Nostin katseeni ja huomasin vaalean hahmon tanssahtelevan niitylle päin. Lähdin hetken mielijohteesta seuraamaan kaunista olentoa.Valkoinen iho, jota vasten oli puettu valkoinen kesämekko. Vaaleat, melkein valkoiset hiukset laskeutuivat kuin pitkät siivet tämän olkapäille. Pieni tuulenvire puhalsi hennosti tytön yllä. Valkoinen kesämekko liehui sen mukana hurmaavasti. Sen oli pakko olla Enkeli. Hieraisin silmiäni, pelkästään siksi, koska en ollut varma, näkisinkö vain unta. Mutta siinä tämä kaunis olento edelleen oli.

Enkeli tanssahteli pientä puroa kohti ja hyppelehti kiveltä kivelle. Otin muutaman juoksuaskeleen Enkeliä kohti. Vedin hengästyneesti henkeä. Enkeli kuuli henkäykseni ja alkoi kääntää hitaasti kasvojaan minua kohti. Tytön jalka lipsahti kivella ja tämä kaatui suoraan puroon. Menin purolle Enkelin viereen. Katsoin Enkeliä suoraan tämän kauniin ruskeisiin silmiin. Tyttö näytti nolostuneelta. Pieni puna levisi Enkelin poskille. Hymyilin. Enkeli käänsi katseensa pois.Hän yritti päästä ylös, mutta mätkähti takaisin puron pohjalle. Onneksi vettä ei ollut enempää kuin nilkkoihin. ”Saanko?” kysyin ja ojensin käteni Enkelille. Tyttö tarttui siihen ujosti. Kiskaisin höyhenenkevyen Enkelin takaisin kivelle. Hän hyppelehti takaisin vastarannalle ja sui enkelinkutrejaan.

Kiersin puron toiselle puolelle.
”Kiitos...” kuului vaimean hento äänähdys. Kävelin Enkelin vierelle ja hymyilin.
”Oikeestaan mä seurasin sua”,  tunnustin muka nolostuneesti. Vihdoin Enkeli uskaltautui katsomaan minuun päin. Enkeli oli kovin lyhyt. Ainaki 20 cm lyhyempi minua. Hän katsoi minua arvioivasti. Olisin niin halunnut tietää, mitä tämä kaunis olento ajatteli sillä hetkellä. Yhtäkkiä Enkelin käsi nousi varovasti ja hipaisi kasvojani. Säpsähdin.
”A-anteeksi. Minusta vain tuntui, että jos en kokeilisi, et olisikaan aito...” Enkeli jätti lauseensa kesken. Naurahdin.
”Olen mä aito, luulisin” vitsailin. Nyt Enkelikin hymyili. Ja kuinka hän näyttikään enkeliltä hymyillessään.

”Seurasit minua?” Enkeli ihmetteli sitten. Aikainen sanomani siis... Lähdin kävelemään viereistä omenapuuta kohti. Yritin keksiä, mitä sanoisin.
”Niin”, myönsin. Omenat olivat tähän aikaan vuodesta kauniin punaisia ja ne kimalsivat auringon paisteessa. Kurottauduin ottamaan yhden omenan puun oksalta. Kävelin takaisin Enkelin viereen. ”Kaunis omena kauniille neidolle”, sanoin liioitellun juhlallisesti ja ojensin omenan Enkelille. Enkeli tarttui omenaan ujosti. Hän ei keskeyttänyt kertomistani.
”Asun samalla rivitaloringillä kuin sä”,  sanoin ja katsoin tyttöä suoraan silmiin. Enkeli näytti siltä kuin tarvitsisi tukea. Astuin askeleen lähemmäs tätä, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Niin siis kun me muutettiin perheen kanssa vasta hiljattain”, tarkensin. Sitten tulikin hiljaista. Kävelin takaisin puron varrelle miettien, mitä sanoa.
”Niin kun... Sinä vaikutit jotenkin mielenkiintoiselta...” haroin hiuksiani.
”Mielenkiintoinen”, Enkeli maisteli sanaa ja käveli myös purolle.
”Niin...” mutisin. ”Ai, sori. Mä ihan unohdin. Mun nimeni on Alex”,  virnistin ja ojensin käteni. Enkeli tarttui siihen.
”Cilla”,  hento ääni sanoi. Päästin käden irti.
”Kaunis nimi kauniilla kantajalla” , hymyilin ja todella tarkoitin sitä. Cilla oli jo tottunut ainaiseen hymyilemiseeni.
”Kiitos, taas” , Cillakin hymyili. Hänen hymyillessään, silmäkulmaan tuli pieni pilke.
”Olepa hyvä. Lähdetäänkö kävelemään kotiin päin. Mun pitäisi mennä syömään”, kysyin. Cilla nyökkäsi.

Lähdimme kävelemään rivitaloalueelle. Niityn läpi mennessämme minä enemmänkin kertoilin ja Enkeli kuunteli. Cilla ei näyttänyt olevan puheliasta tyyppiä, mutta sitäkin enemmä hyvä kuuntelemaan. Tuon tuosta Cillan silmät katselivat omiani. Kuin silmissäni olisi ollut mangneetit, Cilla oli jäänyt niiden koukkuun.

”Mun on ihan pakko sanoa, mutta tiesitkö, että sinulla on maailman kauneimmat silmät?” Cilla kysyi yhtäkkiä. Se taisi olla pisin lause, jonka olin kuullut hänen suustaan.
”He hee, itseasiassa kuulen tuota paljon. Mummoni aina sanoi, että sinullahan on poikaseni kauniit silmät, niillä vasta naisia saa...” imitoin mummoani. Cilla nauroi. Hänellä oli ihastuttavan heleä nauruääni. Aivan kuin enkelillä.
”Noh, mikäs on sinun teoriasi silmistäni”, kysyin oikeasti kiinnostuneena ja virnistin.
”Kuten sanoin, sinulla on maailman kauneimmat ja kiehtovimmat silmät. Satiininsiniset, kuin jääkristallit konsanaan.” Enkeli sanoi hetkeäkään miettimättä.
”Kiitos”, sanoin vuorostani.

Olimme saapuneet Cillan kotiovelle.
”Minä asun tässä”, hän sanoi ja osoitti kermanvalkoista tiilitaloa, joita oli pitkälti rivittäin tällä alueella. Alue oli muutenkin hyvin rauhalista ja ympäristö oli täynnä kauniita puita. Juuri sen takia äitini oli halunnut muuttaa tänne. Niin äitini oli raskaana ja hän haluais tulevalle pienokaiselleen turvallisen kasvupaikan. Tietenkin isäni oli myötäillyt ja luvannut etsiä sellaisen paikan. Ja nyt me sitten asuimme täällä ja minä seisoin maailman ihanimman olennon edessä. Minä, joka en uskonut taikuuteen tai mihinkään sellaiseen, olin nyt sitä mieltä, että tämän oli pakko olla jonkinlaista kohtaloa. Jokin vahva voima oli saattanut minut juuri tähän paikkaan ja juuri tähän aikaan.

”Tiedän... Olenhan seurannut sinua” tunnustin tyylikkään renosti. 
”Mä taidan tästä...” Cilla oli sanomassa, mutta tartuin häntä kädestä. Yläpuolellamme oli kuusenoksia. Nyt tai ei koskaan, ajattelin.
”Menköön mistelistä, tämän kerran”,  mutisin. Menin varovasti lähemmäs Enkeliä. Katsoin Enkeliä silmiin, hymyilin ja painoin huuleni vasten hänen huuliaan. Enkeli ei vastustellut, vaan antoi minun suudella. Kiedoin käteni Enkelin vyötärölle ja vedin tämän lähemmäs itseäni, aivan kiinni. Niin, että tunsin tämän sydämen pamppailun. Suutelin Enkelin kaulaa ja lähestyin hitaasti korvaa.
”Minä taidan olla rakastunut... Sinuun”, kuiskasin. Enkeli ei sanonut mitään, mutta tiesin, että hän ajatteli samalla tavalla. Hymyilin hänen ihoaan vasten. Olin kuin taivaassa. Hän oli nyt minun Enkelini.
”Rakastan sinua”, Enkeli kuiskasi. Kuin olisin tuntenut Cillan koko elämäni.
”Minäkin rakastan sua”,  sanoin ja halasin Enkeliä tiukasti.