Mä hyppäsin junasta Helsingin rautatieaseman laiturille numero 4. Ilma oli kolea. Mietin taas, miksi lähdinkään tänne. Mitä tyttö pienestä kaupunkipahasesta teki Helsingissä? Aivan niin. Tulin, koska tiesin kenen keikka tänään oli helsinkiläisesssä baarissa. Mulla ei tietenkään ollut mitään asiaa keikalle, koska olin vasta 15, mutta elättelin toiveita, että sattuisin näkemään hänet.

Kävelin asemalta baarin luokse ja jäin nojailemaan sen ulkopuolelle seinää vasten. Epätoivoista, mä ajattelin, mutta koska olin jo täällä asti, niin ei auttanut perääntyä. Katselin ohikulkevia ihmisiä. Näyttikö kukaan siltä, että tuntisi hänet tai tietäisi ylipäätään jotain koko keikasta? Olisiko hän jo baarin sisällä? Jos oli, niin mulla ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä häntä. Seurailin katseellani, minne ohikulkevat ihmiset menivät. Kauppakeskuksiin, kahviloihin ja tietenkin baareihin, joita oli myös kiitettävästi siinä ympäristössä. Olihan kellokin jo vaikka mitä.

Juuri ajankohta oli saanut mun vanhemmat miettimään, saanko lähteä käymään Helsingissä yksin. Alunperin vastaus olikin ollut ehdoton ei, mutta pikku hiljaa mä vakuutin ne ja nyt olen täällä itse jännityksestä sekaisin. Mietin, mitä uskaltaisin sanoa, jos näkisin hänet. Olin aina ollut se hiljainen. Vastasin kyllä aina, jos jotain kysyttiin, mutta en kertonut yksityiskohtaisesti juttuja ja höpöttänyt turhanpäiten. Vilunväreet vapisuttivat selkää. Mistä repisin yhtäkkiä itsevarmuutta?

"Anteeksi. Tiedätkö, missä päin on Forum?" eräs ohikulkija tiedusteli multa. Vaikka en Helsingin kaikkia paikkoja tiedäkään, niin kyllä Forumin aina löytää.
"Mee tosta suoraan ja heti ekasta risteyksestä vasemmalle", neuvoin, ku joku asiantuntija. Nainen kiitti tiedosta ja jatkoi matkaansa.

Katseeni harhaili Helsingin kaduilla ja osui juuri paikalle tulleeseen poliisipartioon. Ne varmaan keräsivät jonkun juopon talteen tai kävivät tsekkaamassa, mitä joku jengi hommas. Pidin laukustani kiinni entistä kovempaa. Arvioin ympärillä liikkuvia ihmisiä ja kehittelin heistä tarinoita. Se on ollut aina hauskaa. Katseeni harhaili oikealta vasemmalle ja taas takasin, kunnes käännyin äkkiä katsomaan takasin vasemmalle.

Siinä vastaan tuli parikymppinen mies kitara selässä. Hän! Hän puhui puhelimessa ja kävelin varovasti lähemmäs. Hän pysähtyi kohdalleni ja sulki puhelimen. Vatsassani kipristeli kummasti.
"Ehiksä höpöttää vähän aikaa?" mä sain onnekseni kysyttyä.
"Mä oon myöhässä jo sound checkistä, niin en nyt heti, mutta jos sä tuut noin 45 minuutin päästä, ni sitten. Mä pyörin tässä huulilla", hän sanoi ja hymyili hurmaavasti.
"Nähdään sitten!" mäkin hymyilin.

Mä lähdin kävelemään keskustaan. Mulla oli vajaa tunti aikaa kerätä rohkeutta. Mä olin just sopinu tapaamisen ja muhun alkoi iskeä paniikki samaan aikaan, kun innostus valtasi mut. Mä kävin syömässä, mutta siitä ei oikeen tullut mitään. Mun vatsa oli jo täynnä perhosia. Sen jälkeen kävin vessassa katsomassa, olinko jännittänyt meikit pois kasvoiltani. Peilikuvalleni totesin, että se sai luvan kelvata ja lähdin takasin baarille.

Olin etuajassa ja sainkin odotella häntä noin parikymmentä minuuttia. Kun hän vihdoin tuli, en tuntenut jalkojani enää. Jännitys mene pois, ajattelin turhaan. Tullessan mua kohti, hän veti hupun päähänsä. Ulkona oli kylmä.
"Sä jouduit nyt vähän odottamaan, anteeksi", hän pahoitteli.
"Ei se haittaa!"
"Ootsä täältä Helsingistä?"
"En, mä oon Riihimäestä", vastasin.
"Me järkätään varmaan tännepäi ikärajatatonta keikkaa, kannattaa seurata facebookia."
Puhelin soi, ei mun.
"Moi, mä tuun kohta hakee sut", hän jutteli soittajalle ja sulki puhelimen ja pahoitteli mulle: "Mun pitää hakea kaveri kohta."
Sitten hän halasi mua ja mä muistin pyytää nimmarin. Sain sen vieläpä omistuskirjoituksen kera ja toisen halin. Sitten me käveltiin vähän matkaa käsi kädessä.

Mä olin onneni kukkuloilla, kun sanottiin yhtäaikaa: "Moikka!"