Kotonani oli koossa kymmenpäinen joukko kavereitani, jotka vaatimalla vaativat, että pelattaisiin pullonpyöritystä. Myönnyin tietysti ideaan, olinhan sitä aiemmin suunnitellut itsekin. Jostain kumman syystä rakastin kertoa itsestäni asioita, jotka yllättivät ystäväni, vaikka totuuksien taso ei ollut sen parempaa kuin tehtävienkään. Tylsää meillä ei ainakaan ollut. Kaikki tuijottivat haltioituneina pulloa, joka yritti viimeisillä voimillaan jatkaa pyörimistä merensinisellä matollani, mutta pysähtyi sitten minun kohdalleni kääntäen kaikkien katseet kohti minua. Ruotsalaissyntyinen Elin tuijotti minua keskittyneesti pähkäillen kysymystä, mutta virnisti sitten kuin olisi saanut suurenkin älynväläyksen.
”Tykkäätkö sä jostaki?” Elin kysyi silmät tuikkien ja sipaisi pitkät oranssit hiuksensa pois kirkkaansinisten silmiensä edestä.
”En mä teille aio valehdella, kyl mä tykkään”, sanoin ja sain osakseni voitonriemuisia hihkaisuja.
”Kyllä te sen tiesitte”, vastasin puolustelevaan sävyyn, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota ilmoitukseeni.
”Ens kerralla kysytään siltä, kuka se joku on”, Milli, uteliain ja tiedonjanoisin ystäväni, yritti kuiskata hiljaa Petralle, joka paremmin tunnettiin Peetuna. Petran hiukset olivat nimittäin täsmälleen samaa vaaleansävyä kuin Millin Peetu-koiran turkki. Milli ei ollut koskaan oppinut Peetun oikeaa nimeä, vaan oli heti tämän tavatessaan hihkaissut: ”Sä näytät ihan Peetulta!”
Millin yritys puhua hiljaa epäonnistui surkeasti, sillä kaikki muut paikallaolijat lukuun ottamatta Kissiä, joka tuijotti kaappini julisteilla tapetoitua ovea haaveilevan näköisenä, kuulivat Millin sanat.
”Haha, mäpä en ota enää totuutta ollenkaan”, nauroin ja näytin Millille kieltä.
”Voih, mun unelmani särkyi”, Milli sanoi ja heittäytyi teatraalisesti selälleen ajatuksiinsa taas kerran uponneen Kissin syliin. Kissi havahtui horroksestaan saadessaan pienikokoisen tyttöystävänsä käsivarsilleen.
”Me keksitään sit jotain hauskempaa”, Kissi päätti Millin kihertäessä perään vielä: ”Ja pahempaa.”
Tytöt jakoivat ilmeisesti aika lailla samanlaisen ajatusmaailman keskenään. Eivät kai he muuten olisi yhdessä olleetkaan.


”Äää, pyöritä jo, Iikka”, Mimosa hoputti minua kärsimättömänä silitellen vaaleanpunaisen lolita-mekkonsa rypistynyttä helmaa ja viittoen kohti tyhjää Sprite-pulloa. Iikka ei ollut oikea nimeni, mutta sitä kaikki, jopa opettajat, minusta käyttivät. Oikeasti olin Armi Irmeli Tuomisto, tyttö jolle oli annettu ehkä maailman kamalin nimi. Iikka oli väännös virallisesta kutsumanimestäni Irmelistä. Isä ja äiti olivat nimeäni pähkäillessä sattuneet miettimään joitain isovanhempiansa lempinäyttelijöitä, joiden mukaan minut sitten oli kastettu.
”Älä nyt, nehän ovat kauniit nimet”, äiti oli vastannut minulle, kun olin nurissut nimieni hirveyttä. Joo, olivathan ne olleet joskus 1900-luvun alkupäässä.


Mimosa kyllästyi odottamaan ja pyöritti pulloa puolestana melkoisella voimalla. Mimosalle ei prinsessamaisesta ulkomuodostaan kannattanut ruveta haastamaan riitaa, sillä hän oli käynyt pienestä asti judossa, ja tällä hetkellä hänellä oli sininen vyö. Hän oli varmasti voimakkain ja temperamenttisin lolita-tyttö, jonka koskaan olin tavannut. Mimosa pukeutui aina vaaleanpunaiseen tai valkoiseen ja kulki mekoissa ja polvisukissa keskellä talveakin. Mukanaan hän kantoi kesäisin pitsistä päivänvarjoa. Vaikka hän ensivaikutelmalta vaikutti päivänvarjoineen erittäin hennolta ja herttaiselta, saattoivat varomattomat joutua päivänvarjon kalauttamaksi. Mimosalla oli tummat silmät sekä suklaanruskeat hiukset, ja hän näytti aivan lempibändinsä Morning Musumen Reina Tanakalta, joka sattumoisin olikin Mimosan suosikki.


Mimosan liikkeelle laittama pullo sinkoutui maton toisen reunaan, jossa Hanna väisti sitä salamannopeasti ja nakkasi sen takaisin keskelle. Pullon kärki pysähtyi osoittamaan vieressäni istuvaa tyttöä, juuri häntä, jota minä niin suuresti rakastin. Sydämeni ei ollut koko illan aikana saavuttanut normaalia rytmiään, koska hänen takiaan se oli laukannut kuin villi pikkuvarsa. Nyt tyttö, Elina, valitsi totuuden ja katsoi kysyvänä minuun. Tiesin todella, mitä olisin halunnut häneltä kaikkein eniten kysyä, mutta koska en kehdannut, vaihdoin kysymyksen vähän tavanomaisempaan, joka tietysti Millin mielestä oli tylsä, kun se ei käsitellyt ihastuksia tai muuta sellaista.
”Mikä on sun mielestä huonoin puoli itessäs?” Olihan tuokin ihan hyvä kysymys, sillä minä en Elinasta löytänyt huonoja puolia hakemallakaan. Elina käänsi haaleansiniset silmänsä lattiamaton turkoosiin pintaan kuin etsin vastausta siitä. Aloin jo olla varma, että hän vastaisi, ettei hänellä ole sellaisia, aivan kuin minä ajattelin.
”Öö joo, kyl se on ehdottomasti sitoutumiskammo”, Elina kuitenkin vastasi nostaen katseensa taas minuun.
”Ai mä en tiennykkään, etkö sä sitte uskalla seurustella?” Hanna kysyi silmät pyöreinä pyöritellen samalla käsissään vihreää muovipulloa, jota oli aiemmin viskonut.
”En itse asias, kun mä ajattelen sitte koko ajan, että pian mut jätetään. Vaikkei mun seurustelukumppanilla oliskaan sellasta aikomusta, lopulta se hermostuu mun jatkuvaan pelkotilaan ja heivaa mut. Ja mun pelko toteutuu. Oon kyllä yrittäny, mut ei seurustelu oo mun laji”, Elina hymyili apeasti. Minun olisi tehnyt mieli halata häntä, kuten aina, mutten kehdannut. Kaverini eivät sitä paitsi tienneet, että ihastukseni oli juuri Elina. Ainoa poikkeus oli paras ystäväni Merituuli, jolle kerroin kaiken, jopa sen etten itsekään hyväksynyt täysin omia tunteitani, vaikka rakastinkin Elinaa täydestä sydämestäni. Sehän se ongelmani oli. Joskus itkiessäni itseni uneen toivoin, etten olisi koskaan ihastunut Elinaan. Hän oli sitä paitsi kertonut minulle monesti, ettei edes pitänyt tytöistä sillä tavalla.


Muutama kierros kului, ja tuli taas oma vuoroni. Kuten aiemmin olin ilmoittanut, en ottanut totuutta vaan tehtävän. Kysyjänä oli kuitenkin Kissi, jota kiero Milli avusti parhaansa mukaan hihitellen mielipuolisesti.
”Mehän luvattiin et luvassa on totuutta pahempaa”, Kissi virnuili kohottautuen täyteen pituuteensa sänkyni päältä ja istuutui lattialle rinkiin.
”Kielari 10 sekuntia sen kans, josta tykkäät eniten tässä huoneessa”, Milli selvitti tehtäväni ja pomppasi Kissin syliin kuin mikäkin Duracell-pupu.
”Tää vielä kostetaan”, mutisin kääntyessäni Elinan puoleen. Elina hymyili hiukan yllättyneesti, muttei valittanut vaan tokaisi:
”Antaa tulla sitten vaan.”
Painoin suuni hänen suulleen ja unohdin saman tien missä olin ja kuka olin. Tiedostin vain, ketä parhaillani suutelin. En kuullut, kuinka Milli laski sekunteja yhä hidastuvaa tahtia. Kun suudelma loppui liian äkkiä, Elina virnisti ja pörrötti mustia hiuksiani.
”Hiturit, mä ehdin laskea kymppiin ja kahesti”, Milli tuhahti, mutta hänen ilmeensä ei ollut lainkaan pettynyt.
”Taitaa olla rakkautta ilmassa”, Elin heitti vinkaten minulle silmää.
”Joo, niinpä näkyy ja siitä tuliki mieleen, et me lähetään nyt Millille viettään oikeen rakkaudentäyteistä iltaa. Eikä siellä oo ketään kotona”, Kissi sanoi nousten taas ylös Milli käsipuolessaan. Milli pyörähti Kissin kainaloon ja kietoi kätensä Kissin vyötäisille. Tytöt olivat hauska pari, pitkä Kissi lyhyine mustine hiuksineen ja pieni Milli tuuheine riemunkirjavine hiuksineen. Millin hiukset vaihtoivat väriä harva se viikko, samoin hänen lantiolleen asti ulottuvat pidennykset. Milli ja Kissi olivat ulkoisesti vähän kuin tyttö ja poika, mutta eivät kuitenkaan sinne päinkään.


Tyttöjen lähdettyä tekemään luoja ties mitä, muukin vierasjoukko alkoi hajaantua koteihinsa. Pian jäljellä olivat minun lisäkseni vain Elina ja Merituuli, joka usein oli valitettavan suorasukainen eikä ajatellut yhtään, mitä päästi suustaan. Juttelimme rauhassa huoneeni lattialla, kunnes Merituuli äkkiä hiljeni, mulkaisi minua ja tokaisi:
”Mä meen nytten. Ei täällä muuten mitään tapahdu.”
Elina katsoi hiukan hölmistyneenä Merituulia, koska hän ei ollut tottunut ystäväni suoraan käytökseen. Itse olisin voinut heittää Merituulia vieressäni nököttävällä Sprite-pullolla, kun hän ei ollut taaskaan voinut pitää suutansa kiinni. Samalla olin kuitenkin kiitollinen, että sain edes hetken olla kahdestaan Elinan kanssa. Hän ei kovin usein käynyt meillä, koska asuin niin kaukana eikä hän ollut jaksanut ajaa mopokorttia.
”Hyvää kuolemaa sitten vaan”, hymähdin Merituulille. Hyvän kuoleman toivottaminen oli vakiovitsimme: eihän sitä koskaan tiennyt, milloin kuolema kolkuttaisi ovelle, ajaisi rekalla ylitse tai kietoutuisi köytenä kaulan ympärille.


Merituulin lähdettyä jäimme Elinan kanssa kahdestaan. Juttelimme niitä näitä, kunnes Elinan kännykkä alkoi soida. Puhelun takana olivat tytön vanhemmat. Elinan järkyttyneestä ilmeestä päätellen soitto ei ollut ihan tavanomainen.
”Ne ajoi kolarin”, Elina selitti hämmentyneen oloisena puhelun loputtua.
”Häh? Sattuiko pahasti?” huolestuin.
”Ei niille kuinkaan käyny, mut auto meni vissiin aika paskaks. Joten ne ei pääse hakeen mua”, Elina kertoi. Ilo läikähti lämpimästi sydämessäni.
”Voit sä meille jäädä”, ehdotin toiveikkaana.
”Jos se ei ihan oikeesti haittaa, niin vähä siistiä”, Elinan kasvot kirkastuivat ja järkytys suli niistä pois.
”Mä en oo pitkään aikaan ollut missään yötä”, hän riemuitsi.
Etkä koskaan meillä, lisäsin hymyillen mielessäni.


Hetken kuluttua Elina pyysi, saisiko lukea kirjoittamiani tarinoita. Sellaisia minä nimittäin tein lukuisten runojeni lisäksi, laatu vain ei ollut huippua. Ojensin Elinalle yhden tarinavihoistani. Luettuaan sen läpi Elina avasi sen uudelleen ja osoitti yhtä sivua.
”Vau, sä kirjoitat tosi hyvin. Tykkään varsinki tästä. Näistä runoista sais hyvän jonku kokoelman”, Elina kehui.
Runoja? Hälytyskellot soivat päässäni. Ei ei ei, mitä tahansa muuta, mutta ei runojani! Suurin osa niistä kertoi enemmän tai vähemmän Elinasta. Vilkaisin kuitenkin Elinan suosikkia. Hän oli valinnut raapustuksen nimeltä Mutta ei kuitenkaan.


”Nytkin voisi tapahtua mitä vaan.
Ranteet vetäisin auki kokonaan.
Taulun henkilö lähtisi kävelemään
ja huutaisi rakkaansa nimeä.
Julisteessa tyyppi silmäänsä räpäyttää.
Enkä tuntisi olevani yksinään,
kun olisit siinä mun vierellä
ja kertoisit aina halunneesi tätä.
Uskaltaisit tyttöä rakastaa,
eikä se sotisi aatteitasi vastaan.
Me kiihkeästi toisiamme suudeltaisiin.
Ei lopetettaisi vaikka tulisi tsunami.
Muttei niin käy kuitenkaan.
Kaikki tapahtuu vain mun haaveissa.
Vaikka joku taulussa askeleen ottaisi,
et sinä koskaan minun rakastaisi.”


”Tää on tällänen ihana ja surullinen. Nää on älyttömän söpöjä kaikessa angstisuudessaan”, Elina selitti jotenkin autuaan näköisenä. Minä en ollut tottunut kehuihin, joten poskeni saivat hetkessä uuden tomaatinpunaisen sävyn.
”Niin säkin”, mun oli tarkoitus ajatella, mutta jotenkin onnistuin sanomaan sen ääneen.
”Mitä?” Elina sanoi näyttäen taas järkyttyneeltä. Voi ei, ajattelin. Olin mokannut ja pahasti. Vedin henkeä ja yritin miettiä, miten voisin selvitä tilanteesta kunnialla. Päädyin siihen tulokseen, etten enää voisikaan. Koska tämä ei mitenkään voinut enää muuttua pahemmaksi, avasin vihdoin suuni kertoakseni totuuden.
”Että säkin oot älyttömän söpö kaikessa angstisuudessas. Kuule, tätä on turha enää pitkittää, kun kerran jo onnistuin tonki möläyttämään. Elina, mä rakastan sua”, sanoin, ja pulssini oli kiihtynyt siinä määrin, että pystyin vain vaivoin hillitä haluni juosta niin kauas, kuin jalkani kantaisivat.


Elina ei reagoinut ollenkaan niin kuin olin kuvitellut. Hän ei suuttunut, ei huutanut eikä lyönyt minua, Hän ei kavahtanut taaksepäin ja katsonut minua kuin mielisairasta murhaajaa. Hän ei sanonut, että hänen pitäisi sittenkin lähteä tai että meidän ystävyytemme oli ohitse.


Ei Elina kuitenkaan käyttäytynyt niinkään, kuin olin mahdottomimmissa haaveissani uskaltanut kuvitella. Hän ei hyökännyt suutelemaan minua eikä huutanut: ”Niin mäkin sua!”
Vastoin kaikkia odotuksiani Elinan poskille alkoi hitaasti mutta liian varmasti valua kyyneleitä, joita seurasi kunnon kyyneltulva. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Jos hän olisi ruvennut itkemään minkä tahansa muun syyn kuin minun sanojeni takia, olisin mennyt halaamaan häntä. Painoin katseeni alas ja käännyin sivuttain niin, etten nähnyt Elinaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan ennen itkenyt minun silmieni edessä, sillä hän omasi vahvimman luonteen, joka koskaan oli vastaani tullut. Hän jopa väitti, ettei ollut koskaan näyttänyt todellisia tunteitaan.


Kestin paikalla istumista korkeintaan 10 sekuntia. Koko sen ajan yritin epätoivoisesti juurtua kiinni huoneeni turkoosiin mattoon, mutta huomasin nopeasti, että ihmistä ja mattoa ei ollut luotu yhteen. Käännähdin kuin pyörremyrsky ja rutistin Elinan syliini haudaten kasvoni hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Elinan käsivarret kietoutuivat vartaloni ympärille kuin koko päivän avomeressä killuneella pelastusrenkaaseen. Hänen otteensa miltei puristi keuhkoni kasaan, mutta minä en päästänyt edes pientä ynähdystä. Hänen vuokseen olisin mielihyvin lakannut hengittämästä ikiajoiksi.


Niiden viiden minuutin ajan vain halasimme toisiamme kuin maailman viimeiset ihmiset, jotka hakivat toisistaan turvaa maailmanlopun jylinän keskellä. Jos olisin saanut elää sen viisiminuuttisen uudestaan, olisin antanut vaikka vielä sykkivän sydämeni elinluovutukseen. Mitä minä sillä tein, kun elämäni kohokohta oli jo eletty?


Elinan itku lakkasi aivan huomaamattani. Hengitin vain hiljaa hänen tuoksuaan sisääni. Joka kerran vedin henkeä, kuin se olisi viimeinen kerta. Yhtäkkiä tajusin Elinan hyräilevän hiljaa itsekseen.
”.. oli ihana olla. Tuuli lelli kahta rakastavaista, vähäsen erilaista”, Elina kohottautui ylemmäs ja hymyili, vaikka näin tuskan karehtivan hänen kasvoillaan. Hänen haaleansiniset silmänsä tuntuivat vaalenneen itkusta entisestään. Aivan kuin väri olisi valunut poskia pitkin alas kyynelten mukana.
”Mutta sitten saapui se surkea syys, sen väsynyt arkinen mitättömyys. Hän oli niin kaunis sinä iltana kun mä sanoin – ”, Elina jatkoi hennosti värisevällä äänellä hymyn kareet suupielissään. Elina painoi pehmeän lämpimät huulensa otsalleni. En osannut tehdä muuta kuin odottaa peläten, että kiihtyneen hengityksen rasittamat keuhkoni pettäisivät ratkaisevalla hetkellä.


Elina sulki silmänsä puoleksi sekunniksi ja avatessaan ne hän työnsi kasvonsa niin lähelle omiani, että haaleansiniset silmät näyttivät tummuneen lähes mustiksi lukuun ottamatta yhtä timantinkirkasta kyyneltä.
” – rakas mä en voi olla sun. Ei, en aina, se on liian kauan. Aina on liian kauan. Aina on liian kauan. Se painaa päätä. Se öisin herättää”, Elina kuiskasi ja huokaisi heikosti.  Kuullessani hänen sanansa ymmärsin hänen kummallisen reaktionsa syyn. Vaikka hän rakastikin minua – osa minusta oli edelleen liian skeptinen uskoakseen moiseen – hän tiesi, ettei voisi olla kanssani pelkonsa takia. Siksi hän ei ollut kestänyt kuulla, että tunsin täsmälleen samalla lailla kuin hän. Ei, minä rakastin häntä enemmän, kuin kukaan oli koskaan rakastanut ketään.


”Etkö sinä voisi yrittää?” ääneni kuulosti hiiren vikinältä. Katseessani oli enemmän anelua, kuin olisin voinut sanoilla välittää.
”Anteeksi. En vain pysty uskomaan, että oikeasti rakastat. Se ei johdu sinusta, usko se. Minun pääni se vain on viallinen”, Elina hymyili taas, mutta hymy oli vääristynyt. En voinut sanoa mitään, sillä tiesin, etteivät sanani voineet vakuuttaa häntä. Sen sijaan suutelin häntä. Elina ei vastustellut ollenkaan, kuiskasi vain huulet kiinni omissani niin, etten meinannut saada selvää, mutta luulin kuulleeni:
”Ei tytön rakastaminen sodi mun aatteita vastaan.”
Annoimme itsemme hiljalleen hukkua toisiimme.


****


Oli kulunut jo hieman yli vuorokausi Iikan luona viettämästäni yöstä. Kiistatta en voinut kuvitella mitään parempaa kuin hänet kiihkeine vihreine silmineen ja rakastavine ilmeineen. Koko hänestä erossa viettämäni ajan olin kuluttanut pähkäilyyn, antautuisinko rakkauteni vietäväksi ja unohtaisin pelkoni. Eilen illalla olin tullut siihen tulokseen, että en ehkä saisi uutta tilaisuutta rakastaa ketään tällä tavalla.


Heräsin aamulla hymyssä suin, onnellisena hyvästä päätöksestäni. Herätysäänenä kellostani kuului radiokanava The Voicen Heräämöä.
”Miksi helvetissä sun kännykkää piipittää keskellä yötä?” iskä karjui alakerrasta. Tekstiviestin toivossa juoksin alas hakemaan kännykkäni. Loikin saman tien huoneeseeni takaisin. Yllätyksekseni radiosta alkoi soida Maija Vilkkumaan Liian kauan, jota olin toissapäivänä laulanut Iikalle. Vaikka se oli lempikappaleeni, sanojensa takia se tuntui huonolta enteeltä. Olisin tällä hetkellä tuhat kertaa mieluummin kuullut vaikkapa Vuosisadan rakkaustarinan, vaikkei se suosikkeihini kuulunutkaan. Kiiruhdin lukemaan viestin, joka oli Iikalta, kuten olin arvellutkin.
”Et usko millaiseen epätoivoon vajosin heti, kun katosit silmistäni. Rakastan sua niin, etten kestä olla ilman. Anteeksi, vaikka eivät miljoonatkaan anteeksipyynnöt riitä. Rakastan sua. Mutta aina on liian kauan.”


”EI!” kiljaisin. Kasvoni valahtivat täysin värittömiksi näppäillessäni Iikan numeroa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Puhelimeen vastasi Iikan äiti, jonka ääni kuulosti aivan liian paksulta.
”Onko Iikkaa?” yritin vaimentaa kiljuntani selviksi sanoiksi, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Kuinka olin voinut olla niin typerä, että olin luullut minulla olevan aikaa miettiä? Ennen kaikkea olin luullut, että Iikalla olisi aikaa. Mutta nyt Iikkaa ei olisi, Iikka kuoli sittenkin vuokseni.
”I-i-iikka löytyi kuolleena tänä aamuna. Po-poliisit sanovat itsemurhaksi”, hänen äitinsä vapiseva ääni ei kestänyt enempää puhumista vaan sortui. Katkaisin puhelun ja päästin ilmoille vähintään sata eitä perä jälkeen, niin kovaa kuin minusta vain lähti ääntä. Lyyhistyin lattialle ja tunsin itseni yllättävän maanjäristyksen raunioittamaksi kaupungiksi. Toivoin hartaasti, että hukkuisin kyyneliini.
”Mä kävelin yöt, mietin mitä mä tein. Meri oli niin kaunis sinä aamuna kun mä tajusin hän ei oo enää ikinä mun”, kohtalo ivasi minua Maija Vilkkumaan äänellä. Minun rakas Iikkani oli poissa.