Mä olin 13-vuotias, kun kokeilin ekaa kertaa aineita. Ensimmäinen kerta oli juuri sellainen, miksi kaverit oli sen kuvaillutkin. Oli sekavaja ja sumuinen olo ja sydän pampatti varmaan kahtasataa eikä tosiaankaan tuntenut turhia murheita.

Mulle kävi juuri niin kuin käy suurelle osalle kokeilijoista. Siirryin kovempiin aineisiin. Ei ollut väliä, oliko se heroiinia, viinaa, polttoo, vai erilaisia tabletteja. Kaikki kelpasi, kunhan niistä vain sai päänsä sekaisin.

Elämäni oli kovaa  vauhtia matkalla alaspäin. Ei ollut mitään, minkä takia yrittää olla selvinpäin, ku oli menettäny jo toivon.

Kun mä istuin ekaa kertaa kuselta haisevassa kopissa, eli putkassa juoppojen kanssa, se pisti mut kelaa mun elämää. Valitettavasti siitä ei ollut mitään hyötyä.

Vuosia kului, ja näytin parikymppisenä jo 50-vuotiaalta. Istuin Valintatalon portailla niin kuin aina tapani mukaan sekaisin kuin seinäkello.  Mun oli pakko saada taas uudet pöhnät, ku lasku alko häämöttää. Välittäjä tuli viereeni istumaan ja kysyin, et onks sil poistettavaa, mut se kerto, et se ei enää vedä mitää. Sillä hetkellä hermojani kiristi ja mietin, että miten joku pystyy lopettaa tosta noin vaa.

Olin matkalla kotiin ja kotiin päästyäni istahdin sohvalle yksin ja ajattelin elämääni. Mulla ei ollut enää mitään. Ainoo, mitä mul oli ni toi sekava hampuusi, joka vainos mua päivä päivältä. Olin myös menettänyt perheeni ja tosiystävät. Ei ollu enää mitään minkä vuoksi taistella elämästä.
Punaiset ja siniset valot välkkyivät avatessani silmiä ja pistäessä kiinni. Mun sydän petti. Se ei enää kestäny aineita, surua ja yksinäisyyttä. Näin elämäni menevän ohitseni. Olin saanut rauhan kaikelta.

Heräsin yltä päältä hiestä märkänä sänkyni pohjalta. Nyt tein sen päätöksen, että kaikki loppuu. Ja niin loppuikin.

Kului muutama vuosi ja olin pienen lapsen äiti ja kihloissa. Olen unohtanut kaiken menneen, en halua palata siihen myrskyyn enää takaisin. Elämäni on saanut tavoitteen, minkä vuoksi elää. Elämäni on täydellistä.