Alex on käyttäytynyt monta viikkoa todella oudosti. Hän on ollut omissa ajatuksissaan, surullisin kasvoin, hiljainen... Kun olimme eilen illalla kävelyllä, hän ei kuunnellut minua lainkaan.
- En vain kestä niitä paineita, joita tulee joka puolelta. Tuntuu, että olisi helpompi kuolla! vaikersin hänelle epätoivoisesti huoliani.
- Niinpä, hän lausui kylmänviileästi.
- Siskoni oli vielä muiden kanssa samaa mieltä! VOITKO KUVITELLA? Luulin, että EDES hän ymmärtäisi, mutta ei...
- Kyllä, kyllä olen samaa mieltä, hän sopersi.
- Niinhän se tosiaan on, että lehmät lentävät ja puolukat ovat sinisiä? sanoin hänelle testatakseni, onko hän edes maanpinnalla.
- Niin, niin se on, hän myönteli ilman, että ilmekään värähti.
- ALEX? korotin ääntäni.
Hän säpsähti niin kuin olisi palannut miljoonien kilometrien päästä luokseni.
- Sinä et lainkaan kuuntele minua. Mikä sinulla on hätänä?
- Ai, anteeksi. Mä taidan olla vain vähän väsynyt, hän vakuutteli läpinäkyvä tekohymy naamallaan.
Annoin asian olla, vaikka tiesin, että häntä vaivasi jokin muukin kuin pelkkä väsymys.

”Voisitko tulla rannalle illalla? Minulla on paljon puhuttavaa. Ja huomenna kaikki on jo liian myöhäistä”, kuului Alexin tekstiviesti. Se sai minut väkisinkin pelästymään. Nyt kaikki ei todellakaan ollut niin kuin piti. Vastasin viestiin: ”Totta kai. Puoli kahdeksalta?” ”Puoli kahdeksalta”, hän varmensi.

Lähdin kotoani kävelemään rannalle. Ilma oli lämmin, vaikka tuulenvire oli koko ajan paikalla. Kesä oli vaihtumassa syksyyn ja kaikki tuntui erilaiselta, vaikka mikään ei näkyvästi ollutkaan muuttunut. Minä olin se sama tyttö kuin aina, samassa paikassa, tallustamassa samaa tietä. Tässä illassa vain oli jotain, vaistosin sen. Jotain muuttuvaa, puhdistavaa. Minua pelotti vain se, oliko se hyvä vai huono muutos.

Saapuessani rannalle Alex oli siellä jo odottamassa minua. Huomatessaan minut hän alkoi kävellä nopeaan tahtiin minua vastaan – aivan kuin hän ei olisi tahtonut menettää yhtään hetkeä kanssani. Mikä kiire hänellä oli?
- Kathy... minä... minä en enää kestä tätä. Minä en taas tahdo lähteä... pois... Alex sanoi itkuisena.
- He ovat taas löytäneet meidät. Minut. Ja vanhempani.
Tiesin tarkalleen, mistä Alex puhui. Heidän perheensä oli viisi vuotta sitten ajautunut pikkukyläämme, koska heidän oli pitänyt paeta rikollisliigaa oikeudessa todistamisen jälkeen. He kuuluivat todistajansuojeluohjelmaan. Mikä tässä yhteiskunnassa oli vikana! Ensin ihmiset pakotetaan todistamaan, pilaamaan koko elämänsä! Sitten heidän olinpaikkaansa ei pystytä pitämään salassa. Täällä heidän piti olla turvassa... Miksi... Miksi...
- EI! Et voi lähteä ja jättää minua!
- Minulla ei ole vaihtoehtoja...
- Voinko soittaa sinulle? Kirjoittaa? Tulla käymään? puristin lujaa Alexin kättä.
- En saa pitää yhteyttä entiseen elämääni... En olisi saanut edes kertoa kenellekään, että lähden pois, mutta tiedän sinuun voivan luottaa.
- Alex, en pärjää ilman sinua. En ole MITÄÄN ilman sinua.

Käperryimme toisiimme auringon laskiessa. Vietimme aikaa sanomatta sanaakaan. Oli hyvä olla juuri niin. Ainoa uhka ja pelko oli aamu, sillä se veisi kaiken hyvän pois. Kuitenkin vain se hetki tuntui todelliselta. Ei paha aamu.

Heräsin aamuyöllä siihen, kun palelin. Olimme nukahtaneen toistemme lämpöön. Kun liikahdin, Alex heräsi. Vaihdoimme haikeat katseet ja hymyilimme toisillemme.

- Minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan, Kathy.
Hämmennyin. Olin iloinen, surullinen. Kaikkea yhtä aikaa. Miksi kerrot sen vasta nyt Alex... nyt kun kaikki on liian myöhäistä.
- Minäkin rakastan sinua, vain sinua. Ikuisesti.

Päätettyä lauseeni Alex katsoi minua rakastavasti silmiin. Alkoi sataa. Suutelimme toisiamme, ja sade yltyi rankkasateeksi, mutta me huomasimme vain toisemme. Oli nin vähän aikaa, niin paljon tunteita. Menetettyjä ja tulevia hetkiä korvattavaksi. Kun Alex olisi poissa, millään ei ole enää merkitystä.

Aamulla rannalle alkoi kerääntyä lapsiperheitä. Me istuimme vieläkin rannalla pitäen toisistamme kiinni, joka hetki tiukemmin
- Minun on pakko mennä kohta, Alex sanoi hiljaa synkeällä äänellä.
- Minä en kestä sitä. Minä romahdan ilman sinua. En päästä sinusta irti. Rakas...
- Haluaisin jäädä. Tuntuu, että sillä ei olisi mitään väliä vaikka kuolisin, sillä elämä tuntuu tyhjältä, jos sinä et ole kanssani...
- EIH, sitä sinä et voi tehdä. Jäädä ja tapattaa itseäsi! kiljaisin kauhusta.
Olimme taas pitkän aikaa hiljaa.
- Menen katsomaan, olisiko uimakoppien wc jo aukaistu, sanoin.
Nousimme kummatkin yläs, katsoimme toisiamme pitkään silmiin. Hänen tummat silmänsä olivat täynnä surua, pelkoa ja kaipuuta. Luulen, että omat silmäni viestittivät smaa. Irrottauduimme hiljaa toisistamme.

Katsoin itseäni wc:n peilistä. Pyyhkäisin levinneitä meikkejäni silmien alta siirsin kosteaa, ruskeaa hiuskiekuraa pois otsaltani. –Miksi? Miksi? kyselin peililtä, vaikka tiesin, ettei se voisi antaa minulle vastausta.

Avasin oven ja henkäisin syvään. Sain sillä uutta voimaa. Lähdin kävelemään kohti aiempaa olinpaikkaani, rantahietikkoa, jossa Alex odottaisi... ALEX, ALEX? Missä hän on? HÄN ON POISSA... poissa... Lyyhistyin hiekalle, eivätkä kyyneleeni ottaneet loppuakseen.

Kävelin kotiin. Tuuperruin hiekkaisena, märkänä ja väsyneenä sängylleni. Vaivuin syvään uneen. Heräsin seuraavan kerran vasta aamuyöllä, eikä sisältä pursuava paha oloni ollut helpottanut lainkaan. Se oli ehkä vain kasvanut.

Vietin monta päivää sängyssäni, poistumatta muualle kuin vessaan. Äiti kantoi huolestuneena minulle ruokaa sänkyyn. Yritin syödä hänen mielikseen, vaikka en kokenut siihen mitään tarvetta. Ruoka ei maistunut ja hengissä pysyminenkin tuntu turhalta.
- Tyttö rakas, siun pitää piristyä! hän hoki joka päivä.
Yritin hymyillä vastaukseksi, mutta se näytti luultavasti enemmänkin irvistykseltä.


Eräs aamu herättyäni löysin kirjeeni tyynyn vierestä.

Kirje oli Alexilta, eikä siinä ollut osoitetta.

” Hei rakas Kathyni! Minulla on kamala ikävä sinua. Anteeksi, kun lähdin sillä tavalla. En vain kestänyt lopullisia hyvästejä. Mielestäni meidän yömme oli  tarpeeksi. Kiipesin yöllä ikkunastasi sisään. Tiedän, ettet pidä sitä koskaan lukittuna. Niin toimitin kirjeen sinulle. Vanhempani antoivat luvan, mutta vannottivat, etten saa herättää sinua. Tuntuu surulliselta ja turhauttavalta ajatella, että se oli luultavasi viimeinen kerta, kun koskaan näin sinua. Toivottavasti sinä löydät elämääsi miehen, joka rakastaa sinua edes kymmenesosan siitä, mitä minä sinua rakastin. Ja tietenkin, sinä rakastaisit häntä. Me olemme kuin William Shakespearen Romeo ja Julia, emme koskaan saaneet toisiamme. Toivottavasti satumme ei pääty kuitenkaan yhtä traagisesti kuin heidän. Haluan uskoa, jotta kuoleman jälkeen on joku parempi paikka, jossa me vielä saamme toisemme. Vietämme siellä hetket, joista jäimme paitsi nyt, eläessämme. Tai kenties toisessa elämässä tapaamme? Olimmepa sitten vaikka kärpäsiä. Elämä on julmaa ja epäreilua. Koettakaamme kuitenkin elää ja pitää hauskaa parhaamme mukaan. Tulen ikuisesti olemaan vain sinun...
Se yksi yö sinun kanssasi oli kuitenkin parempaa kuin ikuisuus KENENKÄÄN toisen kanssa. Elämäni paras yö, elämäni parhaita hetkiä. Olet minun prinsessani, aina. Rakkaudella; Romeosi Alex”

Painoin kirjeen rintaani vasten, suljin silmäni ja purskahdin katkeraan, toivottamaan itkuun. Rauhoituttuani laitoin kirjeen lipastooni ja menin istumaan kuistille. Istuin, kun en muuta osannut. Tuntui kuin maapallon kokoinen taakka olisi nostettu harteilleni.

Lopulta pakotin itseni nousemaan ja menemään peilin eteen. Kuihtunut olemukseni, turvonneet silmäni, likaiset sotkuiset hiukseni olivat kaikki mitä näin. En tuntenut enää itseäni samalla tavalla, kun sinä et ollut paikalla. Minun olisi pitänyt mennä suihkuun, mutta halusin rähjäisen olemukseni välittävän tiedon tuskastani. Se oli kapinani maailmalle, kun en muuhun pystynyt.

Makasin illalla kostealla nurmella ja katselin tähtiä. Alex ei ollut poistunut mielestäni hetkeksikään. Hän saattoi katsella samoja tähtiä samaan aikaan. Miettiä samoja asioita. Olin niin yksin. Pelotti. Vailla tietoa miten jatkaa. Muistin kirjeesi ja kuiskasin illan hämärässä hennosti:
- Seuraavassa elämässä Romeoni.
Toivoin hänen saavan kuiskaukseni perille, vaikka järkeni tiesi sen olevan mahdotonta, sydämeni ja suurin toiveeni vaiensi järjen äänen.