Ellulla ja minulla on aina ollut ihan erilainen maku kaksilahkeisten suhteen. Ei sillä, että ihastukset olisivat yleensä johtaneet mihinkään, ennen kuin sulimme yläkouluun. Minun kohdallani ei vieläkään ole tapahtunut mitään, Ellu sen sijaan pääsi vauhtiin.

Hän ravasi kaikki bileet ja diskot, joissa tiesi tai arveli kulloisenkin ihanan kundinsa saattavan olla. Kerran hän meni Kiian bileisiin päästäkseen lähempään kontaktiin Masan kanssa, mutta aamulla ensimmäiseksi kaivoinkin kännystäni häneltä tulleen tekstarin, jka kertoi hänen alkaneen seukata yhden Mikaelin kansa.En ole ihan varma, seukkasiko Mikael mielestänsä Ellun kanssa, eli laskiko hän hitaiden tanssimisen ja pussailun Kiian äidin peikonlehden takana seukkaamiseksi. Mikael ei nimittäin lähtenyt Ellun kanssa ysien luokkaretkenrahoitusdiskoon seuraavana viikonloppuna. Juttu näytti kuivuvan kokoon.

Mikaelin jälkeen Ellulla oli jotain (aakkosjärjestyksessä lueteltuna) Artsin, Benjaminin, Eemelin, Heikin, Kaapon, Kimin, Lassen, Laten, Maukan, Nipen, Rainerin, Reijosen ja Saulin kanssa. Siis jotain, mitä en oikein tiedä, voiko niitä laskea miksikään. Joskus olin itsekin paikalla todistamassa tapahtumien etenemistä siihen saakka, kunnes minulle tuli kotiinlähtöaika. Ellullakin oli kotiintuloajat ja muut, mutta jos hän oli oikein ihanan kundin kanssa tanssimassa, juttelemassa tai jo päässyt suuteluasteelle tai kyhnäsi jossakin nurkassa, niin hän ei millään muka voinut lähteä. Luulen, että hän näki itsensä jonkinlaisena romanttisena sankarittarena, jonka onnen tielle äiti tai isä ja isän uusi kasasivat esteitä ymmärtämättömyyttänsä ja silkkaa julmuuttansa.

Päivänvalossa Ellu raportoi minulle avomielisesti, kuinka ihanaa oli ollut tai vaihtoehtoisesti, oliko ollut pettymys. Sain kuulla suorasukaiset arviot kundien suutelutaidosta. Jos homma ei ollutkaan edistynyt, niin Ellu arvosteli tyyppiä ihastuksensa voimallisuudesta tai laimeudesta riippuen joko nynnyksi tai ”kunnolliseksi pojaksi, joka ei heti yritä”.

Aluksi minusta oli kiehtovaa ja jännittävää kuunnella Ellun juttuja. Olin hänelle hiukan kateellinenkin, kun häneen kiinnitettiin huomiota, mutta minuun ei. Välistä hänen yksityiskohtaiset kertomuksensa panivat kyllä miettimään. Itseäni ei olisi kyllä ilahduttanut, jos minulla olisi ollut jotain jonkun pojan kanssa, ja tyyppi olisi rientänyt kertomaan omille kamuilleen seikkaperäisen arvostelunsa kyvyistäni kielareiden alalla. Tai osaisinko hiplata oikeista paikoista oikealla tavalla.

Luokallamme oli muitakin tyttöjä, jotka kävivät tiiviisti bileissä, ja Katriina alkoi olla yhden Jaskan kanssa vakituisesti. Hän ei kertonut heidän tekemisistään sen tarkemmin kuin että hän oli mennyt Jaskalle tai Jaska oli ollut heillä.
”Kuinka pitkälle te olette menneet?” Ellu uteli häneltä.
”No hei, sehän on meidän asiamme”, Katriina vastasi.
”Kamoon, voit sinä nyt kavereille kertoa. Kerrotaanhan me kaikki muutkin meidän asiat”, Ellu tinkasi.
”Siis lähinnä sinä kerrot”, Katriina tiuskaisi. ”Muut osaavat pitää yksityisinäkin joitain asioita.”

Ellu otti nokkiinsa. Seuraavan kerran hän avautui minulle olleensa yhden yhdeksäntoistavuotiaan kundin kanssa ajelulla. Minusta se kuulosti hieman huolestuttavalta. Meillä kotona olisi noussut hirveä äläkkä, jos olisin ruvennut tapailemaan jotakuta viisi–kuusi vuotta vanhempaa heppua. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että iän karttuessa ikäerot menettävät merkityksensä. On eri asia, jos joku kaksikymmentäviisivuotias tapailee kolmikymppistä kuin jos kaksitoistavuotias rupeaisi kulkemaan lukiolaisen tai amislaisen kanssa.

Ellu oli väittänyt olleensa kuusitoistavuotias ja se kundi oli uskonut tai ollut ainakin uskovinaan. Se ei kuulostanut yhtään paremmalta. Luulen, että itse olisin heti narahtanut ikäni valehtelemisesta. Riittäisi, kun kundi kysyisi jotakin lukion kursseista. Ilmeisesti siellä autossa ei ollut kuitenkaan keskusteltu yleissivistävästä opetuksesta.

Herra 19 v oli kuitenkin kohta historiaa hänkin. Ellu soitti minulle ja julisti olevansa rakastunut.
”Kehen?” kysyin asiaankuuluvasti.
”Et ikinä uskoisi. Yritä arvata”
Mietin, mistä tuuli nyt puhaltaa. Olisiko Ellu palannut yhteen jonkun kanssa? Nipen? Saulin?, Mikaelin? Vai oliko kyseessä joku tunnettu henkilö?
”Koop Arponen?” heitin vitsillä. Seuraavaksi olisin tarjonnut Mikko Leppilampea, Anssi Koivurantaa, ja ollakseni ärsyttävä vielä Jyrki Kataista.
”Se on kyllä ihan Koopin näköinen, paitsi että sillä on pitemmät hiukset eikä sillä ole muutenkaan niin vanhanaikainen tyyli.”
Kelasin mielessäni läpi meidän koulumme poikia, sitten niitä, jotka tiesin muuten, budoseurasta tuttuja, muutamia norssilaisia ja niitä, jotka menivät samalla linja-autolla amikseen, kauppikseen, konsalle tai mihin nyt menivätkin. Eipä tullut mieleen ketään Koop Arposen näköistä, jolla on vain pitempi tukka ja modernimpi tyyli.

Tosin meillä oli Ellun kanssa aika erilaiset näkemykset ihmisten ulkomuodosta. Ellu oli todistellut pitkään ja hartaasti, että Late oli muka Ashton Kutcherin näköinen.
”Mistä kohdasta?” Senja oli kysynyt. Emme olleet saaneet tolkkua todisteista väitetylle yhdennäköisyydelle. Katriinalta oli sentään ihan oikeasti tultu urheiluhallin nurkalla kysymään, oliko hän Laura Lepistö. Heissä oli ihan oikeasti jotain samankaltaisuutta, mutta että Late muistuttaisi Ashton Kutcheria ja Kaapo oli kuulemma ilmetty Zac Efron. Paitsi että Kaapo oli kaikkien muiden mielestä ennemmin vaikka Mikki Hiiren näköinen, mutta ei ikimaailmassa ainakaan ihanaisen Zac Efronin.

Tällä kertaa Ellu olikin päättänyt olla salaperäinen.
”Koulussa sitten näet. Sanonpa vain, että tulette yllättymään, ja toisten on ehkä vaikea sulattaa tätä meidän juttua, mutta tiedän kyllä, milloin olen todella rakastunut, ja hänkin on tosissaan”, Ellu messusi.
Tuo viittaus vaikeaan sulattamiseen oli – vaikea sulattaa. Mitä Ellu oikein oli mennyt tekemään? Ei kai hän ollut iskenyt varattua kundia? Olisiko hän esimerkiksi halunnut kostaa Katriinalle heidän riitansa vamppaamalla Jaskan? Retkahtaisiko Jaska Ellun tapaiseen tyttöön? Ellun maine ei ollut enää paras mahdollinen. Ei hänestä minään vosuna puhuttu, vaan ymmärtääkseni häntä ei oikein pidetty enää kovin vakavasti otettavana. Hänen jutuilleen, että hän olisi ollut jonkun kanssa, ei enää pantu kovin suurta painoa.
”Ellu väittää, että hän on ollut Jonin tai Ronin tai Tonin kanssa, jos hän on käynyt kerjäämässä röökistä jämät, ja jos hän on tanssinut jonkun kanssa hitaat, niin heillä on ollut kiihkeä romanssi ja he ovat melkein kihloissa”, Ullis tuhahti kerran, kun Ellu oli taasen selostanut laveasti sen kertaista ”iiihana kundi” -tapausta.

Koulussa Ullis heti ensimmäiseksi kysyi minulta, kenen kanssa Ellu nyt on, kun mainoskampanja oli tavallisesta poikkeava salaperäisyyksineen.
”Soittiko hän sinullekin?” kysyin tympääntyneenä.
”Ai, sinulle hän oikein soitti. Senja ja minä saimme vain tekstiviestit”, Ullis huokaili tekokatkeralla äänellä. Ihan kuin häntä olisi liikuttanut tuon taivaallista Ellun viimeisin.

Ellu saapui kouluun Lindforsin mopon kyydissä. Siis SEN Lindforsin, jonka ei tiettävästi olisi pitänyt mopolla ajella, koska oli jo tehtaillut niin paljon liikennerikkeitä, että ajokortin saaminen tulisi lykkääntymään. SE Lindfors, joka oli tehnyt paljon muutakin kuin liikennerikkomuksia. SE Lindfors, jonka huhuttiin jo alakoulussa potkineen tai purreen opettajia. SE Lindfors, joka tuplasi kuukkiluokan ja jonka viimeisessä todistuksessa poissaolotuntien määrän väitettiin olevan kolminumeroinen. Lindforsin kerrottiin myös viime kesänä uhkailleen erästä toista poikaa, että viiltelee tämän jonkin tyhmän pikkujutun vuoksi. Kerrottiin paljon muutakin, muttei mitään hyvää.

Se seikka, että Lindfors oli meidän koulussamme eikä häntä ollut paiskattu jonnekin häirikköjen erityiskouluun, oli ollut ihmetyksen aiheensa jo pitkään. Lindforsin uskottiin olevan vastuussa viime uuden vuoden raketti-iskusta reksin autotalliin. Todisteita vain ei ollut, koska Lindfors liikkui oman jenginsä kanssa ja muut kiersivät hänet kaukaa. Kukaan normaali oppilas ei ollut kuullut hänen edes puhuvan, jos ei kirjoilemista, huorittelua ja homottelua opettajille koulun käytävillä laskettu.

Hänen kanssaan Ellu nyt tuli käsikynkkää ja pysähteli parin kolmen askeleen välein koulun pihalla suutelemaan. Voi ei! Tätä tosiaan oli vaikea sulattaa. Ullis, Senja, Katriina ja kaikki, jotka olivat jo tulleet kouluun, kääntyivät tuijottamaan. Pojatkin änkesivät aulan ikkunoihin töllistelemään.
”Etkö sinä voi puhua Ellulle järkeä, sinä olet sentään bestis”, Katriina vetosi.
”Lindfors vetää hänet mukaansa vielä vaikka mihin”, Ullis lisäsi.

Tiesin kyllä, että velvollisuuteni lähimmäisenä olisi sanoa Ellulle, että hänen sydänkäpysensä oli mahdollisimman huonosti valittu. Ja tiesin myös, ettei hän kuuntelisi minua. Todennäköisemmin hän alkaisi piikitellä siitä, että mikä minä olen häntä neuvomaan, kun minulla ei ole vielä koskaan ollut poikaystävää.

Bestis ja bestis. Minä olin se, jolle Ellu soitti tai tekstasi ensimmäisenä silloin, kun ehti muilta kiireiltään eli tukka suorana kundien perässä juoksemiselta. Ellulle oli käsittämätöntä, että ihmisellä oli elämässään aikataulu, jos ei puhe ollut bileiden aikataulusta. Jos karateharkat alkoivat tiistaina ja torstaina kello kahdeksantoista reikäleipä, niin sillä kellonlyömällä oltiin valmiina tatamin laidalla harjoituskamppeissa jalat pestyinä. Jos bussikuljetus kisoihin tai leirille lähti lauantaiaamuna yhdeksältä, niin silloin siellä oltiin ajoissa kaikki tavarat mukana. Ei jääty kotiin munimaan sillä perusteella, että oli kesken viestittely Lassin, Jussin, Ossin tai Pessin kanssa ja ”se kirjoitti niin ihania juttuja”. Jos olisin jäänyt bileisiin kekkeröimään perjantai-iltana puolen yön tuolle puolen niin lauantaiaamuna kymmeneltä treeneissä olisin ollut ihan tattis. Ellun mielestä elämäni oli tylsää, tai minulla ei oikeastaan hänen näkökulmastaan ollut elämää ollenkaan. Ei sekstailua, ei elämää.

”Pitäisihän Ellulle sanoa”, huokaisin, ”mutta tuskinpa se auttaa.”

Ne muut kundit, joiden kanssa Ellu oli vähän aikaa roikkunut koulussa, olivat olleet sellaisia, että olimme saattaneet välkällä seisoskella yhdessä ja rupatella. Heillä oli sen verran tapoja, että he moikkasivat Ellun kavereitakin, jos tulivat kaupungilla vastaan. Yksi Iiro oli kerran käynytkin meillä Ellun kanssa.
Mutta Lindforsin kohdalle piti vetää raja. Sillä tyypillä ei ollut meille asiaa, ei Ellun kanssa eikä ilman. Ensimmäinen asia, joka tuli mieleen Lindforsista vieraisilla, oli se, että hän varmasti katselisi paikkoja sillä silmällä, miten pääsee sisään tunkeutumaan ja mitä kannattaa vohkia. Isällä oli kellarissa oma pieni verstas, jossa oli kalliita työkaluja ja koneita. Keittiössä meillä oli jokunen viinipullo, etupäässä ruoanlaittoa varten, ja sunnuntaiaterialla isä ja äiti saattoivat ottaa lasillisen. Ne kelpaisivat taatusti Lindforsin jengille.

Kello soi ja siirryimme luokkaan. Ellu tuli myöhässä. Oli ilmeisesti jäänyt kirjaimellisesti suustaan kiinni. En tiennyt, mitä sanoa. Onneksi ei tarvinnutkaan sanoa mitään. Tepa lätkäisi meille heti kärkeen isot enkun sanapistarit, kaksikymmentä sanaa suomesta enkkuun ja kaksikymmentä enkusta suomeen. Tarkastimme toistemme koelaput pareittain. Ellulla ei ollut mennyt kovinkaan vahvasti. Kahdeksan kohtaa tyhjänä, viisi väärin ja kuusi väärin kirjoitettua. Oliko Lindfors jo ehtinyt romahduttaa Ellun tason? Enkku oli ollut Ellun mieliaine, koska hän tykkäsi kuunnella englanninkielistä musaa ja seurata joitakin amerikkalaisia ja brittiläisiä sarjoja telkusta.

Seuraavalla välitunnilla Ellulla oli jo kiire Villen luo eli siis Lindforsin.
”Odota nyt vähän”, sanoin hänelle. ”Miksi kaikista maailman kundeista juuri… Lindfors?” Sain täpärästi nielaistua Lindforsista yleisesti käytetyn liikanimen Lima, joka kertoi kaiken olennaisen nuorukaisen vähiten haitallisesta harrastuksesta eli räkimisestä. Hänen muut ajanvietteensä olivat tiettävästi paljon pahempia.
”Arvasin, ettet sinä ymmärrä”, Ellu aloitti vääryyttä kärsineen äänellä. ”Ville oli Inan bileissä viikonloppuna, ja olin aluksi tosi pelästynyt, kun hän halusi tanssia, kun Villen maine on sellainen kuin se on.”
Ihmettelin hengessäni, miten Ellu oli keplotellut itsensä Inan bileisiin, Ina oli ysillä ja luuli, että edelleen on muotia, hienoa ja aikuismaista kulkea pukeutuneena kesät talvet toppeihin ja roiskeläppiin, joissa oli vähemmän kangasta kuin monessa uimapuvussa. Inan tiedettiin pienentävän kaikkia pikkujakkuja entisestään niin, etteivät niiden napit menneet kiinni, ja käytti niitä päällystakkeina kylmällä ilmalla. Vaikka olisi tullut räntää vaakasuoraan, niin tissivaon piti näkyä. Se oli siis Inan arkipukeutumista. Mielikuvitukseni ei riittänyt edes arvailemaan, millaiset olivat hänen bilevaatteensa. Pelkkää puuteria ja kynsilakkaako?

”Ville on oikeasti ihan erilainen kuin kaikki luulevat. Häntä pidetään hirveänä pahiksena, mutta minä tunnen hänet paremmin. Hän on tosi kiva ja herkkä sen kovan ulkokuoren alla. Hän on myös lahjakas, kuuntelee tosi paljon musiikkia ja meillä oli syvällinen keskustelu laulujen sanoista”, Ellu selitti silmät loistaen.
”Kuinka pitkään sinä olet tuntenut – Villen?” ihmettelin. Minun oli vaikeata saada lausuttua Liman ristimänimi. Ei Ellu ennen ollut tietääkseni ollut tekemisissä Lindforsin kanssa.
”Perjantaina me puhuimme ensi kerran toisillemme”, Ellu selitti ja alkoi polveilevasti pulista siitä, miten Liman ja hänen katseet olivat kohdanneet Inan porukoiden takkahuoneessa. Miksi Ina oli Liman kutsunut bileisiinsä?
”Kun katsoit minuun”, siteerasin inhoamani Anna Erikssonin aivan erityisesti inhoamaani hittibiisiä. Ei Ellukaan kyseisestä kääkätyksestä ollut koskaan pitänyt. Nyt oli toinen ääni kellossa.
”Juuri niin siinä kävi. En olisi ikinä uskonut, että joku Anna Erikssonin esittämä laulu on suoraan elävästä elämästä. minullakin kävi se mielessä. Se oli ihan uskomaton tunne. Sitä ei voi ymmärtää ennen kuin sen on itse kokenut”, Ellu päätti silmäillen minua säälivästi.

Just joo. Juuri tästä nimenomaisesta elämänkokemuksesta en ollut tippaakaan kade. Jos vaihtoehdot olisivat Lima tai ei mitään, niin mieluummin menisin neitsyenä hautaan. Lima ei ollut edes minkään näköinen. Herra isä! Lima Lindforsko nyt oli se Ellun ”Koop Arposen näköinen, mutta pitempi tukka eikä niin vanhanaikainen tyyli.” Oliko se moderni tyyli suttuisia piikkilanka-, lohikäärme- ja örkkitatuointeja kyynärvarsissa, ylikukkinut hiusväri ohuessa roikkutukassa ja likainen paita. Koop Arposen näköinen? Ei, ei, ei…

Ei Lima ruma ollut, sitä ei voinut väittää, muttei kyllä mitään kalenteripoika-ainestakaan, vaikka olisi kuinka puleerannut. Ihan tavallinen pläsi ja ruoto, kyllä se nyt tietysti Ellun ihastukseen riitti pinnallisella tasolla. Sen ymmärsin. Sen pitemmälle ei ymmärrykseni riittänytkään.
”Ala tulla sieltä”, Lindfors karjui kirosanaryöpyn ryydittämänä Ellulle ja Ellu lähti hänen luokseen onnellinen ilme naamallaan.

Ullis oli kuullut keskustelumme.
”Tuosta ei hyvä seuraa”, hän sanoi. ”Ymmärrän sen verran, että minustakin olisi kivaa, jos minulla olisi poikaystävä.”
”Kukapa sitä ei toivoisi”, myönsin, ”MUTTA.” Zeppeliinin kokoinen mutta leijaili ilmassa.
”Mutta että mikä tahansa kelpaa, sitä minä en ymmärrä”, Ullis lopetti.
”Miten Ellu on Lindforsin kanssa, vaikka Lima käyttäytyy noin?” Senja taivasteli. Hän oli kuullut Liman karjumisen, muttei sitä edeltänyttä keskusteluamme.
”Ellun mielestä Lima on kiva, herkkä ja lahjakas eikä ollenkaan sellainen kuin kaikki luulevat”, valistin.
”Ja omin korvin kuulevat. Eläköön itsepetos”, Senja totesi kuivasti.

Kuten arvata saattaa, Ellu omistautui Limalle. He viettivät yhdessä aikaansa koulussa ja koulun ulkopuolella. Minulle Ellu soitti tai tuli käymään, jos hänellä oli jotakin kerrottavaa. Enimmäkseen hän valitti äitinsä suvaitsemattomuutta. Äiti ei hyväksynyt Villeä ja oli antanut Villelle porttarin. Ellun isäkään ei hyväksynyt Villeä ja oli antanut Villelle porttarin. Ellun isän uusi oli myös antanut vielä erikseen Villelle porttarin, koska Ellun kolmivuotias velipuoli oli heti ruvennut innokkaasti räkimään ja käyttämään oppimiaan uusia sanoja, kun Villen ainoaksi jäänyt ja lyhyt vierailu Ellun kanssa Ellun isän luona oli päättynyt myrskyisästi. Tapahtumien kulkuun oli sisältynyt Liman omavaltainen tunkeutuminen jääkaapille ja maitotölkkivälikohtaus. Ellu oli äärimmäisen suuttunut Villen-raukan osakseen saamasta penseydestä.
”Niin, mutta suoraan tölkistä. Sehän on ällöttävää. Eikö sille ole juomalasi tuttu kapine, sille kivalle ja herkälle?” kivahdin. Sympatiani olivat kokonaan Ellun isän uusioperheen puolella.
”Sitä ollaan nyt niin hienoa neitiä! Älä pelkää, että toisin Villen teille saastuttamaan teidän korkea-arvoisuutenne palatsia”, Ellu huusi.
”Ja hyvä niin!” ärähdin. Erosimme vihastuksen vallassa.

Soitin Katriinalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Hän vakuutti minulle, että olin ollut oikeassa.
”Minua jännitti, kun Jaska tuli ensi kertaa käymään, että mitä iskä sanoo. Mutta Jaska selvisi hyvin. Isä kehui Jaskan lähdettyä, että Jaska osaa käyttäytyä ja hän on meille tervetullut. Ja pelotti hirveästi, kun tapasin ensi kertaa Jaskan vanhemmat, mutta he olivat tosi kivoja. Jaskan äiti tarjosi kalakeittoa, ja hän tykkäsi, kun soitin ensin isälle ja kerroin missä olen ja että syön Jaskan luona. Ei olisi tullut mieleenikään mennä heidän kaapeilleen ilman lupaa ja ensi visiitillä vielä”, Katriina lopetti.

Pohdimme, mitä tehdä Ellun kanssa. Olisin toisaalta halunnut sopia riidan, mutta toisaalta taas tuntui, että olin saanut tarpeekseni. Katriina kehotti minua odottamaan vaikka viikonlopun yli ja katsomaan sitten, pystyykö Ellun kanssa puhumaan.

Ei pystynyt. Ellu ei enää ollut tuntevinaan. Jos hän ylipäätään ilmaantui kouluun, hän piti mykkäkoulua. Hän laisti aamutunneilta ja luisti iltapäivän tunneilta. Tuskin tarvitsi arvuutella, missä seurassa hän liikkui. Kaikkein uskomattominta oli, että ainoa kerta, kun hän sillä viikolla tuli kahdeksaan kouluun, oli se aamu, jolloin meillä oli liikuntaa. Pukuhuoneessa hän julisti:
”Nyt olen kokenut kaiken! Turha sitä on jättää siihen, kun on jotain seitsemäntoista!”

Ellu ilmeisesti odotti, että olisimme alkaneet nyhtää tietoja, millaista se oli ollut, sattuiko se, söikö hän pillereitä. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta kukaan ei sanonut mitään. Kaikki vain jatkoivat sisäpelikenkien nauhojen solmimista tai laittoivat tukkaa kiinni ja työntelivät kellojaan ja korujaan laukkujen taskuihin. Kiia oli ainoa, jolla oli jotain lausuttavaa.
”Onko kellään kynsiviilaa? Minulta lohkesi kynsi.” Ullis kaivoi jostakin viilan. Kiia kiitti.

Vaiteliaina menimme liikuntasaliin ja autoimme opettajaa hakemaan maalit ja muut varusteet sählyharjoituksia varten. Toivoisin voivani sanoa, että Ellun leuhkiminen ekalla kerrallaan ei tehnyt mitään vaikutusta, mutta oikeasti olin hermostunut ja harmissani. Sekoilin ja tein turhia virheitä matsissa. Niin tekivät muutkin. Kaikki olivat jotenkin pahantuulisia. Ei siinä mitään, että haluaa kertoa asiasta ystäville, mutta kerskuminen koko liikuntaryhmälle pukuhuoneessa oli inhaa. Ja mitä kerskumista siinä oli, että oli antanut Lima Lindforsille?

Tämän jälkeen Ellu vietti yhä enemmän aikaa Liman seurassa ja yritti lähinnä Katriinalle elvistellä ”edistyksellään”. Ellu meni alaspäin joka tavalla aivan silmissä. Hän haisi jatkuvasti röökille, välillä hän yritti vipata rahaa, läksyt olivat aina lukematta ja hän  yritti hätäisesti tunnin alussa kopsata tehtäviä toisilta. Hän alkoi näyttää yhä valvoneemmalta ja riutuneemmalta ja meikkikerros vain paksuni. Luokanvalvoja yritti saada Ellun jäämään tunnin jälkeen keskusteleman, opo yritti, uskonnonope ja varareksi, joka opetti kemiaa, terkkari ja kouluavustajakin pantiin asialle. Luulen, että Ellun isälle ja äidille meni myös viestiä koulusta ja heiltä kouluun

Reksi kuulutti keskusradiossa ja koulun sisäisellä teeveekanavalla käytävillä näkyi ilmoitus, että seurustelevien parien tulee käyttäytyä hillitysti koulun tiloissa ja pihamaalla. Ainahan siellä oli kutupareja ollut, mutta Ellun ja Liman liimaantuminen toisiinsa kiinni oli roisia. En enää ihmetellyt, mistä ne paljastelijat tulivat BB-taloon. Ne tulivat täältä meidän keskuudestamme, olivat jonkun sukulaisia ja vanhoja koulukavereita.

Ellu yritti kouristuksenomaisesti vakuutella, että hänellä oli ihanaa, Ville oli ihana, kaikki oli ihanaa, koko muu maailma vain oli väärässä. Häntä ei uskonut kukaan. Eräänä päivänä Ellun pakkelikerroskaan ei enää auttanut, vaikka yritys oli ollut kova. Hänellä oli huuli turvoksissa.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” Kiia kysyi.
”Törmäsin oveen”, Ellu väitti.
”Oliko se Lindforsin ovi?” Sauli heitti.
”Hoida omat asiasi”, Ellu kirkui ja kiroili entiselle ihanalle kundilleen.
”Mene näyttämään sitä terveydenhoitajalle”, käskimme häntä yhteen ääneen.
”Ei sitä tarvitse, se menee ihan itsestään”, Ellu papatti kuin henkensä hädässä.
Ullis ja minä katsoimme toisiimme. Senja ja Katriina katsoivat meihin.
”Höpö höpö. Nyt mennään. Terkkarilla on vastaanotto parhaillaan”, sanoin. ”Me tulemme mukaan.” Ullis sanoi luokkaan saapuneelle Tepalle, että lähtee minun kanssani viemään Ellua terkkarille, kun Ellu oli satuttanut itsensä. Tepa näki heti ensi silmäyksellä, että Ellu oli saanut turpaansa. Hän antoi meille etukäteen enkun läksyt tiedoksi ja oikein käskemällä käski meidän mennä Ellun seuraksi, ettei Ellu karkaisi mihinkään ennen kuin terkkari olisi tutkinut hänet.

Ellu yritti lähteä livohkaan, mutta emme sallineet sitä. Emme käyttäneet suoranaista väkivaltaa, mutta voimakeinoista voidaan puhua.
”Eihän terkkaria tarvitse pelätä”, hoimme Ellulle, kun laskeuduimme rappusia alas.

Aulan lähestyessä Ellu tuli aivan vauhkoksi ja ymmärsimme yskän. Hän pelkäsi, että hänen ”ihana kundinsa” vetelehtisi aulassa ja tulisi taas mätkimään ja uhkailemaan. Lima oli maineensa veroinen. Jos hänen kovan kuorensa alla oli jotakin pehmeää, se oli mätää. Ullis kurkkasi Aulaan ensin.
”Siellä ei ole ketään, tie on selvä”, hän huikkasi. Silloin saatiin Elluunkin vauhtia. Loppumatkan terveydenhoitajalle hän meni vastaan hangoittelematta. Terveydenhoitaja otti hänet heti sisään. Me päätimme jäädä odottamaan, että Ellu tulisi sieltä.

Sinä päivänä Ellun ja Liman juttu loppui. Asioita selviteltiin poliisilaitoksellakin, mutten tiedä tarkemmin, mitä kaikkea sotkua Lindfors oli saanut aikaan. Puhuttiin, että Inan kotoa olisi kadonnut tavaraa. Limaa ei enää koulussa näkynyt, ilmeisesti hänet oli vihdoin ja viimein saatu siirrettyä johonkin sellaiseen opetusyksikköön, johon hänen kaltaisensa kuuluivat.

Ystävyyteni Ellun kanssa ei palautunut entiselleen. Etäännyimme toisistamme. Aloin enemmän tehdä paritöitä ja muutenkin viettää aikaa Katriinan kanssa. Huomasin, että meillä oli enemmän yhteisiä ajatuksia kuin Ellulla ja minulla koskaan.

Ellu kävi vielä bileissä ja diskoissa, mutta hänellä ei enää oikein flaksi käynyt. Ennen hän oli menevä tyttö, jolla oli pippaloissa aina seuraa, tyhjäpäinen, mutta pidetty. Nyt hän oli Liman jämä.
Koskaan Ellu ei myöntänyt, että hän oli ollut väärässä. Lima ei ollut milloinkaan ollut se ”ihana kundi”, jollaisena Ellu oli halunnut nähdä hänet. Nykyään hän etsii sitä ihanaa kundia netistä, ja tämän tästä niitä ihanuuksia löytyykin, aina hetkeksi. Emme ole tilanteen tasalla eikä kiinnostakaan. Toivomme vain, ettemme joudu enää toista kertaa kyöräämään Ellua terveydenhoitajalle hänen törmättyään johonkin ihanaan oveen.