OSA:6 (viimeinen osa)

Kaksi naista on kiinnostunut salaperäisestä miehestä samalla työpaikalla. Heistä vanhempi, Paula, on aloittanut dieetin ja käyttää miestä kannustimenaan, mutta nuorempi Anu käyttää epäluomuja keinoja. Mutta mikä on Anun synkkä salaisuus? Kenestä outo mies on todella kiinnostunut ja onko hän lopulta niin ihana? Mitkä ovat nuoren lähetin motiivit? Muutkaan avokonttorissa työskentelevät eivät vakuuta sosiaalisilla taidoillaan tai ammattitaidollaan.
Ennen kaikkea, kuka toimistolla on salaisella motiivilla liikkuva tuhon enkeli, joka suunnittelee jotakin peruuttamattoman kohtalokasta ja hyväuskoisuuden tärvelevää tuhotyötä, jolla on vaikutus kuudentoista työntekijän ja heidän läheistensä elämään?


Aamu alkoi ankeasti. Paula oli herännyt jo viideltä nälän tunteeseen. Töihin lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Kaksi. Tuntia.
- Voihan...
Häntä huimasi. Puolitoista kuukautta kaalikeittoa, joka alkoi tulla Paulan korvista ulos. Oli pakko syödä jotakin pientä. Hän valitsi jääkaapista jogurtin ja vesimelonin siivun.

Paula käynnisti kotitietokoneensa, vaikka saisi tekstinkäsittelyherkkua ihan kyllikseen vielä päivän mittaan. Hän tutki sähköpostinsa, ei uusia viestejä. Hän haki taas internetistä eri dieettivaihtoehtoja ja söi jogurttia heikotusta tuntien. ”Kaloriteorian mukaan ylipainoisten tulisi syödä vähemmän kaloreita ja kuluttaa enemmän energiaa.” No eikö se ole selviö? Joidenkin mukaan ei. ”Kaloriteoriassa ajatellaan, että ihmiskeho on kuin auton bensatankki, mitä se ei suinkaan ole. Laihuus ja lihominen ovat hormonaalisia seikkoja. Lihominen johtuu huonosta, ei liiasta syömisestä. Jos kaloriteoria pitäisi paikkansa, kaikki suursyömärit painaisivat kahdessa vuodessa viisisataa kiloa.”

Montignacin dieetin mukaan oli tärkeää, ettei syö samalla rasvaa ja runsaasti hiilihydraatteja sisältäviä ruokia. Porkkana, peruna, pasta, banaani ja maissi sisältävät Montignacin dieetin mukaan lihottavia hiilihydraatteja. Pitäisi myös välttää tiettyjä veren sokeria kohottavia hiilihydraatteja. Tiukimmillaan Montignac muistutti Atkinsin dieetin oppeja. Laihtuminenkin tuntui perustuvan energiavajaukseen. Ylläpitovaihe kakkonen, laihdutusvaihe ykkönen, tilapäinen sovellus, hallittu hairahdus, yhdistelmäsääntö, laajennettu laihdutusvaihe ja glykemiaindeksi… Joo. Tämä alkaa riittää minulle, nainen ajatteli.

Ehkä se riittäisi, että jätän makeiset pois, syön kasviksiakin ja liikun? Oma virkeys kai sen kertoo, milloin itse voi hyvin. Hän meni suihkuun puhdistaakseen hiusten ja vartalon lisäksi myös ajatuksensa.

Eräät terveydenalan ammattilaisetkin kampanjoivat liikalihavuutta vastaan yhteistyössä laihdutustuotefirmojen ja lääketeollisuuden kanssa. Onhan se varmaan ihan kiva lisätulonlähde köyhälle lääkärille. Ja on helpompi vastustaa pelkkää läskiä kuin juonikasta ja monisyistä elintapojen yhdistelmää.

Painon putoaminenhan ei terveyttä paranna. Se parantaa, jos syö terveellisesti ja liikkuu sopivasti. Mieluummin kai minäkin olisin kypsällä iällä virkeä, tukeva ja tolpillani kuin vihanneksena, vuoteessa ja käppyränä. Paula sammutti suihkun ja pyyhki itsensä kuivaksi.

Eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin Anu oli ilmaantunut työpaikalle uusine rintoineen. Anun mieliharmiksi Martti ei ollutkaan havainnut tätä, tai ei ainakaan näyttänyt havainneen. Martti oli tosiaan ollut jotenkin poissaoleva koko edellisen päivän, Paula mietti itseään kuivatellessaan. Mikähän miehen mielen päällä oli? Paula meni puntarille, joka näytti kaikkiaan kahdeksan kilon pudotusta. Ei ollenkaan paha, hän hymyili.

Unohdettuaan hetkeksi painoindeksinsä Paula matkasi töihin täynnä intoa. Romanttiset ajatukset hehkuivat, vaikka hän kuinka yritti olla ajattelematta Marttia.

Firman alakerrassa hän törmäsi Anuun. He tervehtivät hieman jäykästi. Molemmat jäivät odottamaan hissiä. Paula oli päättänyt jo bussissa, että nyt sai portaiden ravaaminen riittää, eikä hän aikonut perua päätöstä yhden typykän vuoksi. Rappusista kuului juoksuaskelia. Sitten portaista juoksi alakertaan lähetti, se sama poikanen, joka oli katsellut Paulaa pitkään. Nuorukainen vaikutti kuskaavan pikalähetyksiä moneen firmaan samassa rakennuksessa.

Sen sijaan, että lähetti olisi moikannut ja juossut heidän ohitseen ulos, hän pysähtyikin Paulan eteen.
- Minä olen Heikki. Sinä olet Paula. Lähdetkö joskus mun kanssa ulos? nuorukainen sanoi täysin Anun ihmettelevästä katseesta välittämättä.
Paula aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla.
- Ei tarvitse päättää heti, nuorimies sanoi.
Heikin kasvot olivat hermostuneessa hymyssä, mutta ne olivat päättäväiset.
- Entä jos minulla on vaikka lapsi? Paula sanoi äkkiä. - Haittaako yksinhuoltajuus?
- Tarvitseehan se isähahmon, lähetti totesi vakavana.
- Hän on 19, sinä olet jotain 18.
Nuorukaisen kasvoille levisi hymy.
- Vaan kun minä tiedän, ettei sinulla ole. Tuossa on mun numero, Heikiksi esittäytynyt sanoi ojentaen Paulalle käyntikortin.
- No… katsotaan.
Lähetti asteli ulkona odottavaan autoonsa.
- Mitähän tuo oli? Paula ihmetteli.
- Jos se oli jokin… uusi alku? Anu sanoi.
Paulaa nauratti ja Anukin kikatti vapautuneesti. Nuorukainen oli tosiaan tehnyt Paulaan vaikutuksen ja naista hymyilytti. Paula päätti pitää ilmeensä aisoissa. Silti hän tunsi, että kasvoille pyrki jokin omahyväisen typerä virne.

Hissin valo oli jumittunut jonnekin ylimpään kerrokseen.
- Sä sitten luovuit portaiden kävelystä? Anu kysyi.
- Aloin miettiä sitä, että painoindeksi keksittiin vuosien 1830 ja 1850 välillä. Siitä on sen verran monta vuotta, että eikö muka tänä aikana ole keksitty mitään muuta?
- Huuhaata sellaiset.
- Niin oikeastaan on, Paula myönsi.
- Tuolla salilla kuulin tämmöstä. Jos tuijotetaan pelkkään painoindeksiin, unohdetaan rasvaprosentti. Voi olla isojakin rasvakerrostumia, mutta ei ollenkaan lihaksia, Anu sanoi.
- Painoindeksi ei välttämättä kerro lihavuudesta. Kun ihan jokainen on omanlaisensa, ei kai silloin voi olla yleistä sääntöä tai normia, Paula sanoi. - Sitä paitsi tämä 1800-luvulla painoindeksin keksinyt tähtitieteilijä – se oli siis tosiaan tähtitieteilijä – halusi vain kokeilla, voiko ihmiseen soveltaa todennäköisyyden lakeja. Se tutki sen ajan asevelvollisten pituuksia ja painoja ja kehitti niistä keskiverron ideaalin, painon johon kaikkien tulisi pyrkiä.
Lopultakin hissin valo lähti putoamaan.
- Painoindeksiä käytettiin silloin samaan tapaan, kuin tulkittiin rotuopillisesti kallon muotoa, jonka piti kertoa ihmisen luonteenominaisuudet, Paula kertoi. - Tänä päivänä kallon mittailu ei taida kuulua tavallisen lääketieteen piiriin.
- Ihan hölmöä.
- Oli jokin tutkijoiden raportti, jonka mukaan vuosittain yli kolmesataatuhatta amerikkalaista kuolee liikalihavuuteen. Sitä siteerattiin joka lehdessä joskus vähän ennen vuotta 2000. Sitten paljastui, että olikin vaan tilastoitu, ketkä kuolleista oli painoindeksin mukaan lihavia. Ei siinä tutkittu yhtään, vaikuttiko siihen kuolemaan ylipaino tai vaikka HIV. Kuvittele, siinä tilastojoukossa oli jopa auto-onnettomuuksissa kuolleita!
- Aikamoista sorsimista.
Ei Anu ollut aivoton kana, Paula ajatteli. Ja kenties erimielisyydet olisivat jo taaksejäänyttä aikaa. Minähän tässä olen ollut se änkyrä, Paula ajatteli. Hissin ovet avautuivat ja he menivät sisälle tyhjään hissiin.
Paulan katse osui väkisinkin Anun uusiin rintoihin. Anu yskähti ja alkoi selittää:
- Muuten, on mulla syykin, miksi mä hankin rinnat… miksi kävin leikkauksessa.
- Eihän sun nyt tarvitse herrajumala selitellä mulle mitään, Paula sanoi hieman hermostuneesti.
- Jospa mä haluan, Anu sanoi.
- Ei todellakaan…
- Toista rintaa ei olis oikeestaan tarvinnut operoida. Siinä ei ollut mitään vikaa.
- Nyt en ihan… en aivan ymmärrä.
- Mun toinen rinta leikattiin syövän vuoksi.

- Voi ei… mä en tienny! Paula sanoi nostaen kämmenen suunsa eteen.
- Kun en kertonut kenellekään. Ei se mitään.
- Olen… aika sanaton. Milloin tämä tapahtui?
- Se poistettiin jo ennen kuin aloitin täällä. Siitä on aikaa.
- Siis rintasyöpä ja noin nuorena! Paula hämmästeli.
- Sitä kun ei koskaan tiedä. Sitten mä käytin proteesia rintaliiveissä, jotka oli suunniteltu juuri proteesikäyttöön. Ihan äskettäin, leikkauksen jälkeen mä heitin sillä proteesilla vesilintua. Tai itse asiassa poltin sen roskien seassa.
Anu tirskahti.
- Mikä huvittaa? Paula kysyi.
- Urbaanilegendan mukaan polttivat rintaliivejä 60-luvulla, mikä oli pelkkä uutisankka.
- Oliko? Paula sanoi epäilevästi.
- Vaikka en ollut vielä syntynytkään, tiedän, ettei sellaista koskaan tapahtunut. Luin vähän näistä urbaanilegendoista. Vuonna 1968 järjestettiin mielenosoitus Miss Amerikka -kisoja vastaan ja muutamat protestoijat heittivät roskiin rintaliivejä, sukkia ja muita vaatteita. Uutistoimittajat tarttuivat tähän ja huhu lähti liikkeelle siitä. Sille mä siis nauroin, kun nyt mä poltin sitten rintaproteesin oikeasti.
- Olipas tämä varsinainen yllätys, Paula sanoi.
- Ettei rintaliivejä poltettukaan roviolla?
- Ei ei, Paula sanoi hämillään. - Vaan… syöpä.
Paulaa pelotti sanoa tuota sanaa ääneen. Hänen ikäisten sitä piti pelätä, ja sitten tämä tyttö on jo ennättänyt kärsiä sen.
- Et kai sä nyt tunne sääliä mua kohtaan?
- Ehkä vähän.
- Älä turhaan! Ajattele, nyt mulla on sitten molemmat, Anu sanoi iloisesti. - Samankokoisina. Kokonaisina.
Paula ajatteli, että hänen kamppailunsa dieetin kanssa oli aika pieni ongelma verrattuna Anun taakkaan. Mikään ei tässä elämässä tainnut olla sitä, miltä se näytti.
- Mä kun ajattelin, että sinä yrität vain iskeä Marttia, Paula mutisi häpeissään.
- Marttia? No ehkä vähän, mutta kuule, miehiä riittää maailmassa. Ja se on turhan vanha mulle. Ota sinä siitä mies itsellesi.
- Sitten minä pöljä ajattelin, että menit leikkaukseen vain narsismin ja sen sellaisen vuoksi…
- Totta kai se on narsismiakin. Älä nyt luule, että minä ihan enkeliksi ja yleväksi olisin muuttunut syövän takia. Sama ylpeä limanuljaska minä vieläkin olen, Anu sanoi ilkikurisesti.
Heitä nauratti jälleen.
- Luin hauskan jutun aamun lehdestä, Paula sanoi. - Tai siis eihän se hauska ollut. Se oli otsikoitu jotenkin, että ”Painonvartijat vähentää”. Juttu jatkui, että kyseinen osakeyhtiö antaa kenkää 158 henkilölle.
- Keventäjät, Anu sanoi.
- Sinähän pelkäsit, että meille tulisi yt-neuvottelut ja jotakin sellasta? Paula sanoi.
- Eiköhän se ollut turha pelko.
He saapuivat kerrokseensa ja hissin ovet avautuivat. Hetken kuluttua heidän ei tarvinnut enää pelätä lomautuksia.

He astuivat toimistoon ja siellä odotti jobinposti ja kaaos, hiusten repiminen, huuto ja kauhistus, itku ja hammasten kiristys ja kaikki ripottelivat tuhkaa päälleen pukeutuessaan rikkinäisiin säkkeihin ja henkseleillä kannateltaviin tynnyreihin.

- Whatta fucking fuck? Anu kysyi nähdessään hässäkän.
Kauhea hälinä, kuin joku olisi peruuttanut pommirekan viereiseen rakennukseen. Tunnelmaa hallitsi kaaos ja sekasorto.
Joku puhui Martista.
- Mitä on sattunut? Paula kysyi.
- Martti käänsi firman kassan! osastonsihteeri kailotti heille.
Marttia ei ihmisten joukossa näkynyt.
- Se ei tullut töihin niin sille soitettiin…
Paula ja Anu näkivät, kuinka hektisessä paniikissa yleensä niin huumorintajuinen pomo ja hänen kannoillaan kulkeva jees-mies Sjöblom olivat. Kerrankin.
- Ei se edes asunut osoitteessa mikä tänne oli ilmoitettu, osastonsihteeri kertoi toimitusjohtajalle.
- Kassasta puuttuu kaikki rahat…
- Kaikki tilit on tyhjennetty…
Hissin suunnalta kuului uusia ääniä, lähestyviä askelia. Sitten paikalla olikin jo poliiseja.
- Martin verokortti on väärennös… ja työtodistukset.
- Kaikki ne suositukset, pomo soperteli. - Ei tämä tällainen voi olla totta…
- Ennätti se olla meillä vuoden, osastonsihteeri sopotti virkavallalle. - Ja se suunnitteli tätä varmaan koko ajan…
- Kavalsi koko firman omaisuuden, kuinka se on mahdollista? Ei sillä ollut mun salasanoja! pomo toisteli kalmankalpeana. - Ei kellään ollut mun salasanoja.
Paula oli tästä kaikesta yhtä järkyttynyt mutta hän esitti erään teorian.
- Martti vietti usein ruokatuntinsa tuossa vastapäisessä ravintolassa. Omassa loosissaan. Tehän näette, se on myös samalla tasolla.
- Viidennessä kerroksessa ja ikkunat on ihan vastapäätä…
- Jos se tarkkaili minua ruokatunnilla ikkunan kautta, kadun yli, pomo epäili.
- Siksi Martilla oli mukamas se harrastus! Anu äännähti.
- Mikä? pomo kivahti kääntyen Anun puoleen.
- Sillä oli kaukoputki…
- Jolla se tietysti tiirasi mun ikkunaa! johtaja raivosi. - Näki kiikaroidessaan mun salasanat. Tarkisti ne tarpeeksi monta kertaa.

Poliisit kerääntyivät pomon ääreen ja sulkivat muut ulkopuolelle kuin tarinan joutavat ekstranäyttelijät.
- Firma menee nurin, Anu totesi.
- Firma oli sitten se, joka laihtui ja kuihtui lopullisesti. Me jäädään työttömiksi, Paula huokaisi.
- Jollei ne saa Marttia kiinni…
- Kai sinä ymmärrät, kuinka kauan se tätä hahmotteli? Paula kysyi. - Eiköhän sillä ole jo pitkään ollut tarkat suunnitelmat. Eikä se pyytänyt meistä kumpaakaan mukaan. Vai…
Anua nauratti:
- Ei pyytänyt. Mistä sitä tietää. Voihan olla, että kohun laannuttua tulee pullopostia Karibialta.
Kavallus. Petos. Meidän Martti.
Sjöblom kuului mutisevan järkyttyneenä:
- Martti kertoi joskus, kuinka köyhistä oloista se oli...
- Se ei ole mikään puolustus! toimitusjohtaja kivahti miehelle. - Ja tuskinpa se jätkä yhtään toden sanaa puhui!
Ei puolustus yksilölle, Paula ajatteli, mutta yhteiskunnalle ja yrityksille varallisuus on aina puolustus tai tekosyy vähän kaikelle.
- Mitä sinä ajattelet? Anu kysyi Paulalta.
- Sitä, että omat huolet on pieniä Martin huolien rinnalla. Ajattele sitä pakoilua ja pelkoa, että joko poliisi on kannoilla. Mahtoiko kannattaa?
- Joskus rahaa on pakko saada jostakin.
- Koulussa minä ainakin opin, että varallisuus vaikuttaa koulunumeroihin.
- Kuinka niin?
- Otetaan vaikkapa esimerkiksi liikunta, Paula sanoi katkeralta kuulostaen. - Jos perheellä ei ollut varaa lapsen luistimiin ja suksiin, niin varallisuus vaikutti numeroon vaikka niin ei saisi olla. Muuankin opettaja nauroi, että kyllähän nyt jokaisella on varaa talviurheiluun! Joopati joo.
Anu kuunteli hiljaa Paulan tilitystä.
- Ei ollut kuin yksi ainoa sijaisopettaja, joka antoi numeron yrittämisen eikä peruskunnon perusteella. Muuten koulu tappoi minulta liikkumisen ilon erittäin sujuvasti.
Paula katseli ikkunasta ulos. Veneet lepäsivät laiturissa ja lahdella suihkulähde heitti taukoamatta roiskeita ilmaan.

Paula tiesi, että tyhjän puhuminen loppuu hänen osaltaan tähän. Kuten turhien ajattelukin, kaiken joutavan vatvominen. Kun niskaan kaatuu reipas elinympäristön kriisi, katastrofi, joka vaatii toimintaa, jossa on pakko keksiä uusia keinoja ja tehdä tekoja selviytyäkseen eikä jauhaa turhia typeryyksiä, niin moniongelmaiselle ei jää aikaa kehittää itselleen tyhjästä omituisia pakkoja, traumoja, mielialanmuutoksia tai angsteja. Silloin ei enää märehdi kuvitellussa ongelmavellissään, vaan voi ottaa muutkin huomioon.

- Mietin sitä rintaliivijuttua, Paula sanoi Anulle, kun muu työporukka hälisi ja juoksenteli edelleen sinne tänne.
Paikka oli kuin hullunmylly, työntekijät maanisia ja konttori muistutti sotatannerta.
- Mitä siitä? Anu kysyi.
- Minun äitini ikäluokka kapinoi lopettamalla rintaliivien käytön. Sekin saattoi liittyä siihen sinun kertomaan urbaanilegendaan, jota silloin pidettiin totena. Mutta isoäitini oli aikoinaan kapinoinut omaa äitiään vastaan alkamalla käyttää rintaliivejä.
- Maailma se vaan muuttuu, Anu sanoi.
- Ihminen ei, Paula totesi.
Paula nojasi takamuksellaan erääseen työtasoon ja katsoi Martin tietokoneen ruutua kuin toivoen, että miehen kasvojen heijastus olisi jäänyt lasipintaan.

Mutta kun virkavalta siirtyi tutkimaan Martin PC:n kovalevyä, se karisti romantiikan tiehensä ja muistutti, että Martti todennäköisesti istui jo riippukeinussa Caymansaarilla Daiquir-juoman kanssa.
- Eikö ne ole jo poistamassa Caymansaarten verovapautta? Paula kysyi Anulta.
- Enpä kyllä tiedä.
Paula naurahti ja mietti:
- Etsivä löytää ja työmies on palkkansa ansainnut. Kyllähän se Martti meidän firmaa sieti kokonaisen vuoden, joten kai siitä pitää joku korvaus ottaa…
- On sitä niin vaikea uskoa.
- Ei ole karvoihin katsominen ja moni kakku silkkoa sisältä ja niin edelleen, Paula sanoi päätään pudistellen.
Anu nojasi samaan pöytään kuin Paula. Nämä kaksi naista miettivät tapahtumien kulkua.
- Koko Martti oli siis huijausta?
- Sen nimistä miestä ei ole edes olemassa, kuului osastonsihteerin ääni. - Koko jätkä oli väärennös sosiaaliturvatunnusta myöten. Katosi kuin meijerivoi Saharaan.
- Ei taida löytyä oikeutusta sen paskiaisen teolle, toimitusjohtaja karjui kiihtyneenä poliiseille.
- Osan rahoista se oli siirrellyt pikkuhiljaa, yksi poliiseista kuului jo tietävän.
Paula ja Anu katselivat ympäröivää melskettä ja paniikkia hämmentyneinä.
- Eipähän tarvitse enää kirjoitella tuntiraportteja ylilaskutusta varten, Paula henkäisi.
- Se sitten jujutti asiakkaitaan ja mainonnan uhreja kusettavaa toimistoa, Anu mietti. - Sellaista luksusta kuin Martti ei sitten taida olla tosielämässä.
- Se oli vähän liian hyvää ollakseen totta, Paula nyökkäili miettien harhaa siitä, että elämänmuutos onnistuisi Martin kautta.
Tai laihduttamalla. Martti oli kuvitelma, aivan kuin se illuusio, että kilojen pudotus tai rintaimplantit muuttaisivat samalla ihmisen sisimmän, Paula ajatteli.
- Sen huijarin vuoksi me tuunattiin itseämme, Paula sanoi.
- Kyllä minä ihan omaksi iloksenikin…
- Niin minäkin. Itseni vuoksi, Paula sanoi ja muisteli sitä, kuinka hän etsi sen miehen valheiden vuoksi tietoa tähtitieteestä!
Voi nolous.
Koitti hiljaisuus.

Toimitusjohtaja kipitti heidän ohitseen ja muistutti nopeutetusti liikkuvaa Benny Hilliä. Hän oli ehkä sokissa suunnistaessaan kohti vessaa ja touhottaessaan:
- Voi hyvä Jumala. Voi hyvä Jumala.
Toimitusjohtaja puhui mitä sylki suuhun toi.
- Nyt vaan tästä, reippaasti… vahinkojen minimointi. Pistetään pystyyn kriisipalaveri… Elvytyspaketti, pomo soperteli. - Jokin elvytyspaketti…
Puhelimet olivat alkaneet soida. Toimari vastasi yhteen luuriin eikä mennytkään eriöön.
- Mistä ne jo nyt sen tietää? Joo. Helevetti joo. Joo kyllä. Joo. Ei. Kampäkki? Comeback? Ehei, ei me voida palata kärkeen, kun ei me olla koskaan poissa oltukaan! Sano niille haaskoille näin.

Paula pudisteli päätään tälle näylle ja huomasi pidättelevänsä naurua. Hänen ja Martin välillä ei koskaan ollut mitään. En ole menettänyt sellaista, jota minulla ei edes ollut.
Pomo oli siirtynyt toiseen puhelimeen:
- Siis mekö oltais maksumiehiä, jos vakuutus pettää, oletteko te ihan tosissanne? Neuvotellaan vielä, joo kuule, sopiiko että maksetaan erissä?
- Juu, ei, vaarinhousut, Paula mutisi.
Naiset katsoivat toisiaan.
- Me tapeltiin sellaisesta…
- Jota ei ollut edes olemassa! Anu vastasi. - Tai näin.
- Tai näin, Paulakin sanoi.
Naiset purskahtivat hersyvään nauruun, joka kaikui läpi konttorin ja kaikki kääntyivät katsomaan heitä kuin kahta mielipuolta, jotka olivat menettäneet järkensä viimeisenkin valon.


LOPPU