1.
Katson sinua silmiin. Ne ovat vihreät, vaaleanvihreät. Mustaa pupillia ympäröi ohut vaaleanruskea rengas. Voisin tutkia silmiäsi päiväkausia, löytäisin niistä aina jotakin uutta. Pieni hymy karehtii kasvoillasi. Voin tuntea hengityksesi kasvoillani. Hento henkäys karkaa rohtuneilta huuliltani, niin hiljainen, että en usko sinunkaan kuulleen sitä vaikka olet aivan lähellä. Vedän keuhkoni täyteen ilmaa, hengitän sinun tuoksuasi. Niin lähellä, olet niin lähellä. Voisin laskea, kuinka monta pisamaa nenänpäälläsi lepää, mutta sitten olet jo vetänyt kasvosi kauemmaksi. Olet kauempana. Kävelet kauemmaksi ja tunnen, kuinka sisälleni leviää kylmyys. Kuin jokin kylmä valuisi vatsanpohjaani pitkin, se on ällöttävää. Tule takaisin! Mieleni ja kehoni huutaa sinua takaisin, mutta en pysty aukaisemaan suutani huutoon. Pilvet kasaantuvat taivaalle. Kohta sataa. Tuijotan perääsi, en osaa sanoa mitään. Huuleni raottuvat, mutta suustani ei pääse pihaustakaan. Katson kengänpohjiasi. Loittonevat valkomustat kengät. Sataa. Täällä sataa, niin kuin sisällänikin.


2.
Suuret vesipisarat hakkaavat peltikattoa. Kietoudun sinuun entistä enemmän kiinni, tässä on hyvä olla. Olemme käärityneet huopaan olohuoneeni punaiselle sohvalle. Kuuntelen sadetta ja sinun tasaista hengitystäsi. Työnnän paljaat varpaani vasten sinun lämpimää kehoasi ja värähdät hieman. Varpaani ovat aina jäässä, vain sinä voit lämmittää ne. Se saattaa kuulostaa imelältä, mutta totta se on. Tunnen, kuinka huulesi liukuvat hellästi ylöspäin kaulallani ja löytävät vihdoin tiensä sykkiville huulilleni. Suudelma maistuu sateelta, se on kostea. Kietoudumme toisiimme, olemme yhtä.


3.
Kohotan katseeni, kun kuulen äänesi. Tervehdit minua. Kohtaan vieraan naisen katseen. Mustat kiharat laskeutuvat kauniina olkapäille, suuret siniset silmät katsovat minua ystävällisesti ja jokin tuossa naisessa saa veren kiehumaan ihoni alla.
"Hei", totean ja kallistan päätäni kysyvästi.
"Mietin vain..miksi sinä seisot täällä sateessa..?" nainen kysyy ja kallistaa tuokin päätään hiukan. Naurahdan pienesti. Miksi seison sateessa?
"Koska se huuhtoo kaiken pois.. Kaiken pahan. En ole kovin hyvä ihminen. Älä tuhlaa aikaasi minuun, en ole kukaan. Minua ei ole olemassa, okei?", sanon hiukan ärtyneesti ja naisen silmissä pilkahtaa jotakin. En tiedä, mitä.
"Aikaa ei ole olemassa. En voi tuhlata aikaani sinuun, koska en usko siihen. Ihmiset ovat keksineet sen, täytyy olla kello, jonka aikaa noudattaa. Että on jotakin mitä noudattaa", nainen sanoo ja huulilla leikittelee veitikkamainen hymy. Sataa kovempaa. Naurahdan noille sanoille. Jotenkin minusta tuntuu, että olemme aina tunteneet toisemme, olemme samanlaisia. Ajattelemme samoin. "Joten, tahtoisitko tulla kanssani tuonne kahvilaan?" nainen jatkaa ja tarttuu minua kädestä. Jonkun toisen iho omaani vasten tuntuu kummalta. Ihoani kihelmöi.
"Miten vain..", sanon hiljaa ja suuni on hämmästyksestä raollaan.
"Olen muuten Kati. Tai oikeastaan en ole kukaan ja samalla kuka tahansa vain tahdot minun olevan..", Kati sanoo ja heilauttaa mustat hiuskiehkurat pois silmiltään. Hymyilen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Tuntuu kuin kaikki loksahtaisi paikalleen. Istumme kahvilassa, ja toteamme nauraen, että pidämme samasta kahvista. Kahvi sokerin ja kerman kanssa. Sade lakkaa ja aurinko työntyy pilvien lävitse. En tiedä, olemmeko olemassa, mutta oloni on epätodellinen.


4.
Katson ihmisiä, jotka kävelevät edelläni, monta mustaa sateenvarjoa. Ihmisillä on kiire. Miksi? Kävelen hitaasti, eikä minulla ole varjoa ollenkaan. Annan sateen kastella minut, kasvoni, vartaloni ja vaaleat hiukseni, jotka ovat liimautuneet märkinä päähäni.
"Rakel!", kuulen tutun äänen ja samassa tunnen kätesi ympärilläni. Sieppaat huuleni huulillasi suudelmaan. Näykkäisen alahuultasi ja naurahdat. Hymyilemme toisillemme, kun erkanemme. "Kesästä on niin pitkä aika..Minulla ollut niin kova ikävä..", sanon tukahtuneella äänellä ja mieleeni muistuu se loma, jonka vietimme yhdessä. Kuinka me kiersimme kauppoja, sovitin jopa sitä typerän näköistä suurta mekkoa, söimme jäätelöt ja uimme paahtavan auringon alla. Ja nauroimme, nauroimme koko ajan. Olimme 16-vuotiaita. Siitä on yli vuosi, ja aika on tuntunut ikuisuudelta. Mieleeni jäi kuitenkin erityinen muisto. Istuimme rannalla, hiekka tuntui polttavalta varpaissa. Aurinko paistoi taivaalla armottomasti ja oli kuuma.
"Kumpi on ensimmäisenä vedessä?" huudahdit ja juoksit veteen. Seurasin perässä ja tunsin viileän veden ympärilläni. Aallot tuntuivat rauhoittavilta ja seisoin vain siinä silmät kiinni. Kuulin, kuinka kahlasit luokseni ja otit minua hellästi olkapäistä kiinni. Silmäni rävähtivät auki. Harmaat silmäni lukittautuivat sinun ruskeisiin. Tuntui kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassa, vain me olimme siinä.
"Voi luoja Rakel..että sä näytät kauniilta.", kuiskasit ja huulemme kohtasivat toisensa epävarmoina. Kannoit minut sylissäsi hiekalle ja suutelit kaulaani. Muistan kehosi omaani vasten niin hyvin, muistan huulesi huulillani, muistan sydämeni tykyttäneen hurjasti ja muistan, kuinka sade puhkesi meidän alastomien vartaloiden kietoutuessa yhteen. En koskaan unohda sitä. Puristan kättäsi ja hymyilen silmät tuikkien.
"Adam..minä..", kuiskaan hiljaa kun seisomme sateisella kadulla. Pysähdymme.
"Mitä?", kysyt ja kohotat kulmiasi hiukan.
"Mietin vain..muistatko sen viimeisen päivän. Rannalla", sanon hiljaa.
"Muistan. Olet yhä aivan uskomattoman kaunis..", kuiskaat ja jatkamme matkaa. Kuka voisi unohtaa näitä sateisia hetkiä? En minä ainakaan..