Chris laski toisen viileän kätensä kädelleni, joka lepäsi päydällä.
– Mäki kaipaan sitä, hän sanoi. Kohotin katseeni donitseista ja katsoin Chrisin kasvoihin. Sitten hän kumartui päydän ylitse ja suuteli huuliani. Vastasin hänen suudelmaansa ja huulemme erosivat toisistaan. Chris hymyili ja minunkin kasvoilleni levisi hymy.
- Aiotsä jättää Juuson? Chris kysyi hetken kuluttua.
Kasvoni vakavoituvat ja laskin katseeni.
- Mä en pysty enää olemaa Juuson kanssa puhtain sydämin, sanoin hiljaa. - Ja mä en vois olla salaamatta sitä siltä ja sitte se ei enää koskaan varmaa luottais muhun täydellisesti, selitin. Chris nyäkkäsi ja hörppäsi kahviaan. Huokaisin ja jatkoin donitsini syömistä. Katselin muissa pöydissä olevia ihmisiä ja satuin huomaamaan kahvilan oven avautuvan. Vilkaisin sisälle tulijaa ja huomasin erehdyttävän tutun villin punaisen kiharapehkon ilmestyvän kahvilaan, Klara.

Päästin jonkilaisen älähdyksen huomaamattani suustani ja Chris katsoi minua hieman oudosti. Nyökkäsin Klaran suuntaan samalla, kun hivuttauduin tuolillani kokonaan ruukkukasvin suurten lehtien taakse. Chris vilkaisi olkansa ylitse Klaran suuntaan ja näytti tajuavan tilaanteen.
- Mä meen, Chris sanoi ja vinkkasi Klaran suuntaan.
- Kiitti, sanoin ja katsoin, kun Chris nousi päydästä ja lähti Klaran suuntaan. En tosiaankaan halunnut Klaran näkevän vielä minua Chrisin seurassa, hänen tapansa tehdä ennakoituja johtopäätäksiä oli tuttu. Klara ei ollut huomannut ilmeisesti minua, sillä Chris sai Klaran helposti johdatettua kaukaisimpaan päytään siitä pöydästä, jossa minä olin.

Rauhaisasti join kaakaoni loppuun ja mussutin donitsini, kunnes nousin yläs pöydästä. Vilkaisin Klaran ja Chrisin suuntaan ja he olivat, onnekseni, syventyneet keskustelemaan. Vein tarjottimeni niille tarkoitettuun paikkaan ja lähdin pois kahvilasta. Kädet taskuissa kävelin kadulla miettiessäni tätä tilannetta, minun olisi pakko kertoa päätöksestäni Juusolle. En tahtonut särkeä hänen sydäntään, mutta pahemmin se särkyisi, jos kertoisin vasta myöhemmin.

Kuulin tutun naurun edestäpäin ja kohotin katseeni. Näin Alinan ja Jopen kulkevan käsikädessä minua kohti kadulla. Nyökkäsin heille tervehdykseksi ja nopeutin askeliani, Juuso oli saattanut kertoa Jopelle jotain, sillä he olivat hyviä ystäviä keskenään. Tunsin Jopen käden tarttuvan olkavarteeni pysäyttäen minut.
- Ouvouvou, mihis sulla on nyt tollanen kiire? Joppe kysyi kääntäen minut itseensä päin. - Ei ees ehi kavereita moikata.
- Mnjääh.
- Onks sul ja Juusol muute jotai riitaaä Se kulki nii myrtsinä aiemmi ja ajatuksiisa
vaipuneena, Joppe kysyi ja katsoi mua pää kallellaan.
Kohautin olkiani.
- Oli meil pientä kränää, sanoin valehdellen. Joppe ilmeisesti arvasi valheeni, sillä hän kohotti toista kulmaan merkityksellisesti.
Huokaisin.
- Okei, oli meillä vähä enemmänki riitaa, sanoin yhä valehdellen ja jatkoin matkaani, joka oli selvä vihjaus, että en tahtonut puhua enempää. Joppe ilmeisesti tajusi vihjaukseni ja jatkoi matkaa Alinan kanssa.

Matkalla kotiin puhelimeni soi ja kaivoin sen laukustani. Näytällä vilkkui 'Juuso<3'. Katselin muutaman sekunnin näyttöä ja nimeä ja painoin sitten punaista luuria. Katsoin hetken tummentunutta ruutua ja sujautin sitten kännykän laukkuun. Saavuin kotiin, matkalla Juuso oli ehtinyt soittaa minulle vielä kolme kertaa ja millään kerralla en ollut vastannut. Tiesin, että minun olisi pitänyt vastata, pyytää, että olisimme tavanneet jossain ja olisin voinut kertoa, miten asiat olivat. Mutta minä en ollut tehnyt niin.

Koko loppu syysloman välttelin jokaista kaveriani, pysyttelin sisällä soittaen itsepäisesti kitaraa ja yrittäen opetella soittamaan ne muutamat kappaleet. Jos joku tuli käymään kylässä, esitin sairasta, en tahtonut puhua. Juuso soitteli minulle kymmeniä kertoja päivässä, mutta koskaan en vastannut. Hän lähetti tekstiviestejä, joita en ole vieläkään kaikkia jaksanut lukea.  Kyllä perheen jäseneni huomsivat myös muutokseni. Äiti kyseli, oliko minulla kaikki hyvin ja sitä rataa, isä yritti piristää minua erilaisin keinoin. Vain Saku tuntui ymmärtävän, mistä minulla kiikasti. Välillä hän tuli huoneeseeni ja kysyi:
- Haluaisitko puhua? mutta vastasin aina kieltävästi ja pyysin häntä poistumaan. Tottelin mukisematta niitä harvoja pyyntöjä, joita perheeni minulle esittivät ja se jos mikä kummastutti heitä. Ei ollut kuin tunnettua, että minä hankasin jokaista pyyntää vastaan, joka minulle esitettiin. Kun pyydettiin syömään menin ja söin mitä eteen laitettiin sitä kummemmin ajattelematta.  Kuitenkin tuli vastaan se päivä,  jolloin alkoi koulu ja silloin näkisin myös kaverini... Ja Juuson...

Heräsin, kun puhelimeni alkoi piiputtaa herätykseksi. Hapuilin unisena sitä yöpöydältäni, kunnes lopulta sain sen käteeni ja painettua herätyksen pois päältä. Huokaisten nousin ylös ja venyttelin ennen kuin kipaisin yläkerran vessaan pesemään hampaani. Sen jälkeen kävin alakerrassa syömässä aamupalaa, muutaman hassun leivän ja sitten palasin yläkertaan omaan huoneeseeni. Menin vaatekaapilleni ja otin sieltä muutamia vaatteita, jotka puin päälleni. Siniset leveälahkeiset farkut, valkoinen pitkähihainen paita, jonka päälle laitoin mustan topin ja valkoiset sukat. Kävin pikaisesti meikkaamassa ja harjaamassa hiukseni.  Kipaisin alakertaan napaten mustan koululaukkuni matkalla.
- Moro, mä meen nyt kouluu, huikkasin perheelleni keittiöön, jossa he kaikki vielä olivat.
- Haluisitsä kyydin kouluun? Voisin samalla heittää sut, ku meen töihin,  isä sanoi ilmestyen samalla eteiseen pukeutuneena työpukuunsa ja kädessään tummanruskea salkku. Hän oli ammatiltaan juristi.
- Kiitti isi, vastasin hymyillen ja isäkin hymähti. Menimme yhdessä perheen autolle ja menin istumaan eteen nahkaiselle penkille. Isä käynnisti auton ja kaarsi pois pihasta. Ajoimme noin kolmisen kilometriä, kunnes saavuimme kaksikerroksisen koulurakennuksen pihaan.

- Kiitos kyydistä, sanoin ja laitoin oven kiinni. Kuulin, kuinka auto lähti pois takanani, kun kävelin kohti koulun ovia. Astuin ovista sisään ja vilkaisin ympärilleni. Portailla ovea vastapäätä istuskeli muutamia luokkalaisiamme poikia, joiden joukossa huomasin myös Juuson. Hänkin näytti huomaavan minut, sillä hän nousi yös ja alkoi laskeutua portaita alas. Jatkoin äkkiä matkaani oikealle käytävälle, jonka varressa naulakkomme sijaitsivat. Joitakin luokkalaisiamme istuskeli jo naulakoilla ja ehdin nyökätä heille tervehdykset ennen kuin tunsin jonkun käden tarrautuvan käteeni. Arvasin käden kuuluvan Juusolle, joten hitaasti, kasvoillani mairea hymy, käännyin hänen puoleensa.
- Voisit sä irrottaa mun kädestä? kysyin välinpitämättömällä äänellä. Kaikki muut olivat hiljenneet naulakoilla, jopa luokan äänekkän tyyppi oli lopettanut hoilaamisen iPodinsa tahtiin. Juuso irrotti kätensä.
- Lucia, meijä täytyy puhuu, hän sanoi hetken kuluttua.
- No puhutaa sitte tässä, sanoin ripustaessani takkia naulaan. Kaikki tuntuivat ihmettelevän käytöstäni, mutta ei se mikään ihme ollut, normaalistihan olin iloinen, hauska ja energinen tyttö, jota sai harvoin tiuskimaan kellekään, saatikaan, että hän olisi käyttäytynyt näin kellekkään, varsinkaan omalle poikaystävälleen.
- Mä haluisin puhuu kahen kesken, Juuso sanoi ja hänen äänessään kuulsi hieman surua.
Käännyin häneen päin ja huomasin hänen silmissään olevan surun, joka sai minut leppymään:
- Okei, mentii ulos, sanoin ja lähdin ulko-ovia kohti. Juuso kävi laittamassa kengät jalkaansa, itse en ollut vielä ehtinyt niitä riisumaan ja tuli sitten perässäni ulos. Menin nurkalle, jossa kaikki aina tupakkaa polttivat. Juuso tuli luokseni ja nojautui tiiliseinää vasten viereeni.
- Sä halusit puhua, sanoin.
- Mä haluun tietää mikä sulla on, Juuso sanoi ja siirtyi niin, että saattoi nähdä kasvoni edestäpäin. - Ja sun on turha sanoo, et sulla ei oo mitää, hän vielä jatkoi.

- Mun on pitäny kertoo sulle maanantaista astin yks juttu, sanoin hiljaa kääntäen katseeni pois Juusosta. - Mun ois pitäny kertoo tää sulle jo silloin, mut mä en pystyny, jatkoin ja tunsin silmieni kostuvan.
- Niin,  Juuso sanoi, kun olin hetken ollut hiljaa ja yrittänyt estää kyyneleitä tulemasta kasvoilleni. En tahtonut Juuson näkevän, kuinka paljon tämä sattui minuunkin.
- Se tapahtu silloin Klaran juhlissa, aloitin ja käänsin katseeni Juuson, joka oli nyt haudan vakava. - Siellä se jätkä, se jonka kanssa satuttii sillo tulee samaa aikaa sinne juhlii, nii mä eksyin sen kanssa samaa aikaa ulos ja no... Siinä kävi niin, että me suudeltii, sanoin vaivalloisesti, viimeisen lauseen kuiskaten. Kyyneleet olivat alkaneet valua kasvojani pitkin enkä välittänyt enää estellä niitä.  Juuso oli hetken hiljaa sulatellen tietoa sisällään.
- Sä sanoit joskus rakastavas mua, sanoit et haluut aina elää mun kanssa, Juuso sanoi ja kuulin, kuinka hänkin nyyhkäisi. Käänsin katseeni häneen ja huomasin hänen silmiensä kiiltelevän.
- Mä en tiiä, miten siinä kävi nii, sanoin. Minun pitäisi vielä kertoa hänelle sekin, että tahdoin erota. En vain tiennyt, miten pystyisin siihen.
- Ei sun tarvii selitellä, Juuso sanoi kääntäen katseensa pois minusta. – Jokaiselle käy joskus nii, mut mä en ois kuitenkaan susta sitä uskonu.
- Mulla on myös jotai muuta kerrottavaa... Sillo ku mä suutelin sitä kundia nii mä... Mä taisin rakastua siihen, sanoin. - Tai ainaki musta tuntu siltä.
Juuso oli hiljaa. Kuulin kuinka oppilaita alkoi tulla yhä enemmän koululle. Onnekseni kukaan ei juuri sillä hetkellä päättänyt tulla tupakalle.
- Ehkä sun sanas oli pelkkää helinää, Juuso sanoi ja käänsi sitten katseensa minuun.
- Ei ne ollu, sanoin.
En ehtinyt jatkaa pidemmälle ennen kuin Juuso alkoi laulaa, hiljaisella äänellä.


- 'On kuin kuolema
kulkis varjona
aina sinne minne meen.
On kuin kuolema
astuis' kannoilla,
joka ainoon askeleen.

Kuinka kerran mua pelottanut ei
ja tuntui etten uuvu milloinkaan.
Voima karkasi, tuuli vei
tuskin jalan jalan eteen saan

Paljon loistokkuutta osakseni sain
mut' puheet oli pelkkää helinää.
Ystäviään kuinka ystäviksi nimittää
kun yksikään ei toden tullen jää

Kadut kaupungin
joskus mittasin,
nuorukainen huoleton.
Nyt mä laahustan
eellä noutajan,
se mut saavuttava on

Kuinka kerran mua pelottanut ei
ja tuntui etten uuvu milloinkaan
Voima karkasi, tuuli vei
tuskin jalan jalan eteen saan

Kuinka kerran mua pelottanut ei
ja edessäni ootti määränpää
Voima karkasi, tuuli vei
ja puheet oli pelkkää helinää.'


Tiesin kappaleen, tämä oli kappale, jota Juuso oli joskus sanonut rakastavansa ja toivonut, ettei hänelle koskaan kävisi kuten laulussa.
- Ei ne ollu, toistin.
- Kai sä muistat, mitä mä joskus sanoin tästä kappaleesta? Juuso kysyi. Nyökkäsin.
- Mulle kävi noin ja sä aiheutit sen. Puheet oli pelkkää helinää.