Miralla ei ollut matkatavaroita mukana. Hänestä ei tuntunut, että hän tarvitsi mitään. Ei enää. Ulos astuessaan hän tunsi kylmän viiman, joka pisteli kuin tuhat neulaa hänen ohuen mustan hupparinsa läpi. Ilmassa tuoksui meri. Oli marraskuu, inhottavin aika koko vuodessa. Oli liian kylmä, että pystyisi olemaan ulkona ilman kaulahuivia, mutta liian lämmin, että olisi voinut pitää talvitakkia. Kaikkialla oli märkää ja kylmää. Taivaasta satoi räntää. Mira kärsi aina talvimasennuksesta. Hän vihasi kaikkia noita asioita ja pimeyttä. Siksi ulkomaille lähtö olikin tuntunut niin ihanalta ajatukselta. Ei se kyllä vienyt pois ainaista ankeutta, jota Mira tunsi usein. Kim oli aina kuitenkin osannut piristää häntä. Tuonut hänelle auringon ja vienyt pois kylmyyden. Kim oli jäänyt kaipaamaan Suomea. Se oli aina ollut sellainen ”juurtuva ihminen”. Se oli asunut Suomessa kahdeksantoista vuotta, joten suurin osa siitä oli jo juurtunut tänne. Miralla ei koskaan ollut ollut sellaista tunnetta. Että hän oikeastaan olisi kuulunut mihinkään.


Lentokentän edessä oli pitkä rivi takseja. Yli vuosi sitten Mira oli ollut taksissa vain kerran. Se oli silloin, kun mutsi oli teho-osastolla. Takseilla ajo oli silloin Miran mielestä hyväksyttävää vain erikoistilanteissa. Tuntui jotenkin oudolta, kun kuljettaja kysyi, minne hän halusi mennä, kun oli tottunut käyttämään ratikkaa tai linja-autoa. Inhottavaa oli myös hinta. Ei Miralla ollut varaa ajella takseilla pitkin kaupunkia. Tai siis, ei ollut ollut. Kuljettaja ei selvästikään ollut odottanut kenenkään tulevan taksiin vähään aikaan, kaikkein vähiten puolikuolleelta näyttävän tytön. Miran astuttua sisään autoon kuljettaja oli juuri haukannut ison palan majoneesipatongistaan. Säikähdyksissään mieheltä meni pala väärään kurkkuun ja kuljettaja alkoi räkiä majoneesia ympäri autoa.
-Oliko pakko? mies murahti Miralle vihaisesti.
Kun vastausta ei kuulunut, kuljettaja pyyhkäisi suupielensä hihaan ja kysyi hermostuneesti:
-Ja minnehän neiti haluaisi matkustaa?
Mira ei taaskaan vastannut mitään. Se sai kuljettajan äyskähtämään vihaisesti:
-Jos ei ole mitään asiaa niin ulos autosta! Ei minulla ole tässä koko iltaa aikaa vain istuskella, kun ulkona on jono maksavia asiakkaita!
Mira katsoi ulos, missä ei näkynyt ristinsielua. Aika huvittavaa, että kuljettajalla ei ollut aikaa odotella hänen vastaustaan, mutta oli kuitenkin hyvin aikaa pitää ylimääräinen iltapalatuokio. Lopulta Mira sanoi osoitteen ja auto lähti liikkeelle.


Miran täytyi varmistaa, että osoite oli oikea ennen kuin hän astui ulos autosta. Vaikka mutsi oli lähettänyt monta kuvaa talosta, ei Mira silti uskonut sitä oikeaksi. Hänen edessään oli siisti vaaleanpunainen omakotitalo, jossa oli taivaansiniseksi maalatut ikkunaluukut. Taloa ympäröi valkoinen aita ja etupihalla oli pieniä kukkapenkkejä. Hyvin erilainen asunto heidän vanhaan harmaaseen kerrostalolähiöönsä verrattuna. Mira oli ajatellut, että kun mutsi meni naimisiin ex-alkoholisti-Elmon kanssa, asiat menisivät huonosta pahempaan. Eihän se voinut toimia. Miten kaksi juoppoa pystyisivät tekemään toisensa onnellisiksi? Vaikka mutsi oli ollut raittiina jo kauan, Mira ei ollut silti koskaan oikein uskonut siihen. Hän oli niin usein kuullut puheita raitistumisesta, että se oli jo alkanut puuduttaa. Mutta tällä kertaa mutsi taisi olla tosissaan. Vaikka Mira oli lähtenyt pois kotoa hyvissä merkeissä, yhteydenpito oli silti jäänyt vähäiseksi. Mutsi ei kaikesta huolimatta pitänyt siitä ajatuksesta, että hän oli lähtenyt keikkailemaan ympäri maailmaa bändinsä kanssa. Mutta olihan se lähettänyt Miralle kortteja ja kirjeitä. Mira ei vaan koskaan vastannut niihin. Ei ollut ikinä aikaa. Ja jotenkin hän oli kai aina pitänyt itsestään selvyytenä, että hän tulisi takaisin. Muttei tällaisissa merkeissä, kylläkään. Mira asteli varovasti ulko-ovelle. Kynnyksellä oli ovimatto, jossa luki kultaisin kirjaimin ”Oma koti kullan kallis” ja ovessa roikkui kyltti, jossa luki: ”Tervetuloa”. Kaikki tämä kodinlämpö tuntui Mirasta jotenkin epäilyttävältä.