Henna oli aina ollut nätti tyttö. Hoikka ja sopusuhtainen. Kaikki koulun pojat kuolasi sen perään jo silloin ala-asteella, kun tupsahdin maanantaiaamun yllätyksenä 5B-luokan ovesta sisään ja päädyin Hennan pariksi. Kadehdin ja ihailin Hennaa ensisilmäyksestä asti. Henna oli juuri sellainen kuin itsekin olisin halunnut olla. Fiksu, sanavalmis, hauska… Meistä kahdesta tuli parhaat kaverit. Me oltiin aina yhdessä. Ja sitten kävi niin kuin kävi.

Hennan perhe oli varakas, ne asui isossa omakotitalossa meidän lähiön laitamilla. Hennan vanhemmat oli aika iäkkäitä, yli viidenkymmenen jo silloin, kun me tutustuttiin. Ne oli molemmat töissä yhdessä isossa kosmetiikkafirmassa ja lenteli ympäri maailmaa. Hennan sisko Katri oli kymmenen vuotta Hennaa vanhempi ja asui jo silloin poikakaverinsa kanssa omassa asunnossaan valtavan talon erillisessä siivessä. Meidän ollessa ysillä ne sai ensimmäisen lapsensa.

Mulle Hennan koti oli kuin taivas. Mä viihdyin siellä paljon paremmin kuin kotona. Mun sisarukset oli jatkuva riesa silloin pienempänä. Jenna oli mua kaksi vuotta nuorempi, Miia viisi. Me asuttiin samassa pienessä huoneessa. Mua kolme vuotta nuorempi Jesse ja kuopus Timo jakoi toisen huoneen. Mutsi ja faija oli nuoria, parikymppisiä mun syntyessä. Kumpikaan ei ollut ehtinyt hankkia kunnon ammatteja, ja rahaa oli aina liian vähän.

Hennalla oli oma huone, tuplasti sen kokoinen kuin mulla ja mun pikkusiskoilla. Leveän sängyn yläpuolella oli vaaleat pitsiverhot, jollaisia mä kinusin turhaan itselleni monta vuotta. Hennan sängyllä me makailtiin haaveilemassa ja juttelemassa, upottavalla matolla löhöillen me tehtiin läksyt, ja vanhanaikaisen peilipöydän ääressä me opeteltiin meikkaamaan. Usein mä olin Hennan luona yötäkin, etenkin silloin, kun Timo huusi kaikki yöt.

Me päästiin ripille samaan aikaan, viikko juhannuksesta. Me oltiin molemmat tyytyväisiä, että saatiin homma suoritettua. Pari samalla leirillä ollutta tyttöä tuli uskoon ja saarnasi kaikille lopulta pahemmin kuin yksikään pappi. Että me oltiin tyytyväisiä, kun päästiin niistä eroon.

Riparin jälkeen me käytiin muutenkin jotenkin ylikierroksilla. Me alettiin pyöriä iltaisin ulkona myöhempään kuin aikaisemmin. Ei siitä mitään valitettu, ei ainakaan Hennan kotona. Siellä mä aika paljon olinkin. Sinä kesänä Hennan mutsi ja faija matkusteli paljon, usein yhtaikaa. Kai ne oli tyytyväisiä, että Hennalla oli seuraa.

Kun kukaan ei ollut vahtimassa meidän liikkeitä, me alettiin viipyä iltaisin aina vaan myöhempään. Kun meidän kavereita ei enää liikkunut ulkona, me päädyttiin roikkumaan meitä paria vuotta vanhempien porukoiden liepeille. Ihan tavallisia nuoria ne oli, osa lukiossa, osa amiksessa. Etenkin viikonloppuisin tuli kuvioihin alkoholi, ja tietysti me Hennan kanssa otettiin.
- Varovasti, mut sen verran, ettei erotuta joukosta, me sovittiin.
Alkuun meille riitti muutama siideri, ja pian me rohjettiin olla jo enemmän äänessä, juoda vähän enemmän, ottaa savut jonkun tupakasta.

Ei se jengi ollut mikään räkäjengi, jollaisia lähiöissä yleensä pyörii. Lähinnä vietettiin aikaa keskenämme pienessä puistikossa. Pahimpia harrastuksia taisi olla pussikalja, minkä yhteydessä pidettiin tietysti meteliäkin. Omassa lähiössä maine oli kova, mutta silti me oltiin lähinnä kaveriporukka. Keskustan jengit johtajineen ja tappeluineen me kierrettiin kaikki kaukaa. Meidän lähiö oli siitä rauhallisimmasta päästä, palveluina ruokakauppa, kioski, päiväkoti ja alakoulu. Yläkoulussa kuljettiin viiden kilometrin päässä.

Kun koulut alkoi, me oltiin jengin täysiverisiä jäseniä. Henna kulki jonkin aikaa yhden lukiolaisen Jarin kanssa, mä heiluin mukana muuten vaan. Mäkin olin lyhyitä aikoja milloin kenenkin kanssa, mutta ne oli vaan pientä säätöä, koskaan ei edes päästy seurusteluun asti. Henna taas rakastui aina tulisesti ja jokaiset bänät oli sille maailmanloppu. Aina se haki syitä itsestään.

Koulun tupakkapaikalla me oltiin ihan vakiokamaa. Enää me ei tyydytty poltteleen jämiä tai yhteisiäkään, vaan molemmilla oli omat askit. Myöhemmin mä olen ihmetellyt, kuinka helposti koviksen maineen sai. Me oltiin kuitenkin edelleen peruskilttejä koulutyttöjä. Hoidettiin läksyt hyvin, ei rähisty tunneilla tai lintsattu. Ysin lopussa mun keskiarvo oli reilusti yli kasin, Hennalla vähän alle.

Ysiluokan syksyllä me ryypättiin muun jengin kanssa monena viikonloppuna, mutta yhtä usein me oltiin selvinpäin ja livahdettiin kiireitä selitellen nukkumaan melko aikaisin. Joulukuun alussa Hennan sisko sai tytön. Henna oli ihan innoissaan, se saattoi istua tuntikausia pinnasängyn vieressä ja ihan vaan katsella tyttöä, joka kastettiin Lauraksi. Henna oli tietysti sylikummina. Se suunnitteli jo, kuinka opettaa tytön leikkimään nukeilla ja meikkaamaan ja vaikka mitä.

Tammikuun alussa Henna ja Jari erosi. Jari löysi heti uuden tytön, eikä sitä enää sen jälkeen nähty meidän porukassa. Hennalla oli jotain satunnaisia juttuja, mutta ei mitään vakavaa. Helmikuulla mä aloin huomata Hennassa jotain outoa. Silmien aluset tummui päivä päivältä enemmän. Ihan kuin se olisi nukkunut huonosti. Kun jälkeenpäin olen asiaa miettinyt, se näytti aika laihalta. Kun Henna alkoi yskiä, se syytteli flunssaa. Se flunssa jatkui koko kevään. Myöhemmin selvisi, että sille oli tehty abortti.

Huhtikuussa me roikuttiin melkein joka ilta puistossa jengin kanssa. Perjantaisin ja lauantaisin juotiin, totta kai. Henna yritti silloin huhtikuussa iskeä epätoivoisesti yhtä Peteä. Vappuaattona Henna onnistui. Silloin mä en enää yöpynyt sen luona. Pete vei mun paikan. Enkä mä aina jaksanut lähteä niiden kanssa puistoonkaan. Kävelin yksin lenkkipoluilla ja mietin omiani.

Keväällä Hennan faijalla oli kolme kuukauden pesti Turkissa. Hennan mutsi kävi aika usein siellä, se saattoi viipyä välillä viikonkin. Olihan Hennalla muka samassa talossa aikuinen ihminen katsomassa perään. Mutta eihän Katri ehtinyt Hennaa vahtia, sillä oli täysi työ Lauran kanssa.

Pete siis käytännössä asui Hennan luona. Aika usein kävi niin, että Henna raahautui kouluun vasta ruokatunnilla. Joskus se odotteli tupakkapaikalla välinpitämättömän näköisenä. En tiedä huomasiko maikat mitään, mutta mun mielestä Hennalla oli välillä keskellä viikkoakin krapula. Maikoille se väitti kirkkain silmin, että ei saanut nukuttua, kun oli yksin kotona. Joskus se oli muka yrittänyt nukkua Katrin luona, muttei saanut unta Lauran takia. Kyllä mä ja aika moni muukin tajusi, että Henna valehteli. Silti mä myöhemmin uskoin ihan sokeasti, kun se valehteli mulle päin naamaa. Mä halusin uskoa, koska me oltiin parhaita kavereita.

Henna selvisi niistä ysiluokan viimeisistä viikoista lähinnä vanhan maineen ja hyvän muistin avulla. Koulun loppumista me juhlittiin jengin kanssa. Juotiin puistossa vanhaan tapaan. Me oltiin Hennan kanssa sovittu, että vedetään niin paljon kuin vain pystytään. Ja niin me vedettiin. Tai ainakin Henna. Jossain vaiheessa iltaa, kun oltiin jo aika tuiskeessa, se kertoi Peten jättäneen. Syytä se ei tiennyt. Me ajateltiin, että mitäs miehistä, onhan meillä toisemme. Aamuyöllä Henna sammui puistonpenkille. Mä en voinut ymmärtää. Hetkeä aikaisemmin me oltiin juteltu ihan normaalisti, ja äkkiä Hennalta oli taju kankaalla. Pari poikaa auttoi mua kantamaan Hennan kotiinsa. Mä nukuin Hennan vieressä niin kuin joskus ennen vanhaan. Aamulla Henna ei muistanut mitään loppuillasta. Se oli ensimmäinen kerta, kun Hennalta meni muisti.

Se kesä meni miten meni. Mä olin osa-aikatöissä paikallislehden toimituksessa. Keitin kahvia, tiskasin, juoksutin kuvia ja papereita. Hennalla ei ollut kesätöitä, ei tietenkään. Se sai vanhemmiltaan rahaa niin paljon kuin halusi. Kun mä olin töissä, Henna lenkkeili. Se oli tajunnut lihoneensa keväällä ja halusi äkkiä bikinikuntoon. Nehän oli Peten kanssa lähinnä olleet sisällä, syöneet pikaruokaa ja juoneet. Henna toisteli mulle monta kertaa, että siitä tulisi loppu. Se juoksi tuntikausia pururadalla ja alkoi tarkkailla ruokavaliotaan. Mun mielestä se oli tosi hoikka jo silloin. Mutta silti mä en tajunnut.

Hennan faija palasi Suomeen kesäkuun lopulla. Ensimmäiseksi se ryntäsi katsomaan Lauraa, joka oli kasvanut edellisestä kerrasta jo paljon. Kun Katri valitteli huonoa rahatilannettaan, Hennan faija siirsi sen tilille kolme tuhatta euroa. Mä muistan, kuinka Henna valitti mulle niistä rahoista. Että sitä muka kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Ettei se ole enää mitään, että sen mutsi ja faija arvostaa vain Katria ja tietysti Lauraa. Kerran Henna töksäytti ihan muiden juttujen sekaan, että Lauralla oli jo oma säästötili, vaikkei kersa osannut edes puhua.

Kun mun työt loppui elokuussa, me päätettiin juhlia oikein kunnolla. Me oltiin sovittu, että mennään kahdestaan Hennan perheen mökille viidenkymmenen kilometrin päähän. Meillä oli niin paljon viinaa mukana, että oli pakko saada kunnon humala. Hennan faija heitti meidät sinne, eikä epäillyt mitään, vaikka meillä molemmilla oli isot kassit mukana. Kai se luuli että niissä on vaatteita.

Mökillä me laitettiin heti juomat kylmään ja sauna lämpiämään. Kun me alettiin tehdä ruokaa, mä hämmästyin. Mulla oli mukana makkaraa, pihvejä ja muuta tavallista grilliruokaa. Henna söi salaattia ja muutaman grillatun sienen. Mulle se väitti syöneensä edellisenä päivänä niin paljon, että oli vieläkin ihan ähky. Mä vedin makkarat naamariin ja koko ajan mulla oli tunne, että Henna tarkkaili mun jokaista suupalaa. Ehkä se olisi itsekin halunnut syödä samaa, niin mä luulin.

Ennen saunaa me otettiin ekat juomat. Mulla oli siideriä, kaljaa ja lonkeroa, ruokakauppakamaa. Hennalla oli iso pullo kirkasta viinaa ja laittilimua.
- Viina nousee paremmin päähän, ja siinä on vähemmän kaloreita kun siiderissä, Henna sanoi ennen kuin ehdin edes kysyä mitään.
Mä en muista, kysyinkö mitä väliä sillä on. Ehkä en.

Kun me kiivettiin saunan lauteille juomien kanssa, mä tajusin, kuinka laiha Henna oli. Sen jokainen kylkiluu näkyi nahan alta, lonkkaluut törrötti isoina, reidet oli niin kapeat, että mun teki pahaa.
- Sä oot tosi laiha, mä sanoin sille.
- Enkä oo, kauhee läski, Henna valitti. – Mun pitää saada vielä ainakin viis kiloo pois.
Mä yritin selittää sille, että se on jo liian laiha. Mutta ei se kuunnellut. Pesi vaan ja lähti pois saunasta. Kun mä sain vaatteet päälleni, Henna istui mökin keittiössä juomassa niitä drinkkejään. Näytti siltä, että niissä oli puolet viinaa.

Puolen yön aikaan Henna sammui sohvalle. Sitä ennen me oltiin riidelty siitä, onko sillä syömishäiriö vai ei. Mä muistan vaahdonneeni, että jos ei vielä ole, niin on ainakin pian. Mä en muista tarkkaan, mitä me toisillemme huudettiin, mä olin itsekin aika humalassa. Aamulla Henna ei muistanut mitään. Se muisti, kun me mentiin saunaan, mutta sen jälkeen oli pelkkää mustaa.

Seuraavana iltana sama toistui. Mä yritin puhua Hennalle, mutta lopuksi me taas riideltiin. Eikä Henna muistanut aamulla mitään. Kolmantena päivänä Hennan faija haki meidät pois. Koko reissusta jäi tosi paha mieli. Mutta Hennalla oli ollut kuulemma hauskaa.

Sen jälkeen me tavattiin vasta koulussa. Me oltiin päästy samaan lukioon, mutta jouduttiin eri ryhmiin. Kun muut kulki ensimmäisinä viikkoina hameissa, polvihousuissa ja t-paidoissa, Hennalla oli aina farkut ja paksu huppari. Mitä pidemmälle syksy kului, sitä enemmän Hennalla oli vaatteita. Usein vielä villatakki sen hupparin päällä. Mulle se väitti syövänsä joka päivä lämpimän ruuan ja laskevansa tarkkaan, että kaloreita on riittävästi. Kasvoista silti näki, että se oli laihtunut entisestään.

Totta kai me oltiin edelleen kavereita. Meillä oli muutama sama kurssi, joiden läksyt me tehtiin yhdessä ja usein juteltiin niin kuin ennenkin. Etenkin viikonloppuisin oltiin meidän oman jengin kanssa. Mutta joskus Henna suuttui ihan ihmeellisistä syistä ja saattoi mököttää päiväkausia. Useimmiten silloin, kun mä varovasti vihjailin sen syömisestä.

Sinä syksynä mä luin kaikki käsiini saamani syömishäiriöitä käsittelevät kirjat. Mä surffasin tuntikausia anoreksiaa käsittelevillä nettisivuilla. Viimein mun oli pakko myöntää, että Hennalla mitä ilmeisimmin oli anoreksia. Se tuntui niin käsittämättömältä. Että mun parhaalla kaverilla oli anoreksia.

Mutta kun mä vihdoin pystyin ajattelemaan asiaa tarkemmin, niin selviä merkkejä ja syitä oli ollut jo kauan näkyvillä. Hennan mutsi ja faija oli paljon pois kotoa, ja varsinkin Hennan faija palvoi Lauraa yli kaiken. Kai Henna tunsi jäävänsä jotenkin syrjään. Jari ja Pete, ja muutkin poikakaverit, se abortti. Äkkiä mä tajusin vaikka mitä syitä. Ja olihan Henna ollut jo keväällä laiha, silloin kun se abortti tehtiin.

Mutsille mä yritin varovasti puhua tilanteesta, mutta se oli jotenkin niin täynnä kotiasioita ja töitä, ettei se edes kuunnellut. Lopulta mä päätin uskoutua lukion terkkarille. Se tuntui ihan järkevältä naiselta ainakin sen perusteella, mitä olin siitä kuullut.

Mä istuin terkkarin vastaanotolla ja kerroin sille oikeastaan kaiken, mitä viimeisen vuoden aikana oli tapahtunut.
- Se mitä kerroit, kuulostaa kyllä vakavalta, terkkari sanoi mulle kynää hypistellen. – Ilmeisesti Hennan minäkuva on aika vääristynyt.
Muitakin itsestäänselvyyksiä terkkari luetteli. Niitä, mitä mä olin lukenut jo monesta paikasta. Mutta lopulta se lupasi pyytää Hennan luokseen ja tutkia tilanteen.
- Ja jos siltä näyttää, niin minä ryhdyn jatkotoimenpiteisiin, terkkari sanoi, kun lähdin sen huoneesta.

Pian alkoi tapahtua. Yhtenä keskiviikkona Henna ilmestyi koulun pihalla mun eteen kalpeana raivosta.
- Saatanan sosiaalitantta! se kiljui. – Mä joudun käymään punnituksessa joka vitun viikko ja jos mä en lihota itteeni possuksi, niin mä joudun letkuihin. Ootko sä nyt tyytyväinen?
Ne sanat mä muistan loppuikäni. Sen jälkeen Henna ei enää puhunut mulle. Pari viikkoa myöhemmin se pyörtyi luokassa ja vietiin ambulanssilla sairaalaan.
Henna makasi letkuissa teholla muutaman päivän. Koko ajan se oli tajuttomana. Hennan sydän petti samana päivänä, kun se siirrettiin tavalliselle osastolle. Hennan mutsi oli soittanut mulle ja kertonut, mihin Henna siirretään. Mä olin juuri menossa katsomaan sitä. Mä olin löytänyt keskustasta yhdestä lahjatavarakaupasta pienen posliinille maalatun taulun, missä kaksi pientä tyttöä kulkee käsi kädessä. Mä ajattelin, että Henna ehkä olisi ymmärtänyt sitä taulua katsellessaan, kuinka paljon mä siitä välitin.

Me oltiin osaston käytävässä samaan aikaan. Mä ja Hennan vanhemmat. Mä en millään voinut uskoa, että Henna oli kuollut. Vaikka mä näin, että ne molemmat itki, mä en silti suostunut uskomaan.

Kun Henna haudattiin, mä laskin sen haudalle yhden ainoan tumman ruusun. Mä en osannut lausua mitään muistosanoja, en edes kiittää sitä niistä vuosista, jotka me saatiin olla yhdessä. Mutta mä tiesin, että pienessä vaaleassa arkussa oli Hennan rinnalla posliinitaulu, missä kaksi tyttöä kulkee käsi kädessä.