nyt uskon, että kyllä he oikeasti minusta välittivät, mutta minä vain kielsin sen aikanaan enkä tahtonut heitä lähelleni. Vanhempani ovat käyneet joka ainoa pyhä haudallani tuoden uusia kukkia ja kynttilöitä.

Tänä päivänä kuolemastani on kulut tasan vuosi ja kaksi tuntia. Vanhempani eivät enää kerkeä käydä minua moikkaamassa haudalla niin useasti kuin vuosi sitten, mutta eivät he minua ole unohtaneet. Kumminkin käyvät moikkaamassa aina, kun ehtivät, niin ei ole valittamista. Joka kerta minä kuulen sen, kun he puhuvat minusta niin ihanasti ja toivon joka kerta, että voisin halta heitä, mutta ei, he eivät tunne sitä. Kerran kokeilin. Halasin äitiäni, mutta hänelle tuli vilun väreitä, joten läkisn pois, etten palelluttaisi häntä. Samoin kävi isän kanssa.

Mutta nyt kaikilla on asiat hyvin, vanhemmillani on molemmilla hyväpalkkainen työ ja he ovat yhdessä. Ja vaikka minä lähdin ja vanhempani, ystävät ja sukulaiset ja muutamat muut jäivät kaipaamaan, maailma jatkaa kulkuaan aina kohti uutta huomista.

Haluan sanoa, että toivottavasti sinä et ajattele itsemurhaa edes leikillä. Nauti elämäsi joka päivästä kuin se olisi viimeinen. Äläkä suotta murehdi tulevasta vaan elä päivä päivältä, ihan rauhassa, mihikään ei ole kiire.

Loppu