Ovi pamahtaa kiinni eteisessä. Isä tuli kotiin töistä, seitsemältä. Ei kestä kauan, kun baarin lemu alkaa levitä ympäri taloa. Kuulen hänen askeleensa. Kuten aina hän käy äidin luona, kertoo jotain kivaa hänelle, saa hänet hymyilemään, hymyilee itse, mikä teeskentelijä! Hänessä on yhtä paljon vihaa kuin minussakin. Ainoa ero on, etten minä teeskentele.

Kiroilu kuuluu huoneeseeni. Isä riuhtaisee oven auki.
”Taas sä jätit sun kenkäs tielle” hän sihisee raivosta.
”Se oli tarkoituskin”, vastaan takaisin nopeammin kuin kobra iskee uhriinsa. Vedän henkeä keuhkot täyteen.
”Taasko oot ryypännyt kamujesi kanssa? ” ehdin kysyä ennen kuin isku osuu poskeeni. Tunnen vertaa suussani.
”Kusipää!” huudan isän perään kun hän lähtee keittiöön. Ei mitään uutta tässä. Purkaamme vihaa toisiimme, saa nähdä, kuka on pystyssä viimeisenä.

Istuudun sängyn reunalle. Elämä ei aina ollut niin synkkä. Meillä oli hyvä elämä ennen äidin sairautta. Me olimme perhe joskus aikoinaan, joskus miljoona vuotta sitten. Kuinka nopeasti onnellinen arki mureni. Muistot vievät kaukaiseen aikaan silloin, kun olin vielä onnellinen ja elossa.

Minun paras kaverini, Noora, odotti koulun edessä.
”Tänään on tiedossa kuumat bileet Mikon luona”, hän informoi minua ennen kuin ehdin avata suutani. Mikko oli Nooran tämänhetkinen poikaystävä.
”Tämä tarkoittaa, että sinun sydänkäpysesi tulee myös paikalle”, Noora sanoi ilkikurinen hymy sievillä kasvoillaan. Tuomas, ajattelin ja huokaisin. Olin katsellut häntä viimeiset puoli vuotta. Mieleni löysi jostain aivojen sopukoiden takaa Tuomaksen kasvot. Hänen silkkiset yön mustat hiukset, silmät, joihin uppoan aina, syvän siniset. Huulet hennon vaaleanpunaiset. Tuntea hänen suudelmat, jotka olisivat täynnä rakkautta.

Mutta se oli silloin. Nyt olin yksin huoneessani uppoutuneena muistoihin, jotka repivät vanhat haavani verelle. Kuinka julma onkaan tämä maailma. Siinä ei ole sijaa millekään kuin rahalle ja ulkoiselle olemukselle.

Sinä bileiltana valmistauduimme Nooran luona. Ennen lähtöä peilistä katsoivat kaksi nuorta naisen alkua, joilla oli koko elämä edessä. No ainakin se pitää Nooran kohdalla. Ennen lähtöä Noora kuiskasi korvaani:
”Luulen, ett tänään on se yö.”

Mikko avasi oven ja Noora hyppäsi hänen kaulaansa. Se oli viimeinen kerta, kun olin nähnyt heitä siinä iltana. Lähdin vaeltamaan ympäri kämppää. Ihmiset tönivät minua puolelta toiselle yrittäessään tanssia. Lopulta päädyin pieneen työhuoneeseen. Sen seinät olivat täynnä kirjoja, lattiasta kattoon. Rakastin kirjoja ja tunsin olevani Belle, kun Hirviö näytti hänelle kirjastoaan.

Hyllyillä oli klassikoita ja nykyajan bestsellereitä. Kuljetin sormiani kanteiden päältä.
”Kyllä niitä saa lukeakin”, kuuluin matala ja pehmeä ääni. Kääntymättäkin tiesin sen olevan Tuomas.
”Sori”, sanoin kääntyessä. Katseeni päättyi hänen silmiin.
”Lukeeko kukaan näitä kirjoja?” kysyin.
”Äiti, nää ovat kaikki hänen lempi kirjojaan”, Tuomas sanoi yhä pehmeällä äänellä.

”Kulta”, hänen takaa kuului ääni. Hoidetut sormet työntyivät Tuomaksen sormien lomitse. Katsoin kaunista tyttöä, ainakin vuoden vanhempi kuin minä. Tyttö voisi olla ulkonäöltään yksi Hollywoodin näyttelijöistä. Silmäni tipahtivat alas kokolattiamatolle.
”Minä tästä lähdenkin”, sopersin. Kyynelet pyrkivät ulos ja kurkussa tuntui olevan nyrkin kokoinen pala jota en pystynyt nielemään.

Seuraavan päiväni sain tietää äidin syövästä. Parin viikon horroksen jälkeen tajusin, etten ole kuulut Noorasta yhtään mitään. Jolloin päätin soittaa hänelle. Hän vastasi iloisena puhelimeen.
”Minä täällä”, sanoin hiljaisella äänellä.
”Ou, Meeri tota nyt ois paha paikka puhuu, mä soitan sulle myöhemmin, jooko.” Ainoa ystäväni jätti minut kun häntä olisin kaivanut eniten.

Yö tulee kuten aina ja kylmyys valtaa kehoni. Mitä tapahtuu, kun äiti kuolee? Miten isä ottaa sen? Toivottavasti en ole silloin täällä, kun se tapahtuu. Tämä päivä on viimeinen.

Aamu sarastaa ja kiroan jälleen olemassaoloani. Ihmisiä kuolee joka päivä, kuinka vaikeata maailmankaikkeuden on pyyhkiä minut maankamaralta. Kuulen isän raskaat askeleet. Hän avaa vessan oven ja antaa ylleen eiliset viinat.

Tuuli leikittelee hiuksieni kanssa. Aurinko on vasta nousemassa horisontin yläpuolelle. ”Tämä on viimeinen päiväni”, kuiskaan sanani tuuleen ja hyppään kiroten elämäni. Ehkä kuolemassa löydän rauhan, jota en saanut maan pinnalla.