Edessäni avautuu usvainen maisema. Koivut heiluvat edessäni sumuisena joukkona ja päästävät ilmoille suhisevan soinnun. Puro solisee  ja uittelen siellä varpaitani. Veden kylmyys pistelee varpaitani kuin tuhannet pienet nuppineulan pistokset. Aurinko paahtaa selkääni ja saa kylmät väreet iholleni kylmän ja kuuman vaikutuksesta. Siirrän katseeni taivaan valkoisiin lampaisiin, jotka kirmaavat pitkin taivaan tietä.

Pienenä minulla oli tapana keksiä pilvistä erilaisia hahmoja. Joskus näin siellä ihmisiä, jotka olivat jo kuolleet ja joskus dinosauruksia, kukkia, lampaita.. Kaikenlaisia eläimiä. Olin osa luonnon kokonaisuutta. Olin kuin pieni menninkäistyttö, jota ei sammalmättäästä erottaisi. Istuskelin aina tässä samassa paikassa. Luontoäidin helmassa. Kukkakedon laidassa, mutta samalla lähellä metsää ja siellä virtaavaa puroa.

Tämän paikan tuoksu viettelee mukaansa.  Puron raikas tuoksu, jonka kosteus saa ihon tuntumaan tahmealta. Koivut tuoksuvat rantasaunalle, jossa minulla oli tapana käydä äitini kanssa, kun olin pieni. Kuuset tuovat mieleen joulun, kun makasin kuusen alla ja katselin sieltä käsin tähteä ja kynttilöitä, joiden pelkäsin sytyttävän kuusen palamaan.

Ihastelin ja naureskelin kissanpennulleni, joka tuoksutteli ja leikki havunoksalla ja tökkäsi nenänsä siihen. Kissa aina aivasti ja paukautti oksaa tassullaan niin, että koko kuusi huojui ylläni. Nurmikko tuoksuu aamuisin taivaalliselta ja siinä on pakko kävellä paljain jaloin. Kedon kukkaset tuovat tuoksuineen mieleeni seppeleet, joita äiti teki aina päähäni. Voikukkaseppele näytti äitini mielestä hyvältä, kun minulla oli takkuinen tukka. Aivan kuin pienellä peikolla.

En ole käynyt tässä paikassa seitsemään vuoteen. Jokin veti minua kuitenkin takaisin. Äitini kuoli, kun olin kahdeksan vuotias. Kaksi vuotta kävin täällä suremassa äitiäni ja kirjoittamassa punaiseen, merirosvoaiheiseen päiväkirjaani. Sitten en halunnut enää palata. En halunnut tuntea sitä tuskaa taas, kuinka kaipasin rakasta henkilöä. Isäni oli töissä tehtaalla, jossa oli vaihtelevat vuorot, joskus oli yö- ja joskus päivävuoro. Isäni ei surrut ollenkaan. Pelkäsin sitä, koska hän oli aina muutenkin väsynyt ja joi paljon. Lopetin siis täällä käymisen ja jäin kotiin valumaan nurkkaa pitkin maan alle. En enää tuntenut mitään. Olo oli aina tyhjä ja arvaa vain, miten hyvin pärjäsin koulussa? Vaikka tuollaista on turha edes kysyä, kun hädintuskin edes kävin kyseisessä paikassa.

Isäni joutui pakolliselle sairaslomalle ja lopulta jäi kokonaan töistä. Hoidin häntä monta vuotta. Eräänä kauniina päivänä meillä kävi sosiaalityöntekijä, joka hommasi isälleni apua. Hän pääsi kuiville ja tuli uskoon. Nykyään hän työskentelee kirkolle erilaisissa tehtävissä. Minä en kai usko mihinkään. Ennen kysyin isältä, että miksi se Jumala vei äidin pois, vaikka sillä oli vielä elämä aivan kesken. Isä vain vastasi, että kaikille on oma kohtalonsa. Minä en halua uskoa mihinkään, joka tappaa rakkaita ihmisiä. En vieläkään, vaikka olen vanhempi.

Kuitenkin kun isä selvisi pahimman yli ja pääsi taas töihin, niin sain itsekin apua. Aloitin elämäni puhtaalta pöydältä ja päätin menestyä koulussa. Pärjäsinkin siellä hyvin ja pärjään edelleen. Tänään tuli tunne, että minun on päästävä tänne muistelemaan menneitä. Matkatessani tänne tiheän metsän poikki, ehdin ajatella, miten onnekas olen. Se on onnea, että ylipäätänsä olen edes  hengissä. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tielleni. Äitikin kuoli, kun ylitti katua ja humalainen autoilija törmäsi häneen. Miten sellaista voi edes tapahtua? Miten kukaan voi olla niin tyhmä ja idiootti, että lähtee ajamaan, vaikka on selvästi päihtynyt?

Kivi allani tuntuu polttavan kuumalta ja nousen ylös. Vesi ylettyy nilkkoihin asti ja aurinko paistaa nyt suoraan silmiini. "Tämän paikan äiti minulle löysi" , sanon ja lähden kävelemään metsää kohti.
Maa rapisee allani, kun astelen pitkin kiemurtelevaa polkua. Kuusen oksat raapivat ja pistelevät käsiäni. Koetan haroa niitä pois tieltäni, mutta saan vain käteni täyteen tahmeaa pihkaa. Koetan hinkata sitä pois, mutta se vain tarttuu muualle käsiini ja vielä entistä kovemmin. Turhaudun ja jatkan matkaani.

Tulen polulla risteykseen, jonka suoraan menevä polku johtaa aivan  kotipihallemme ja oikealle kääntyvä, vanha, lähes käyttämätön polku johtaa hautuumaalle. Pysähdyn risteykseen ja suljen silmäni. Näen edessäni äitini kutsuvan katseen. Käännyn ja lähden juoksemaan pitkin polkua, jossa on kantoja ja puiden paksuja juuria niin paljon, että kompastelen tuon tuostakin. Hautuumaa lähestyy edessäni houkuttelevana valona. Hidastan vauhtiani ja poimin puun juurelta voikukan. Jatkan matkaani niin hermostuksissani, että puristelen voikukan varren rikki. Hyppään hautuumaan matalan, kuluneen puuaidan ylitse ja hapuilen läheiselle hautapaikalle. Rysähdän haudalle ja alan itkeä. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani kuumana tulvana ja valkoinen paitani kostuu. Koetan rauhoitella itseäni ja asetan voikukan hautakiven viereen.

Istahdan haudan vierellä olevalle kannolle ja tuijotan kulunutta hautakiveä ja siinä olevaa tekstiä. Katselen hautaa tarkemmin ja huomaan useita ruusuja asetettuina maljakkoon hautakiven vierellä. Tiedän niiden olevan isältäni, koska hänellä oli tapana antaa äidilleni ruusu kerran vuodessa. Valkoinen ruusu, joka merkitsi isän mielestä heidän rakkautensa puhtautta. "Isä suri sittenkin" , ajattelen ääneen ja lähden seuraamaan oravaa, joka loikkii pitkin hautuumaan kapeita sorateitä.