Kuuletko, kuinka kutsun sinua? Huudan sinulle:
"Päästä jo irti menneisyydestä."
Jos olisin menneisyytesi, päästäisitkö? Vai kiduttaisitko minua edelleen?
Kuuntele minua! Äänet pääsi sisällä ovat kuolleita unelmiasi. Etkö ymmärrä?
Mikään ei palaa ennalleen.

Muistatko, kuinka ennen katselimme, kuinka lumi leijailee hiljalleen maahan? Kuinka pieni hiutale tipahtaa kasvoillesi ja sulaa vedeksi, kuin kyyneleiksi. Jäljet lumessa peittyvät hitaasti. Kasvosi lähestyvät omiani. Muistatko?

Siitä on jo kauan, mutta muistan sen yhä, ensimmäisen yhteisen muistomme. Se satuttaa. Satuttaa enemmän kuin turhat sanasi ja tyhjät lupauksesi. Mutta vaikka minuun sattuu, jatkan eteenpäin. Eteenpäin ilman sinua. Haluaisin olla yhä lähelläsi, tuntea lämpösi, tuntea kaiken sen, mitä silloin tunsin.

Kuulen, kuinka kutsut minua. Huudat minulle:
"Onko liian myöhäistä pyytää anteeksi?"
Kyllä. Luulitko, että antaisin anteeksi kaiken sen jälkeen mitä teit? Etkö ymmärrä?  Se on ohi. Olin rikki sisältä. Nyt arvet ovat kehossani. Sisäiset arvet jo melkein kadonneet, ulkoiset eivät millloinkaan. Sinä...

Elät yhä vain unelmaa. Erotatko unta todellisuudesta? Erotitko silloinkaan?  Muistatko, kuinka piristit minua, kun olin surullinen? Kuinka pitelit minua sylissäsi, kun itkin. Kuumat ja suolaiset kyyneleet valuivat poskilleni ja sinä pyyhit ne pois. Muistatko?

Maailma tummempi kuin tiedettiin. Sen jälkeen tuhosit minua hitaasti. Paljon voit saada, mutta kaikkea et kuitenkaan. Vaikka olen vahvempi kuin sinä ... silti rakastan sinua.