Voi luoja, kuinka minä kaipaankaan häntä.

Seisoin isäni hautajaisissa ja katselin siskojeni ja tätieni kasvoja, kyyneleitä täynnä. Katselen äitipuoltani, hän on täynnä tuskaa ja huomaan, ettei hän jaksa elää enää kauaa. Tiedän, että häneen sattuu eniten, mutten voi silti olla syyttämättä häntä... Kun hän tuli isäni elämään, isäni alkoi juomaan vain entistä enemmän... Minä en siihen kyennyt, vaikka rakastin isääni, olin vuodattanut jo aikoja sitten kaikki kyyneleeni hänen vuokseen. Katselen äitiäni, joka pidätteli itkuaan ja hänen aviomiestään, surun murtamat kasvot hänelläkin. Isäni oli rakas ja tärkeä monelle, mutta hän vain satutti liian paljon.

Olin aina isäni lapsi. Kun vanhempamme erosivat, minä ja isosiskoni jäimme isälle, pikkusisko meni äidin ja äidin uuden miehen luokse. Syytin äitiäni monia vuosia meidän hylkäämisestä, isän hylkäämisestä. Lapsena ihailin suuresti isääni, tahdoin aivan samanlaiseksi kuin hän oli, en silloin vielä ymmärtänyt, että hän joi joka ikinen päivä. Kun isosiskoni oli teini-iässä, hän ja isä riitelivät jatkuvasti ja kaikesta. Pistin kaiken isosiskoni syyksi ja puolustin isäämme. Sisko muutti pois kotoa 16-vuotiaana ja kun hän oli lähtenyt, jäimme vain minä ja isä. Silloin alkoi meidän riitamme, tappelimme jatkuvasti ja hän laittoi minut lopulta laitokseen, ei kuulemma pystynyt huolehtimaan minusta, koska olin liian vaikea. Silti olin isäni lapsi, isin pikku prinsessa, kuten samassa laitoksessa oleva tyttö minulle huusi samalla, kun pahoinpiteli minua.

Riitoja tuli ja meni, vaikka olin laitoksessa, välimme säilyivät huonoina. Kun olin noin 17-vuotias, välimme katkesivat. Ja minkä vuoksi? Viinan. Niihin aikoihin riitannuin myös isosiskoni kanssa. Vain koska hän oli puhunut isäni kanssa pahaa minusta selkäni takana, sehän on normaalia, vai mitä? Silti en pystynyt antamaan anteeksi. Olin niin pitkävihainen, että sain maksaa sen näin julmalla tavalla. Ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun tapaan siskonikin, on isäni hautajaisissa. Vihaan elämääni. Vihaan. Vihaan. Vihaan!

Lähdemme kävelemään seurakuntatalolle päin, en jaksaisi.  Mutta astelen mustassa mekossani, joka on peräisin 70-luvulta. Sain tämän mekon isältäni, kun minulla oli retrovillitys meneillään, vitsailimme äitini kanssa, että tämä mekko sopii vain hautajaisiin, ja tämä onkin ensimmäinen kerta, kun tätä mekkoa käytän. Hah. Miten ironista...

Vihaan tätä päivää, olen vihannut jokaista päivää sen jälkeen, kun sain kuulla isäni lähteneen. Pappi puhui kauniisti isästäni ja sanoi, että Jumala oli ottanut hänet huomaansa, mutta minä tiedän, ettei mitään taivasta tai helvettiä ole, on vain elämä ja sitten kuolema, isälläni ei ole enää sielua, on vain tyhjä ruumis, joka on kuopattu maahan, mummini ja ukkini vierelle.

Istun muistotilaisuudessa synkimmässä nurkassa, muut juttelevat ja nauravat, minä en pysty samaan, en pysty syömään enkä juomaan mitään... Ajattelen vain, että emme ehtineet sopia riitaamme, riitaamme joka kesti 4 vuotta. Miten saatoimme tapella rahasta niin, että se veti meidät erilleen?

Äiti tulee luokseni ja koskettaa minua olkapäähän, hätistän hänet pois luotani ja lähden kävelemään.
Kävelen ja kävelen, kävelen ja kävelen, kunnes en enää jaksa, istahdan maahan, on heinäkuun ensimmäinen, minun syntymäpäiväni, jouduin hyvästelemään isäni omana syntymäpäivänäni!

Otan Ipodin esille ja alan kuuntelemaan laulua, joka kuvastaa niin minua.

Tää kaikki koskettaa mua niin syvästi isä
Mut ehkä tarkotus on sanoo hyvästi isä
Mä tuun rakastaan sua aina ja pysyvästi isä
Mut ehkä nyt on aika jättää hyvästit isä
Teit kaiken minkä pystyit silti tähän päästiin isä
"Anna anteeks"- nyt pidä pääs kii isä
Oma syys oli siks multa lähti isä
Syynä oli alkoholi se sut pois käänsi isä

Puhkean ensimmäisiin kyyneliin moneen vuoteen.
"Anna anteeksi isä, minä rakastan sinua" sanon ja halaan itseäni, yrittäen rauhoittua. Joku istahtaa vierelläni ja sanoo minulle:
"Hän kyllä tiesi sen, olit aina hänelle yhtä tärkeä kuten me muutkin. Eikö meidänkin olisi jo aika unohtaa menneet?"
Katson vierelleni ja näen isosiskoni. Halaan häntä. Sanoja ei tarvita. Hän silittää hiuksiani ja suutelee poskelleni.
"Olet rakas pikkusisko", hän vielä sanoo.
"Niin sinäkin, olet aina ollut", vastaan ja viimeiset kyyneleeni kuivuvat isosiskoni hiuksiin.